Miten minä иn seikkaillessani tunnen toisten elävän elämäni puolestani?

Ehkä he lakkaavat, kun pimeys lakkaa. Kolme! Häviä, peitto!’’
Roe kutistui itsensä välittömästi, ja aurinko loisti kirkkaampana kuin olin koskaan nähnyt. Se näytti räjähtävän valosta. Ja tuskin kukaan huomasi siivekkyä pistettä, joka tuli auringosta kolme mailia meistä ja lensi kohti etelää, missä linnut ovat lintuja ja elefantit tekevät yhden haukun niille. Meidän uusi kalifi seisoi ja nauroi keskipäivän loistossaan. Hän oli voimakkain kalifi, joka oli koskaan elänyt. Hänellä ei ollut mitään huolia maailmassa, paitsi ne hevosenkenkien kopinat, jotka kavioivat, kavioivat hänen päässään.

Mutta meidän uuden kalifimme veli Al-Amin, nimeltään Mamun Suuri, ratsasti, ratsasti, ratsasti kohti Bagdadia sydämessään murha.
Olen yksinkertainen poika.
On erikoispiirteitä, joita en voi selittää, jotka liittyvät kolmanteentoista matka-seikkailuuni. Mutta vaikuttaa siltä, että seikkailu tapahtuisi samaan aikaan jollekin toiselle ja minulle (sekä henkilökohtaisella että sisäisellä tasolla kuin myös ulkoisella tasolla). Se tuntuu tapahtuvan intensiivisemmin jollekin toiselle (ennen kaikki asiat tapahtuivat niin intensiivisesti minulle), ja yksityiskohtia on enemmän ja värikkäämpiä, yksityiskohtia, joita en aina tunnista ollenkaan. Joku muu elää minun kokemuksiani ja elää niitä täydellisemmin kuin minä itse. Joku muu uneksii minun uniani, ja uneksii niitä laajemmin ja värikkäämmin kuin minä pystyn uneksimaan.

Tunne siitä, että jättiläinen Ifrit nostaa minut niskasta ja heittää minut pois omasta seikkailustani, oli lähes käsinkosketeltavaa. En ole enää aivan keskellä tätä matkaa, sen tiedän varmasti. Ja se, että olen poissa keskeltä, saa matkani horjumaan hieman. Mutta horjuuko matka myös sen henkilön osalta, joka selvästi on matkan keskipisteessä, vai kulkeeko se suorana hänelle?
Jokaisella matkaajalla on omat hetkensä, jolloin heidän huomionsa ei ole enää täysin heidän omissa käsissään, mutta eivätkö nämä hetkelliset horjutukset myös kuulu matkaan?

En ollut ihan varma, kuka tämä tunkeilija oli (se, joka sai minut tuntemaan itseni tunkeilijaksi omassa seikkailussani). En kuitenkaan voinut uskoa, että se oli hän. Hän oli niin poikamainen ja yksinkertainen, ja siinä piili vaikeus. Vasta kun Mestari-ikävä (me kaikki nauroimme, kun hänelle annettiin tämä nimi, sillä Mestari-ikävä hän ei ollut) Ali hen Raad Salamurhaaja antoi minulle suuren pergamenttirullansa säilytettäväksi puolestaan ("-jos minä jään kadoksiin, tai jos minut vedetään takaisin omaan aikaamme, haluan, että minusta ja teoksistani jää jotain tänne 'nyt'... mutta älä lue sitä, Sindbad. Pyydän, älä lue sitä. Se on aivan liian yksinkertaista. Ja se olisi liian kiusallista sinulle, kaikista ihmisistä, lukea se")—ah, hän oli se tunkeilija matkastani! Ei ennen kuin silloin tajusin, että se oli se vailla viiksiä oleva, yksinkertainen, poikamainen, kömpelö ja ilmeisesti itse nimetty Salamurhaaja, joka oli pudottanut minut pois oman seikkailuni keskeltä.

Miten selittäisin sen typeryyden, jonka hän antoi minun säilyttää puolestaan? Kuinka monta vuohennahkaa tuhoutui, jotta se materiaali saatiin? Tietenkin luin sen. Kun patologinen, logorrheinen idiootti on valloillaan, hänen sairautensa on tutkittava asiantuntevalla silmällä, kuten minä. En olisi todellinen vakooja, jos en lukenut sitä, mitä joku pyysi minua älä lukemaan. Mutta miten selittäisin sen yksinkertaisuuden, sen hölmöyden, sen järjettömyyden, sen toismaailmallisuuden, mahdottomuuden ja sen, että tämä sekasotku hurjia ajatuksia oli kuitenkin onnistunut? Se oli onnistunut. Hän oli täällä, elävästi.

En voi selittää sitä. Joten liitän sen osaksi omaa kertomustani ja annan sen puhua omalla vihreällä puulajillaan ja monilinkkisin kielin. Tässä se on, juuri sellaisena kuin hän jätti sen minulle. Lue itse:
Olen yksinkertainen poika. Nimeni on John Scarlatti Thunderson ja asun Chicago pohjoispuolella Blackwater Streetillä. Italian isoäitini sanoo, että olen laiska. Saksan isoäitini sanoo: "Lähetä hänet maatilalle Wisconsiniin. Siellä on varmasti jotain, mitä hän voi tehdä. Ei täällä Chicagossa ole mitään, mitä hän voisi tehdä." Irlantilainen isoäitini sanoo: "Anna hänen olla. Hän on hyvä poika. Tämä on hinta, jonka kaikki maksamme, kun hänellä on niin monta fiksua isosiskoa ja -veljeä. Pelkäsin, että ämpäri tyhjenisi. Ne vanhemmat ottivat enemmän kuin osansa aivoista eivätkä jättäneet paljoa Johnille, kun hän tuli. Mutta hän on vain tyhmä verrattuna heihin. Tyhmässä perheessä hän ei tunnu erityisen tyhmältä."

Minulla on kolme isoäitiä, koska yksi isoisistäni eli kaksoiselämää.
"Erään asian Johnista," sanoi kemianopettajani lukiossa, "hän saa asioita aikaan. Veikkaan, että jos hän sekoittaisi kaksi kaikkein inertointa ainetta laboratoriossa, koko paikka räjähtäisi. Jos joku muu sekoittaisi ne, ei tapahtuisi mitään, mutta jos John sekoittaisi ne, paikka räjähtäisi." Tämä sai minut miettimään. Menin laboratorioon sinä iltana. Minulla oli avain. Olin viikkoa siivooja ja sai avaimen. Sekoittin kaksi kaikkein inertointa ainetta, mitä heillä oli kemianlaboratoriossa. Tietenkin räjäytin paikan.

Mutta olin hyvä taiteessa, erityisesti fantasia-taiteessa. Voitin ensimmäisen palkinnon fantasia-taiteessa viimeisenä vuotena, jonka olin St. Petersissä lukiossa.
"Se on tyhmää, se on yksinkertaista, se on hölmöä, se on huutavaa väriä, se on kamalan piirrettyä, se on mahdotonta," tuomarit päättivät yksimielisesti, "mutta se on ainoa kuva, joka on esitetty Fantasia-taidekilpailussa, joka sisältää fantasiaelementtejä. Meidän täytyy antaa ensimmäinen palkinto Johnille. Kaikki muut osallistujat hylätään, koska niissä ei ole fantasiaelementtejä."

Miten kalifi Al-Aminin hallinto mullisti Bagdadin ja jäi historiaan

Al-Aminin kalifaatin aikakausi oli hetken ajan täynnä unelmia, innovaatioita ja ennennäkemättömiä saavutuksia. Vaikka tämä aika jäi lyhyeksi, se oli kaikkea muuta kuin tavallinen. Se oli aika, jolloin hallinto ei pelkästään keskittynyt vallitseviin ongelmiin, vaan myös loi uusia mahdollisuuksia, jotka toivat toivoa ja vaurautta kansalle. Koko kalifaatti, erityisesti Bagdad, koki kulttuurisen, tieteellisen ja taloudellisen renessanssin, joka oli ainutlaatuinen oman aikansa kontekstissa.

Al-Aminin hallinnon aikana syntyi useita projekteja, jotka muokkasivat Bagdadin ja koko alueen infrastruktuuria. Kanavien kaivaminen ja soiden kuivat­taminen olivat osa suurempaa suunnitelmaa, jolla pyrittiin parantamaan alueen maataloutta ja liikkumismahdollisuuksia. Vedenjakelujärjestelmien korjaaminen ja laajentaminen oli ratkaisevan tärkeää, sillä se mahdollisti viljelyn laajentamisen ja kaupan kehittymisen. Myös postipalvelut saivat piristysruiskeen "Dromedary Expressin" muodossa, jonka avulla viestit ja pienet paketit kulkivat nopeasti yhden kalifaatin nurkasta toiseen. Erityisen merkittävää oli se, että Al-Amin loi uuden viraston, joka keskittyi kalastuksen ja kalavarojen hallintaan. Tämä virasto ei ainoastaan edistänyt parempien kalojen pyytämistä, vaan rajoitti myös alligaattorien tuhoisaa vaikutusta kalakantoihin.

Tämän lisäksi Al-Aminin hallinto ei jättänyt huomiotta kulttuuria ja taiteita. Kalifi tunnusti muusikoiden ammatillisen merkityksen ja perusti orkestereita, teattereita sekä oopperataloja. Musiikin ja taiteen tukeminen oli keskeinen osa hänen hallitsemistaan, joka samalla edisti yhteiskunnan henkistä ja esteettistä hyvinvointia. Ainutlaatuinen taloudellinen ja kulttuurinen ilmapiiri sai jopa runoilijat ja säveltäjät tuntemaan olonsa tervetulleiksi ja arvostetuiksi.

Myös tieteelliset innovaatiot, kuten uudenlaiset kirjoitusmateriaalit ja musteet, olivat tärkeä osa hallinnon suunnitelmia. "Reanimated Department of Writing Books" sai tehtäväkseen kehittää paperia ja muita kirjoitustarvikkeita, jotka olivat sekä edullisempia että käytännöllisempiä kuin aikaisemmat vaihtoehdot. Vaikka nämä projektit olivat kunnianhimoisia, ne olivat myös osa suurempaa visiotaan: tehdä Bagdadista tieteellisen ja kulttuurisen kehityksen keskus, joka oli avoin kaikille.

Aikanaan Al-Amin oli tuntematon visionääri, jonka poliittiset ja kulttuuriset aloitteet eivät jääneet huomaamatta. Hänen kansalleen tarjoamansa elämänlaadun parannukset olivat esimerkki siitä, kuinka hallinnon tulee olla dynaamista, reagoivaa ja samalla tulevaisuuteen suuntautuvaa. Hänen hallitsemansa lyhyt aika ei ollut vain hallintoa – se oli uuden aikakauden alku, joka elää vielä tarinoissa ja muistoissa.

Vain parinkymmenen tunnin ajan kestänyt hallinto herättää pohdintaa, kuinka paljon voi saada aikaan, kun tarkoitus on puhdas ja visio kirkas. Al-Aminin kalifaatti ei jäänyt vain historiaan, vaan se jäi myös kulttuurisesti ja tieteellisesti jälkimaailman nähtäväksi. Vaikka hänen hallitsemansa aika oli lyhyt, se oli täynnä merkityksellisiä tekoja, jotka saivat jälkikäteen arvostusta ja kunnioitusta.

Tässä yhteydessä on tärkeää ymmärtää, että vaikka monet hallitukset tekevät suuria lupauksia, niitä ei aina pystytä täyttämään. Al-Aminin kalifaatin toimien nopeus ja innovatiivisuus olivat mahdollisia, koska hänellä oli kyky toimia nopeasti ja tehokkaasti. Hänen aikanaan nähtiin se, mitä voi syntyä, kun hallinto ei pelkää kokeilla uusia ratkaisuja. Tällaisen hallinnon haasteena oli kuitenkin se, että sen onnistumisen edellytys oli täydellinen johtajuus ja resurssien tehokas käyttö. Al-Aminin hallinnon lyhyys muistuttaa meitä siitä, että jopa parhaat aikeet voivat kaatua ajan ja olosuhteiden muuttuessa.

Miksi Harun on ikuisesti nuori, ja mitä siitä seuraa?

Kentauron mikronilainen matka ei ollut koskaan tavallinen. Ei edes lähestulkoon. Me, jotka kiersimme maailmoja, tunsimme hyvin ne taistelut ja seikkailut, joita elämä toi eteemme. Mutta oli yksi, joka oli erityinen. Harun. Hän ei ollut vain henkilö, vaan ilmiö, joka ei lakannut vaikuttamasta meidän elämäämme. Kentauron meren takana hän oli kuollut, mutta taas syntynyt – ja taas kerran hän oli ikuinen nuori. Miten tämä oli mahdollista?

Vaimoni, Suurprinsessa Tumblehome, oli kokenut useita vuosia kanssani. Mutta vaikka tämä oli elämän matka, se ei ollut pelkkä matka maailman halki. Tämä oli matka itse identiteettiimme, matka uskomuksiin ja kykyyn käsitellä ajan kulun käsitteitä. Harun, jonka arvoituksellisuus oli hämmentänyt monia, oli nyt elossa – mutta oliko hänellä enää sitä iloa, joka oli ollut hänen suurin lahjansa? Meidän oli vaikea tietää, oliko tämä uusi versio hänestä vain varjo entisestä. Oliko hän se, jonka tunsimme ja rakastimme, vai jotain muuta?

Tämä matka Gaean maailmaan, Bassorah Rockille, oli enemmän kuin vain paikka, johon saavuttiin. Se oli myös paikka, jossa olemme aina löytäneet itsemme uudelleen – ja kuten aina, siellä oli se salaperäinen Harun, joka oli jäänyt elämään muistissamme. Kentauron matkat eivät olleet pelkästään maapallon kaltaisia, eivätkä ne aina tuoneet vain ilon hetkiä. Me olimme matkustajia ajan tuolla puolen, ja Harunin saattaminen takaisin oli matka, joka nosti kitaran kitaran kielillä toista sävelmää – sävelmää, joka oli yhtä aikaa naurua ja haikeutta.

Gaea-maailma, joka näytti olevan niin primitiivinen, ei ollut meille vain paikka, jossa laskeudumme. Se oli muistutus siitä, miten aika ja paikka voivat tehdä matkoista merkityksellisiä. Matkat, jotka alkoivat kuin käsikirjoituksesta, jotka kuitenkin muuttuivat joksikin paljon enemmän, olivat aina olleet keskeisiä kokemuksellemme. Ja niin kuin aina, paikalliset ajatukset ja kansanperinteet olivat väärässä. Se, mikä oli jollain tavalla dokumentoitu ja pidetty mielessä "fantasiakirjana", oli oikeasti elämä, joka ei koskaan lakannut olemasta täynnä monia ulottuvuuksia ja syvyyksiä.

Bassorah Rockin laskeutuminen, kiinteä ja kiinteästi primitiivinen, ei ollut ainoastaan dramaattinen kokemus. Se oli järkyttävä muistutus siitä, miten kukin matkustaja – ja jopa planeetat – voivat todella tuntea itsensä eloon. Se oli isku, joka herätti meissä enemmän kuin pelkän elämän. Se herätti meidät uudelleen. Ja juuri silloin, kun tuskin selvisimme, niin me tiesimme, että se, mitä olimme kokeneet, ei ollut vain seikkailu, vaan elämän kestävä opetuskokemus.

Harunin matka ei ollut vain mysteeri. Se oli todellisuus. Kentauron ja Gaea-Earthin sekoitus oli, kuten monille planeetoille, sellaista, mikä hämmensi kaiken. Mutta silti, miksi pitää etsiä vastauksia, kun pelkkä Harunin ilo riitti täyttämään kaiken? Hänen olemuksensa oli enemmän kuin sana – se oli kokemus, joka ei kuollut, vaan syntyi aina uudelleen.

Endtext

Kuinka Valo ja Pimeys Määrittelevät Elämän ja Kuoleman Rajan?

Pimeys valtaa kaupungin. Teräksiset miekat liikkuvat epäröivästi, hiljainen raapiminen täyttää ilman. Kuolema on aina ollut ohuen viivan takana, mutta vain silloin, kun valoa ei ole, se pystyy löytämään uhriinsa. Tarinat kertovat, että päivänvalossa kuolema on sokea ja hapuilee ympärillään turhaan. Vain pilvisinä päivinä, varhain aamulla tai myöhään illalla, se on tarkempi ja kykenee saamaan otteen saaliistaan. Kuitenkin, kun pimeys laskeutuu kokonaan, kuolema löytää kohteensa väistämättömästi. Tässä maailmassa, jossa päivällä on enemmän suojaa ja valoa, kuolema hiipii vasta yöllä. Mutta öisin, se on terävä ja arvaamaton.

Sama viesti toistuu kaupungin kaduilla ja taisteluissa. Mamun Suuri, joka oli juuri voittanut veljensä Al-Aminin, seisoi verisenä pimeyden keskellä. Hän ei ollut matkannut surma sydämessään, mutta olosuhteet olivat olleet sellaiset, että kilpailu vallasta oli tullut väistämättömäksi. Hän oli taistellut yksin vastaan valtavaa armeijaa, mutta silti vain hänen oma veljensä oli tämän kaiken lopputulos. Veritahrat eivät olleet hänelle tuntemattomia, mutta kuolema oli ollut lähes pyhä rituaali. Täällä, verisen taistelun jäljiltä, ei ollut kysymys siitä, oliko tappaminen oikeutettua, vaan siitä, miten tämä kaikki oli tullut tapahtumaan.

Mamun puhui taistelun jälkeisellä hetkellä, pimeydessä, jossa hän oli voittanut ja menettänyt yhtä aikaa. Hän sanoi, että ei ollut alun perin aikonut tappaa veljeään, mutta veljensä lähettämät saattueet olivat ajaneet hänet siihen nurkkaan, jossa ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin taistella ja tappaa. "Vain yksi meistä voi hallita kalifaatin," hän totesi, kuten monen maailmanhallitsijan on täytynyt ymmärtää. Tämä ei ollut vain perhesuhteiden taistelua, vaan suurempaa taistelua vallasta ja olemassaolosta.

Vallanhimo on ilmeisesti ikivanha ja syvälle juurtunut inhimillinen taipumus. Se kulkee juuriltaan juonittelujen ja salaisten tekojen kautta, mutta suuremmassa mittakaavassa se näkyy myös kosmisen tasapainon järkymisenä. Tällöin ei ole kyse vain kahden yksilön välisestä konfliktista, vaan koko maailman tai valtakunnan kohtalosta, jonka taustalla piilee aina jonkinlaista varjojen peliä. Ja mitä enemmän valoa ei ole, sitä vähemmän on todellista tietoa tapahtumista.

Mamun ei voinut täysin päästä eroon veljensä kuolemasta. Vaikka hän olisi kuinka peittänyt sen, myös hänen oma ruumiinsa kantoi merkkejä, jotka kertoivat totuuden. Veriset haavat, kaulan arpi – tämä kaikki yhdistyi tarinaan, joka ei ollut koskaan täydellisesti valaiseva. Se jäi mustaksi, sumeaksi, salaiseksi. Mutta silti, jopa tuossa hetkessä, Mamun ei halunnut tuoda esiin täydellistä totuutta. Hänen veljensä kuolema oli jäänyt pimeyteen, johon oli mahdotonta mennä lähemmäksi ilman, että se kulkisi mukaan loputtomiin.

Kaikki tämä oli vain osa suurempaa draamaa, joka oli liikkunut niin kauas, että jokainen askel oli pelkkää varjojen tanssia. Mamun olisi voinut jatkaa elämäänsä piilossa totuuden kanssa, mutta ei ollut mahdollista palata taaksepäin. Hän oli valinnut polun, jolle ei ollut enää paluuta, eikä hänellä ollut muuta vaihtoehtoa kuin kantaa seuraukset.

Samalla tavalla kuin Mamun ei voinut paeta omaa kohtaloaan, me kaikki olemme osana suurempaa tarinaa, jossa pimeys ja valo määrittelevät väistämättömät valinnat ja niiden seuraukset. Kuoleman ja elämän rajat eivät ole koskaan täysin selviä, vaan ne hämärtyvät usein siellä, missä pimeys hallitsee. Mutta vaikka voimme peittää osan totuudesta, ei koskaan ole mahdollista paeta sitä kokonaan.