Luottamus on yhteiskunnassa elintärkeä tekijä tiedonvälityksessä ja asiantuntijuuden arvioinnissa. Meidän on jatkuvasti arvioitava, mitä tietoa pidämme luotettavana ja mitä asiantuntijoita uskallamme kuunnella. Tämä ei ole yksinkertainen prosessi, sillä luottamuksen luominen ja ylläpitäminen on monivaiheinen, joskus jopa hämärä, ilmiö, joka vaikuttaa yksilön ja yhteiskunnan toimintaan.

Yksi keskeinen kysymys on, millä perusteella me uskomme asiantuntijoihin ja heidän tarjoamaansa tietoon. Vaikka tietyissä yksinkertaisissa tilanteissa voimme arvioida asiantuntijuuden luotettavuutta helposti, kuten esimerkiksi kadulla ajan kysyminen, monimutkaisemmissa ja teknisissä kysymyksissä arviointi voi olla huomattavasti vaikeampaa. Yksilön kokemus ja asiantuntijoiden välinen luottamusverkosto ovat keskeisiä tekijöitä luotettavan tiedon hankinnassa.

Yhteiskunnassa suurin osa ihmisistä ei kykene yksin arvioimaan erikoistuneiden tieteenalojen asiantuntijuuden luotettavuutta. Esimerkiksi lääketieteelliset asiantuntijat tai lentokonesuunnittelijat saattavat olla meille läheisesti tuttuja ammattikuntia, mutta tietyt erityisalat, kuten homeopatia, voivat jäädä vieraiksi ja vaikeasti arvioitaviksi ilman laajempaa asiantuntijaverkostoa. Tässä tilanteessa käytämme apuna ulkoisia merkkejä ja sertifikaatteja, kuten tutkintoja ja virallisia hyväksyntöjä, jotka toimivat heurisistisina sääntöinä asiantuntijuuden arvioimisessa. Mutta kuinka voimme olla varmoja, että nämä sääntöjen perustana olevat luotettavat lähteet todella pitävät paikkansa?

Yksi ratkaisu tähän dilemmaan on henkilökohtainen luottamus. Yksilöiden väliset luottamussuhteet ovat keskeinen tapa välittää tietoa ja arvioida asiantuntijoita. Meidän henkilökohtaiset kokemuksemme ja suhteet perheeseemme, ystäviimme ja tuttuihin voivat toimia lähtökohtana sille, kenelle uskallamme uskoa ja kenelle emme. Näiden suhteiden kautta pystymme arvioimaan myös sellaisten asiantuntijoiden ja instituutioiden luotettavuutta, joihin itse emme ole suoraan yhteydessä. Meille ei ole tarpeen kerätä valtavasti tietoa itsenäisesti, koska luotamme henkilökohtaisiin suhteisiimme ja niiden kautta saamaamme tietoon.

Henkilökohtaisen luottamusverkoston hyödyllisyys kasvaa, mitä laajemmaksi se muuttuu. Kun verkostot ylittävät perhesuhteiden ja läheisten piirin rajat, niiden avulla saatu tieto tulee yhä monipuolisemmaksi ja tarkemmaksi. Tämä laajentunut verkosto voi olla merkittävä etu erityisesti silloin, kun joudumme arvioimaan tietoa, joka liittyy asiantuntijoihin, joiden asiantuntemusta emme pysty itse arvioimaan.

Luottamusverkostot eivät kuitenkaan ole vain hyödyllisiä tavanomaisessa, vakiintuneessa yhteiskunnassa. Ne nousevat erityiseen rooliin silloin, kun yhteiskunnassa vallitsee epäluottamus tai tiedon vääristely. Esimerkiksi autoritaarisessa järjestelmässä, jossa virallinen tieto voi olla valikoitua tai manipuloitua, henkilökohtaiset luottamusverkostot toimivat tärkeinä tiedonlähteinä, jotka auttavat yksilöitä saamaan realistisemman kuvan ympäröivästä maailmasta.

Näin ollen, luottamusverkostot eivät ole vain yksilöiden välistä vuorovaikutusta; ne ovat laajoja tiedonkeruureittejä, jotka mahdollistavat tiedon ja asiantuntemuksen kulun yhteiskunnassa. Ne luovat pohjan sille, kuinka voimme arvioida ja uskoa tietoon, joka on meille esitetty. Tietämys siitä, kenellä on asiantuntemusta ja miksi heidän tietonsa ovat luotettavia, on riippuvainen verkostojen laajuudesta ja siitä, kuinka moni eri taho jakaa samat arviointiperusteet. Tällaisten verkostojen kautta saamme mahdollisuuden käyttää laajempaa ja monipuolisempaa tietoa, joka auttaa meitä tekemään parempia päätöksiä ja ymmärtämään ympäröivää maailmaa.

Henkilökohtaiset luottamusverkostot voivat siis tarjota tärkeän turvaverkon ja tiedonlähteen, joka täydentää yhteiskunnan virallisia asiantuntijalähteitä. Tämä yhteisön kollektiivinen tieto voi mahdollistaa yksilöiden tekemät päätökset ja arvioinnit, jotka perustuvat tarkempaan ja monipuolisempaan tietoon kuin pelkkään omakohtaiseen kokemukseen tai luotettavien asiantuntijoiden valintaan.

Miten voimme oppia tunnistamaan valeuutiset ilman että uppoamme liialliseen epäluuloon?

Valeuutisten maailmassa toimiminen edellyttää hienovaraista tasapainoa: toisaalta on kyettävä arvioimaan tiedon todenperäisyyttä ja lähteen luotettavuutta, toisaalta vältettävä luisumista sellaiseen skeptisyyteen, joka estää kaiken mielekkään tiedon vastaanottamisen. Tiedolliset hyveet – kuten älyllinen nöyryys, rehellisyys, huolellisuus ja totuudenrakkaus – muodostavat tässä keskeisen työkalupakin. Ne eivät kuitenkaan ole automaattisesti omaksuttuja ominaisuuksia, vaan vaativat pitkäjänteistä harjoittelua ja tietoista viljelyä.

Tiedollinen arviointi, erityisesti tilanteissa, joissa ei voida olettaa esittäjien rehellisyyttä tai vilpittömyyttä, edellyttää tarkempaa ja horisontaalista kriittistä tarkastelua. Pelkkä arvio siitä, kuinka uskottavalta väite kuulostaa, ei riitä – tarvitaan herkkyyttä mahdollisille motiiveille väitteiden taustalla sekä kykyä tunnistaa tilanteet, joissa normaali luottamus ei ole paikallaan. Tämä taas vaatii tiettyjä kognitiivisia taitoja, ennen kaikkea harkintaa: milloin epäillä, milloin luottaa, milloin syventyä.

Tiedolliset hyveet ovat olennaisia juuri siksi, että ne motivoituvat totuuden arvosta. Valeuutisten keskeinen uhka ei ole pelkästään väärä informaatio sinänsä, vaan yleisempi välinpitämättömyys totuutta kohtaan. Totuuden tavoittelu ei ole sattumanvarainen osa tiedollista hyveellisyyttä – se on sen ydin. Tässä mielessä hyveet toimivat vastavoimana sille apatialle, joka ruokkii valeuutisten leviämistä.

Samalla on tärkeää ymmärtää, että tiedolliset hyveet ovat kontekstisidonnaisia. Älyllinen hyveellisyys ei tarkoita sitä, että yksilö soveltaisi kriittisyyttään jatkuvasti kaikessa. Päinvastoin, todellinen hyve edellyttää herkkyyttä tilanteen vaatimuksiin. Esimerkiksi älyllinen huolellisuus sijoittuu kahden paheen väliin: liiallisen pikkutarkkuuden ja huolimattomuuden. Olla huolellinen oikeassa paikassa ja oikeassa määrin – siinä todellinen hyve.

Valeuutisten kontekstissa tämä tarkoittaa, että älyllisesti hyveellinen toimija osaa tunnistaa tilanteet, joissa epäilyksen tasoa on syytä nostaa. Hän ei automaattisesti oleta kaikkien uutislähteiden olevan aitoja, mutta ei myöskään vaivu sellaiseen yleiseen epäluuloon, joka lopulta vie pohjan miltään tiedolliselta vuorovaikutukselta. Nyky-yhteiskunnassa nähdäänkin usein taipumus ylireagointiin: epäluulo laajenee ja kohdistuu jopa tieteellisiin, luotettaviin lähteisiin, jolloin arvokas tieto sivuutetaan.

Tällainen liiallinen epäluulo edustaa hyveellisen asenteen liioittelua – se ei ole enää harkintaan perustuvaa kriittisyyttä, vaan paheellista epäuskoa. Se irrottautuu myös muista käytännöllisistä ja moraalisista päämääristä, joita todellinen hyveellisyys pyrkii yhdistämään. Tiedolliset ja moraaliset hyveet eivät ole erillisiä, vaan ne kietoutuvat toisiinsa kokonaisvaltaisessa käytännöllisessä viisaudessa (phronesis). Ilman tätä yhdistymistä epäluulo menettää suuntansa ja johtaa siihen, että yksilö sulkee itsensä pois niistä tiedollisista hyödyistä, jotka ovat sekä käytännöllisesti että eettisesti arvokkaita.

Tiedolliset hyveet tarjoavat siten eräänlaisen kompassin: ne eivät takaa virheettömyyttä, mutta ne ohjaavat kohti tilannetajuista arviointikykyä, jossa epäilys ei ole automaattinen reaktio, vaan harkittu vastaus ympäristön signaaleihin. Ne auttavat yksilöä navigoimaan monimutkaisessa tiedollisessa maisemassa tavalla, joka säilyttää yhteyden sekä totuuteen että vastuulliseen toimintaan. Valeuutisten ajassa tämä ei ole ylellisyyttä, vaan välttämättömyys.

Totuuden tavoittelun ohella lukijan on ymmärrettävä, että kestävä vastarinta valeuutisia vastaan ei voi rakentua yksin teknisten taitojen, kuten lähteiden tarkistamisen, varaan. Tarvitaan luonteenpiirteitä, jotka ylläpitävät kriittisyyttä myös silloin, kun tiedollinen ympäristö muuttuu hämäräksi. Valeuutisten leviämisen taustalla ei ole pelkästään tiedon puute, vaan usein myös emotionaaliset ja identiteettiin liittyvät motiivit, jotka vaikuttavat siihen, mitä halutaan uskoa. Tiedollisesti hyveellinen henkilö tunnistaa myös nämä motiivien syvärakenteet.

Vastustuskyky valeuutisia kohtaan ei siis ole vain kyky erottaa totta valheesta, vaan myös kyky sietää epätietoisuutta, olla reagoimatta impulsiivisesti, ja ennen kaikkea halu kantaa vastuuta omasta tiedollisesta asemastaan. Tällainen asenne ei synny sattumalta – se vaatii kasvatusta, itsetuntemusta ja yhteiskunnallista tilaa, jossa totuudella on vielä jokin arvo.

Onko “valeuutisten” paniikki todella uhka vai vain illuusio?

1900-luvun merkittävimmät amerikkalaiset journalistit Edward R. Murrow ja Walter Cronkite muistetaan juuri heidän kaikkein avoimimmin puolueellisista ja kriittisistä kannanotoistaan. Murrow tunnetaan erityisesti senaattori Joseph McCarthyn tuomitsemisesta ja Cronkite Vietnamin sodan arvostelemisesta – teoista, joista heidät tämän päivän suuryritysten tai julkisen omistuksen mediassa todennäköisesti erotettaisiin. Tämä jo yksinään kertoo siitä, että journalistiset normit, joihin nykyiset tutkijat vetoavat, eivät ole historiallisesti olleet niin puolueettomia ja neutraaleja kuin usein esitetään.

Keskustelu “valeuutisten” oletetuista haitallisista vaikutuksista mediakulttuuriin keskittyy usein yhteen käytäntöön: faktantarkistukseen. On kyllä totta, että pienet ja itsenäiset uutislähteet, jotka herkimmin leimataan “valeuutisiksi”, eivät yleensä voi palkata erikoistuneita faktantarkistajia. Mutta tästä ei voi suoraan päätellä, että niiden raportointi olisi epätotta. Itse asiassa suuret yritys- ja valtiolliset mediatoimijat ovat aina liioitelleet faktantarkistajien roolia omassa työssään. New York Timesin “Guidelines on Integrity” -ohjeissa todetaan, että kirjoittajat ovat ensisijaisesti itse omia faktantarkistajiaan – ja usein ainoita. Internetin luoma kilpailu on johtanut siihen, että suurissa mediataloissa on irtisanottu faktantarkistajia, mutta tämä ei merkitse faktantarkistuksen katoamista. Päinvastoin, viime vuosina on syntynyt kokonaan uusi faktantarkistuksen muoto.

Tämä uusi faktantarkistus eroaa vanhasta vähintään kahdella tavalla. Aiemmin tarkistettiin oman julkaisun sisältöä kulissien takana ennen julkaisua, ja yleisö huomasi tarkistajien työn vasta räikeiden virheiden kautta. Nykyään faktantarkistus tapahtuu julkisesti ja kohdistuu muiden – erityisesti poliitikkojen – esittämiin väitteisiin. Kansalaiset voivat nähdä tarkistuksen tulokset itse ja arvioida niiden luotettavuutta. Uudessa mediaympäristössä onkin enemmän epätosia väittämiä kuin koskaan, mutta tämä ei välttämättä heikennä kansalaisten kykyä muodostaa tietoon perustuvia käsityksiä niin kuin “valeuutispaniikin” lietsojat antavat ymmärtää. Valeuutiset ovat ongelma vain siinä määrin kuin ihmiset uskovat niihin, ja internet on tehnyt kansalaisista paremmin varustautuneita arvioimaan kohtaamiensa uutisten paikkansapitävyyttä yhdessä muiden kanssa.

Akateemisessa kirjallisuudessa “valeuutisten” määritelmät vaihtelevat suuresti. Osa edellyttää tahallista valheellisuutta, osa vain epätotuuden esittämistä, ja jotkut eivät vaadi valehtelua lainkaan. Marco Meyer ja Axel Gelfert ovat puolestaan ehdottaneet, että “valeuutiset” eivät olisi yksittäisiä väittämiä vaan tietolähteitä – sivustoja, joissa “tyypillisesti” esitetään vääriä tai harhaanjohtavia väitteitä uutisina. Meyer esitteli tutkimuksen, jossa hän näytti osallistujille sekä “oikeiden” että “valeuutisten” artikkeleita satunnaisessa järjestyksessä ja mittasi, kuinka uskottavina ne koettiin. Hänen johtopäätöksensä oli, että ihmiset eivät usein kykene erottamaan niitä toisistaan – mutta hän ei koskaan kyseenalaistanut omaa kykyään tehdä tätä erottelua. Koska uutiset voivat käsitellä mitä tahansa aihetta, tämä merkitsee implisiittistä väitettä universaalista asiantuntemuksesta. Kun Meyer päätyy arvioimaan, että “valeuutisiin” uskovat ihmiset kärsivät älyllisistä puutteista ja “älyllisen nöyryyden” puutteesta, hän näyttää unohtavan ironian omassa lähestymistavassaan.

Nykyinen “valeuutis”-diskurssi kietoutuu usein pelkoihin Venäjän valtion toimista länsimaisten poliittisten järjestelmien horjuttamiseksi. Näiden pelkojen taustalla on usein näkemys, että Vladimir Putin olisi ollut Donald Trumpin valinnan keskeinen taustavaikuttaja, vaikka Trumpin ulkopolitiikka on monin osin ollut edeltäjäänsä Obamaa selvästi Venäjä-vastaisempi. On myös muistettava, että vain pieni osa amerikkalaisista aikuisista saa uutisensa sosiaalisen median kautta ja erityisesti Trumpia äänestäneet iäkkäämmät kansalaiset seuraavat televisiota – paljon vanhemman ja kotoperäisen disinformaation lähdettä. “Valeuutis”-pelko on toiminut kätevänä välineenä siirtää huomio pois demokraattien vaalitappion syvemmistä syistä ja amerikkalaisen politiikan rakenteellisesta rappeutumisesta, joka teki Trumpin nousun mahdolliseksi.

On kiistatonta, että ihmisillä on nykyään enemmän pääsyä epätosiin väittämiin kuin koskaan aiemmin. Mutta tästä ei seuraa, että yhteiskunnalla olisi syytä paniikkiin. Ensinnäkin ihmisillä on nyt enemmän välineitä ja resursseja arvioida kohtaamansa tiedon totuudenmukaisuutta. Toiseksi he eivät ole passiivisia kuluttajia, vaan kykenevät keskinäisen keskustelun ja verkottumisen avulla kyseenalaistamaan, vertaamaan ja testaamaan väitteitä. “Valeuutis”-hysterian lietsominen perustuu oletukseen, että ihmiset ovat kyvyttömiä arvioimaan tietoa itse. Tästä seuraa helposti autoritaarisia politiikkaratkaisuja, joissa valtaa pitävät määrittelevät yksipuolisesti, mitä tietoa kansalaiset saavat nähdä.

Lukijan on tärkeää ymmärtää, että uutisten totuusarvo ei riipu pelkästään instituutioiden koosta tai maineesta, vaan ennen kaikkea niiden toimintatavoista ja avoimuudesta. Samalla on huomattava, että faktantarkistus itsessään ei ole neutraali prosessi vaan sisältää valintoja, painotuksia ja rajoituksia. Kansalaisilta vaaditaan siten aktiivista kriittistä arviointia myös silloin, kun lähteet näyttävät luotettavilta. Nykyinen informaatioympäristö antaa siihen enemmän mahdollisuuksia kuin koskaan aiemmin, mutta edellyttää myös enemmän vastuuta ja älyllistä nöyryyttä lukijoilta itseltään.

Miksi pelkkä tiedonlähteiden moninaisuus ei ratkaise echo chamber -ongelmaa?

Echo chamber -ilmiötä on usein kritisoitu tiedonlähteiden rajoittamisen ja näkemysten moninaisuuden puutteen vuoksi, mutta tämä diagnoosi jättää huomioimatta olennaisia epistemologisia nyansseja. Ensinnäkin tiedonlähteiden rajoittaminen ei sinänsä ole ongelmallista, vaan voi jopa edistää totuuden saamista. Kun kulutan säännöllisesti yhtä luotettavaa tiedonlähdettä, vältän suurta määrää ristiriitaista ja väärää tietoa, joka voi peittää alleen olennaisen. Aika ja huomio ovat rajallisia, ja useiden lähteiden satunnainen kuunteleminen voi johtaa enemmän sekaannukseen kuin oppimiseen. Esimerkiksi ilmastonmuutoksen kaltaisissa monimutkaisissa aiheissa, luotettavan asiantuntijan tiedon kuluttaminen on epistemologisesti parempi valinta kuin vastakkaisten, mutta epäluotettavien mielipiteiden kerääminen vain monipuolisuuden nimissä.

Toiseksi, echo chamber -keskusteluissa usein vedotaan ajatukseen, että jokainen kuluttaja on samalla viivalla: esimerkiksi Trumpin ainoastaan Fox Newsin seuraaminen ja toisaalta jonkun lukijan pelkkä tieteellinen lehti kuuluvat samaan ”tietokuplaan”, koska molemmat välttelevät vastakkaisia näkemyksiä. Tämä on kuitenkin virheellinen tasa-arvoistaminen, sillä lähteiden laadun ja totuudenmukaisuuden välillä on valtava ero. Tieteellisesti tarkastellut ja vertaisarvioidut julkaisut tarjoavat hyvin todennäköisesti luotettavaa tietoa, kun taas vahvasti poliittisesti värittynyt media voi systemaattisesti levittää virheellisiä väitteitä.

Kolmanneksi, ongelman ratkaisuksi tarjotut yksinkertaiset keinot, kuten sosiaalisen median painikkeet vastakkaisten näkemysten esille tuomiseksi, ovat ongelmallisia. Vaikka nämä toimisivatkin tarkoituksenmukaisesti, ne eivät välttämättä paranna ihmisen epistemologista asemaa. Vastakkaisten näkemysten näkeminen ilman kriittistä arviointia voi johtaa totuuden korvaamiseen väärällä tiedolla, mikä heikentää demokratian perustaa. Esimerkiksi ilmastonmuutosta kiistävän mielipiteen tarkastelu uutisessa ei lisää ymmärrystä, vaan voi ennemminkin sekoittaa faktapohjaista keskustelua.

Sekä riippuvuuden että moninaisuuden puutteen tulkinnat echo chamber -ongelmasta ovat pääosin rakenteellisia kritiikkejä, jotka eivät ota kantaa itse sisällön totuusarvoon. Tämä on merkittävä puute, sillä se jättää huomiotta, että todellinen episteminen riski syntyy sisällön virheellisyydestä ja harhaanjohtavuudesta, kuten Trumpin tiedonlähteenä toimivan Fox Newsin tapauksessa. Fox Newsin väitteistä arvioidaan vain noin kymmenen prosenttia todeksi, mikä korostaa sisällöllisen laadun merkitystä tiedonlähteiden moninaisuuden sijaan.

Fox Newsin levittämät väärät tiedot, kuten perustelemattomat ja todistetusti virheelliset väitteet maahanmuuttajista ja sairauksista, ovat esimerkkejä sisällöllisestä epistemisestä uhasta. Tämä korostaa, että tiedon kuluttajan kriittinen arviointi on tärkeämpää kuin pelkkä eri näkökulmien kuuleminen. Lisäksi tutkijat ovat osoittaneet, että väärät uutiset leviävät verkossa usein nopeammin ja laajemmin kuin totta oleva tieto, mikä vahvistaa väärän tiedon leviämisen ongelman.

On tärkeää ymmärtää, että tiedon kriittinen arviointi ja lähteiden luotettavuuden tarkastelu ovat keskeisiä demokratian ja totuuden puolustajia. Pelkkä tiedonlähteiden moninaisuus ei takaa totuudenmukaisuutta eikä suojaa harhalta. Kuluttajan on siksi kehitettävä kykyä erottaa luotettava tieto poliittisesti värittyneistä ja harhaanjohtavista väitteistä. Tämä vaatii tiedon lähteiden ja niiden sisällön aktiivista kriittistä arviointia sekä ymmärrystä siitä, miten väärä tieto voi vaikuttaa tiedonvälitykseen ja päätöksentekoon yhteiskunnassa.

Miksi menneisyyden varjot vaikuttavat nykyhetkeen?
Miten kontekstuaaliset upotukset parantavat kielimallien ymmärrystä ja vastausten laatua?
Miten Lemaître–Tolman-malli kuvaa kosmologista aikaputkea ja aineen jakautumisen epävarmuutta?
Miten pandemiaa käytettiin poliittiseksi välineeksi?
Miten rakkaus ja vapaus ilmentyvät inhimillisessä kokemuksessa?
Mikä on lännen asutuksen arki Fort Hallissa?