Miten Trumpin aikakausi muutti presidentin ja median välistä suhdetta?

Yhdysvalloissa presidenttien ja median välinen suhde on vaihdellut merkittävästi 1900-luvun aikana, ja Donald Trumpin valtakausi on tuonut tähän suhteeseen uusia ulottuvuuksia, jotka haastavat perinteiset ymmärrykset ja käytännöt. Trump ei vain reagoinut median kritiikkiin, vaan teki siitä keskeisen osan omaa poliittista ohjelmaansa, mikä on tuonut esiin uusia kysymyksiä lain ja normien roolista presidentin ja median välisessä suhteessa. Tämä kehitys on yllättänyt monia ja pakottanut tarkastelemaan, miten presidentti voi vaikuttaa median toimintaan ja kuinka media reagoi tähän valtaan.

1960- ja 1970-luvuilla Yhdysvaltain historia koki kuitenkin käänteen, joka muutti toimittajien suhteen valtaan. Median luottamus presidentteihin alkoi rapistua, ja merkittäviä tapahtumia, kuten Vietnamin sodan käsittely ja Pentagonin papereiden julkistaminen, alkoivat herättää toimittajia kyseenalaistamaan hallituksen totuudenmukaisuutta. Näiden paljastusten myötä syntyi uusi paradigma, jossa toimittajat eivät enää nähneet itseään vain passiivisina raporttereina, vaan aktiivisina osapuolina, jotka ottivat roolia valtapolitiikassa. Tämä kehitys kulminoitui Watergate-skandaaliin, jossa toimittajat, kuten Carl Bernstein ja Bob Woodward, eivät vain raportoineet tapahtumia, vaan muokkasivat poliittista keskustelua ja pakottivat hallituksen vastuuseen.

Trumpin aikakausi on ollut ainutlaatuinen siinä mielessä, että hän on paitsi käyttänyt mediakritiikkiä omaksi hyödyksekseen myös käynnistänyt hyökkäyksen median uskottavuutta vastaan. Hänen hallintonsa aikana on noussut esiin voimakas vastakkainasettelu, jossa media on nähty paitsi hallituksen vihollisena myös sen roolin kyseenalaistajana. Tämä on luonut jännitteitä, joissa perinteinen media ja sen rooli ovat joutuneet aivan uudenlaisten haasteiden eteen. Samalla Trump on antanut äänen niille kansalaisille, jotka kokevat, että media ei edusta heidän intressejään, mikä on edelleen vaikuttanut median rooliin Yhdysvalloissa.

Lopulta on selvää, että Trump on jättänyt pysyvän jäljen Yhdysvaltain mediakenttään. Hänen valtakausistaan käydään yhä kiivasta keskustelua siitä, kuinka presidentin ja median välinen suhde pitäisi määritellä ja kuinka tämä suhde vaikuttaa demokratian toimintaan. Trumpin aikakausi osoittaa, kuinka presidentti voi käyttää median vastustamista omaksi etulukukseen ja kuinka tämä voi heikentää yleisön luottamusta perinteisiin uutislähteisiin.

Tärkeää on ymmärtää, että nykyinen mediaympäristö ei ole vain seurausta poliittisista tapahtumista, vaan se on myös pitkän historiallisen kehityksen tulos, jossa perinteinen media on joutunut yhä enemmän tekemään valintoja puolueettomuuden ja osittaisen puolueellisuuden välillä. Toimittajien itsensä tulee jatkuvasti pohtia omaa rooliaan ja valintojaan siinä, mitä he raportoivat ja miten he raportoivat sen. Median vastuu ei ole vain esittää faktoja, vaan myös ymmärtää niitä laajemmassa yhteiskunnallisessa ja poliittisessa kontekstissa.

Miten valvonnan ja normien yhdistelmä muokkaa presidentin vallan rajoja ja vastuuvelvollisuutta?

1978 itsenäisen syyttäjän lain strategia tarjoaa mielenkiintoisen vertailukohdan James Comeyn, FBI:n entisen johtajan, toimille Hillary Clintonin tapauksessa. Comey otti epätavallisen askeleen julkistaessaan johtopäätöksensä siitä, että Clintonia ei pitäisi syyttää, sen sijaan että olisi seurannut oikeusministeriön valvontaketjua, joka antoi ministerille valtuudet tehdä päätöksen. Tämä valinta heijastaa laajempaa teemaa, jonka mukaan poliittinen vastuu on elintärkeä hallituksen toiminnan kannalta.

Meidän ehdotuksissamme korostuu, että poliittinen vastuu on keskeinen tekijä hallituksen oikeanlaisen toiminnan turvaamisessa. Lisäksi on tärkeää, että hallituksen toiminta on läpinäkyvää, jotta virkamiehet voivat olla vastuussa teoistaan – olipa kyseessä sitten tiedotusvälineet, tuomarit, kongressin valvonta, mahdollinen virkarikosmenettely tai vaaleissa annettu kansan tahto. Läpinäkyvyyttä ja vastuullisuutta ei saa sekoittaa pelkästään juridisiin sääntöihin, vaan se ulottuu myös normeihin, jotka ohjaavat hallitsijoiden toimintaa.

Perustuslain tulkitseminen ja lainsäädäntö eivät ole ainoat tekijät, jotka määrittelevät presidentin ja muiden hallituksen virkamiesten toiminnan rajoja. On tärkeää erottaa lailliset velvoitteet ja normit. Perustuslaki on korkein laki, jota presidentti on velvollinen noudattamaan, ja se määrittelee presidentin toimivallan rajat. Lait, joita kongressi säätää, ovat myös sitovia, mutta ne voivat muuttua vain lainmuutoksen kautta. Säännökset, asetukset ja presidentin määräykset luovat erityisiä sääntöjä, mutta ne eivät ole yhtä kestäviä tai aukottomia kuin perustuslaki tai kongressin säätämät lait.

Normit, toisin kuin lait, ovat ei-juridisia periaatteita, joita presidentti ja muut virkamiehet noudattavat, jotta heidän toimintansa olisi yhteiskunnallisesti hyväksyttävää. Esimerkkejä tästä ovat säännölliset tiedotustilaisuudet, päivittäiset tiedusteluraportit, etäisyys oikeusministeriöstä, verotietojen julkistaminen kampanjan aikana ja vuosittainen lääkärintarkastus. Normit eivät kuitenkaan aina herätä huomiota ennen kuin niitä rikotaan, kuten olemme nähneet Trumpin presidenttikauden aikana, jolloin normien rikkominen kävi päivittäiseksi.

Joissakin tapauksissa on järkevää muuttaa normeja laiksi. Tämä tapahtui, kun FDR halusi kolmannen presidenttikauden. Hän rikkoi kahden kauden normia, mutta ei tehnyt mitään laitonta, ja kansa hyväksyi hänen valintansa vuonna 1940. Silti kansa päätti myöhemmin tehdä tästä normista lakiin perustuslain 22. lisäyksellä, joka estää presidenttiä hakemasta kolmatta kautta. Tämä esimerkki osoittaa, kuinka normaaleista käytännöistä voidaan siirtyä lakiin, mikäli normit eivät enää toimi yhteiskunnan tarpeiden mukaisesti.

Yksi keskeinen kysymys on, miksi niin paljon presidentin toimintaa säädellään normien kautta, ei lailla. Ensinnäkin perustuslaki ei anna kongressille valtuuksia säännellä kaikkia presidentin toimintoja. Esimerkiksi presidentin oikeus keskustella oikeusministerin kanssa meneillään olevista tapauksista kuuluu niin tiiviisti presidentin valtaan, että kongressilla ei ole oikeutta säätää siitä lakeja. Tästä huolimatta on kehittynyt voimakas normi, joka asettaa tiukat rajat presidentin ja oikeusministeriön välille, erityisesti syyteharkinnan osalta.

Toinen syy siihen, miksi normit voivat olla tehokkaampia kuin lait, on joustavuus. Normit voivat joustaa poikkeustapauksissa ilman, että niiden rikkominen johtaa välittömiin juridisiin seuraamuksiin. Esimerkiksi presidentti voi poiketa normista poikkeuksellisessa tilanteessa ilman, että se aiheuttaa laillisia seuraamuksia. Lait sen sijaan sitovat presidenttiä kaikissa tilanteissa, vaikka monet järkevät ihmiset voisivat olla sitä mieltä, että poikkeus olisi perusteltu.

Normit voivat myös olla helpommin muutettavissa kuin lait, koska presidentti voi yksipuolisesti muuttaa niitä ilman kongressin tai perustuslain muuttamisen tarvetta. Kuitenkin ilman voimassa olevia normeja lait voivat jäädä vajaiksi ja johtaa vääriin päätöksiin. Esimerkiksi Trumpin presidenttikaudella herännyt keskustelu presidentin taloudellisista sidoksista ja eturistiriidoista nousi siitä virheellisestä oletuksesta, että normit riittävät ohjaamaan käytöstä. Meidän ehdotuksemme perustuukin lainsäädännön uudistamiseen erityisesti näissä tapauksissa.

Normien ja lakien yhteensovittaminen on keskeistä hyvän hallintotavan saavuttamisessa. Kun sekä laki että normit tukevat toisiaan, saavutetaan kestävämpi ja läpinäkyvämpää hallintoa. Tämä puolestaan takaa, että toimijat voivat olla vastuussa teoistaan ja että kansalaisilla on välineet valvoa hallituksen toimia tehokkaasti. Tässä mielessä prosessit ja avoimuus toimivat ikään kuin peilinä sille, kuinka vakavasti oikeus- ja normikysymyksiä otetaan. Tämä on erityisen tärkeää tilanteissa, joissa laki yksin ei riitä, mutta normit eivät ole riittävän vahvoja estämään väärinkäytöksiä.