WikiLeaks on ollut keskeinen tekijä viimeisten vuosikymmenien aikana globaalissa keskustelussa hallitusten ja tiedotusvälineiden roolista tiedonvälityksessä ja valvonnassa. Yksi tärkeimmistä toimista, joita järjestö on toteuttanut, on alkuperäisten lähdemateriaalien julkaiseminen uutistensa yhteydessä, jotta yleisö, tutkijat ja historian kirjoittajat voivat nähdä totuuden todisteet. WikiLeaks on pyrkinyt tuomaan tärkeää tietoa ja uutisia julkisuuteen ja antaa ihmisille mahdollisuuden arvioida viranomaisten ja yritysten toimia ilman sensuuria. Kuitenkin se on myös joutunut valtavaan vastustukseen, joka on johtanut sen taloudelliseen tukahduttamiseen, oikeudellisiin haasteisiin ja henkilökunnan, kuten Julian Assangen ja Chelsea Manningin, syytteisiin.

Assangen ja Manningin kohtalo heijastaa suurempaa kysymystä siitä, mitä tarkoittaa olla tiedonvälittäjä ja kuka saa määritellä, mikä on laillista ja eettistä tiedon vuotamista. Assange ei ollut ainoastaan maailmanlaajuisen tiedotusvälineiden ja kansainvälisten instituutioiden tavoite, vaan myös symboli sananvapauden ja tiedon oikeudenmukaiselle käytölle. Hänen oleskelunsa Ecuadorin suurlähetystössä Lontoossa vuodesta 2012 aina vuoteen 2019 saakka oli muuri, joka esti hänen luovuttamisensa Yhdysvaltoihin, jossa häntä syytettiin mm. valtion salaisuuksien vuotamisesta. Vaikka monet maailmanjohtajat tukivat WikiLeaksin oikeutta julkaista kiusallisia tietoja Yhdysvaltain politiikasta, oli selvää, että viranomaiset eivät katsoneet tätä oikeudeksi vaan uhaksi kansalliseen turvallisuuteen.

Chelsea Manning, toisaalta, joutui myös kärsimään omasta roolistaan, joka liittyi dokumenttien vuotamiseen Irakista ja Afganistanista. Hänelle annettiin elinkautinen tuomio, mutta myöhemmin tuomio muutettiin. Manningin tuomio tuli kuitenkin merkittäväksi signaaliksi siitä, että whistleblowerit voivat kohdata kovia seuraamuksia. Lehdistön vapaus ja tiedonjulkaisun oikeus on jatkuvassa vaarassa, sillä tämä tapaus vaikutti myös journalistien asemaan, kuten New York Timesin James Risenin, joka kohtasi pitkän oikeudenkäynnin, koska hän kieltäytyi paljastamasta lähdettään luottamuksellisten asiakirjojen vuotamisesta.

Tämä tilanne heijastaa globaalia ongelmaa tiedon hallinnan ja valvonnan osalta, joka liittyy yhä enemmän digitaalisten välineiden käyttöön. Yksi merkittävimmistä esimerkeistä tästä on Edward Snowdenin tapaus vuonna 2013. Snowden, entinen National Security Agencyn (NSA) alihankkija, vuoti valtavia määriä asiakirjoja, jotka paljastivat Yhdysvaltain ja sen liittolaisten massiivisen sähköisen vakoilun. Dokumentit osoittivat, kuinka NSA salakuunteli jopa liittolaistensa puhelimia, kuten Saksan liittokanslerin Angela Merkelin. Näiden paljastusten myötä tuli ilmi myös laajempi valvonnan kulttuuri, jossa viranomaiset keräsivät valtavia määriä henkilökohtaisia tietoja kansalaisilta ympäri maailmaa.

Tiedonhallinnan ja valvonnan kontekstissa on tärkeää huomata, kuinka valtiot käyttävät pelkoa ja uhkakuvia, kuten terrorismia, oikeuttaakseen laajaa valvontaa. Snowdenin paljastusten seurauksena saatiin paljon tietoa siitä, kuinka valtioiden tiedustelupalvelut voivat käyttää ja väärinkäyttää digitaalista tietoa kansalaisten yksityisyyden suojaa loukaten. Digitalisaatio on tehnyt tiedon hallinnasta entistä monimutkaisempaa, mutta samalla myös avoimempaa ja haavoittuvampaa. Tämä tuo esiin suuria eettisiä kysymyksiä siitä, mikä on oikeutettua ja mikä ei tiedonkeruussa ja sen jakamisessa.

Tätä keskustelua on täydennetty myös terrorismin ja globaalin turvallisuuden uhan kasvulla. ISIS:n nousu ja sen taistelu monarkkisia ja uskonnollisia rakenteita vastaan tuo esiin sen, kuinka valtiot voivat käyttää kansalaisilta kerättyä tietoa, jotta ne voivat torjua terrorismia ja estää uhkia, jotka saattavat syntyä muun muassa verkon kautta. Tämä ei kuitenkaan poista niitä pelkoja ja huolenaiheita, joita kansalaisilla on siitä, miten heidän henkilökohtaisia tietojaan käsitellään.

Keskustelu vuotamisesta, whistleblowereista ja valtion valvonnasta ei ole uusi, mutta sen laajuus ja monimutkaisuus ovat kasvaneet digitalisaation myötä. Nykyään on entistä vaikeampaa määritellä, mitä tiedon jakaminen ja vuotaminen todella tarkoittavat, ja miksi ne voivat olla uhka tai etu yhteiskunnalle. On tärkeää ymmärtää, että vaikka hallitukset saattavat oikeuttaa valvonnan turvallisuuden nimissä, se ei saa tarkoittaa yksityisyyden ja sananvapauden loukkaamista.

Mikä rooli on mediapropagandalla ja pelon politiikalla poliittisessa viestinnässä?

Mediologian ja sen sovellusten rooli poliittisessa viestinnässä on saanut uudenlaista huomiota erityisesti digitaalisten teknologioiden ja sosiaalisen median nousun myötä. Yhä useammat tutkimukset tarkastelevat, miten mediologian periaatteet muokkaavat nykyajan poliittista kulttuuria, erityisesti sen jäljiltä, mitä jää jäljelle Donald Trumpin kaltaisten poliitikkojen kampanjoista. Trumpin kampanjoissa käytetyt poliittiset meemikuvat ja karikatyyriset esitykset vihollisista ja tapahtumista osoittavat, kuinka media loisi ja vahvistaisi pelkoa ja epätietoisuutta.

Mediapropaganda on ilmiö, joka on ollut voimakas jo pitkään, mutta sen ilmenemismuodot ovat saaneet yhä hienovaraisempia muotoja. 20. vuosisadan alussa Adolf Hitler ja hänen propagandaministerinsä Joseph Goebbels tekivät mediasta voimakkaan välineen, joka yhdisti tunteet ja valheet kammottaviksi syytöksiksi ja uhkakuviksi. Nykypäivänä samankaltaiset mekanismit ovat siirtyneet mainonnan ja markkinoinnin muotoihin, joissa käytetään tunteen paloa ja yksinkertaistamista taloudellisen menestyksen saavuttamiseksi. Pelon kautta manipuloiminen ja sitä seuraavat taloudelliset hyödyt ovat saaneet aivan uusia ulottuvuuksia sosiaalisen median ja internetin kautta.

Mediologian taustalla on syvällinen kulttuurinen yhteys, joka muokkaa ihmisten maailmankuvaa ja käsityksiä. Tähän viittaa Adolf (2013), joka kuvaa median ja kulttuurin välistä yhteyttä, jossa teknologia, merkitykset ja kokemukset yhdistyvät kulttuuriksi. Politiikan kentällä mediapropaganda toimii kuten varjo, joka ei ainoastaan muodosta ihmisten näkemyksiä, vaan myös muokkaa heidän käyttäytymistään ja päätöksentekoaan. Donald Trumpin kampanjat tarjoavat selkeän esimerkin siitä, kuinka pelko ja viha voivat yhdistyä ja luoda sellaista viestintää, joka haluaa valita "sankarin" ja "vihollisen" roolit.

Erityisesti pelon politiikka on keskeinen osa tätä ilmiötä. Media on pitkään pitänyt valtaa kertoa, mikä on uhka ja mikä ei. Tämä luo tilaa väärille väitteille ja epärealistisille uhkakuville. Trumpin kampanjat hyödyntivät vuosikymmeniä kestänyttä mediakulttuuria, jossa rikollisuus, maahanmuutto ja terrorismi esitetään päivittäin uhkina, vaikka todellisuus ei aina tukisi näitä väittämiä. Pelko siitä, että "maailma on uhattuna", on valitettavasti perinteinen motiivi poliittisessa viestinnässä, ja Trump käytti tätä jatkuvasti hyväkseen.

Pelon psykologian ja mediologian yhdistyminen on kriittinen tekijä tässä pelon politiikassa. Trumpin kampanjat, kuten useat muutkin, ovat hyödyntäneet pelon psykologiaa, jossa media vahvistaa olemassa olevaa ennakkoluuloa ja epäluuloa tiettyjä ryhmiä kohtaan. Hän käytti retoriikkaa, joka yhdistää pelon ja vihan, ja tämä on ollut erittäin tehokas keino radikalisoida kannattajiaan. Tämä psykologinen manipulointi ei ole uusi ilmiö, mutta digitalisaation ja sosiaalisen median aikakaudella se on saanut täysin uusia ulottuvuuksia, sillä ihmiset voivat jakaa ja kuluttaa pelkoa entistä helpommin.

Pelon politiikkaa ja mediapropagandaa on kuitenkin vaikea tunnistaa, koska se on osa suurempaa kulttuurista rakennetta, jossa pelko, uhkat ja paineet ovat jatkuvasti läsnä. Monille meistä nämä ilmiöt ovat niin sisäistetyjä, että niitä pidetään itsestäänselvyyksinä. Median valta on näin ollen tullut itsestäänselväksi osaksi kulttuuria, joka ei vain informoi, vaan myös manipuloituu ja ohjaa käyttäytymistä, usein tavalla, jota ei edes huomata. Tämä asettaa meidät vaaraan, sillä jos pelko ja viha ovat ainoat tunteet, joita käsittelemme, on vaikea ylläpitää kriittistä ajattelua ja objektiivisuutta.

Viime kädessä on tärkeää ymmärtää, kuinka mediassa esitetyt väitteet ja uhkakuvat eivät ole vain yksittäisten kampanjoiden strategioita. Ne ovat osa laajempaa kulttuurista prosessia, jossa pelon ja epävarmuuden luominen on keino hallita ja ohjata yhteiskuntaa. Trumpin ja muiden vastaavien poliitikkojen kampanjoiden takana piilee suuri kysymys: Miten voimme erottaa faktat tunteista ja väitteistä, jotka on luotu hallitsemaan pelon ja vihan kautta?

Miten sodan ohjelmointi muuttui terrorismin aikakaudella?

Sotien ja väkivaltaisten konfliktien mediaesityksillä on Yhdysvalloissa pitkään ollut toistuva ja syklinen rakenne. Tutkimus osoittaa, että media seuraa tiettyä mallia: ensin tuoreimman sodan uutisointi, sitten yleisön valmistelu tulevaan konfliktiin demonisoimalla tiettyjä johtajia, kuten Noriega tai Hussein, ja lopulta sodan aikana intensiivinen visuaalinen raportointi. Sodan päätyttyä seuraa journalistien ja akateemikkojen pohdinta, usein hallituksen virheiden tai rajoitusten kautta. Lopulta syntyy laaja konsensus siitä, että sota saattoi olla turha, vaihtoehtoja olisi ollut, ja että hinta oli liian korkea. Tämä tarjoaa pohjamateriaalin seuraavan sodan uutisoinnille – ja sykli alkaa alusta.

Tämä "sodan ohjelmointi" kuitenkin muuttui olennaisesti syyskuun 11. päivän jälkeen. Terrorismi ei enää ollut vain turvallisuuskysymys, vaan siitä tuli hallitseva kulttuurinen ja poliittinen kehys, jonka varaan rakennettiin uudenlainen poliittinen retoriikka ja kansallinen identiteetti. Presidentti Obaman valtaannousu tapahtui ajankohtana, jolloin Irakissa ja Afganistanissa käytävät sodat olivat pahasti kuluttaneet yleistä luottamusta. Samalla maan talous oli romahtamassa, ja kansalaisten kärsivällisyys väärän tiedon ja laittoman sisäisen vakoilun suhteen oli hiipunut.

Bushin hallinnon terrorismipuhe – erityisesti väärät väitteet joukkotuhoaseista Irakissa – aiheutti syvän epäluottamuksen kulttuurin, jota Obaman hallinto ei täysin pystynyt korjaamaan. Samalla oikeistolainen media, erityisesti "talk radio", otti yhä aggressiivisemman roolin. Retoriikka muuttui vihamieliseksi ja epäisänmaallisuuden syytökset tulivat tavallisiksi. Esimerkiksi Rush Limbaughin viikottaiset lähetykset miljoonille kuulijoille sisälsivät suoraa karakterimurhaa: Obama esitettiin valehtelijana, terroristien kätyrinä ja jopa muslimina, jonka todellinen lojaalisuus oli Yhdysvaltojen ulkopuolella.

Vastakkainasettelu kiihtyi presidentinvaalikampanjassa 2008, kun republikaanien varapresidenttiehdokas Sarah Palin väitti Obaman "pyörivän terroristien kanssa". Tällainen puhe sai suosiota, mutta se myös sai jotkut maltillisemmat, kuten senaattori John McCainin, vetämään rajan: hän puolusti Obamaa ja kutsui tätä "kunnialliseksi perheihmiseksi", vaikka olikin eri mieltä hänen kanssaan politiikasta. Tällainen inhimillinen korjausliike oli poikkeuksellinen – ja samalla viimeisiä hetkiä, jolloin poliittinen debatti säilytti rippeitä siviiliyhteiskunnan arvokkuudesta.

Vuoden 2016 vaalikampanja muutti kaiken. Donald Trumpin kampanja oli kulminaatio Gonzo-politiikalle, jossa faktat, kohtuullisuus ja vastavuoroinen kunnioitus pyyhittiin syrjään. Huutaminen "Lock her up!" – viitaten Hillary Clintoniin – muuttui kampanjan sloganiksi. Trumpin tukija ja tuleva turvallisuusneuvonantaja Michael Flynn huusi väkijoukon mukana ja vaati moskeijoiden sulkemista. Ironisesti juuri Flynn itse sai myöhemmin syytteen valehtelusta FBI:lle suhteistaan venäläisiin viranomaisiin, ja vain Trumpin presidentillinen armahdus pelasti hänet vankilalta.

Obama sai Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 2009, vaikka hänen puheensa Oslossa ei tarjonnut utopistista näkemystä väkivallattomasta tulevaisuudesta. Päinvastoin: hän korosti, ettei maailmasta tulla poistamaan väkivaltaisia konflikteja elinaikanamme, ja että voimankäyttö voi joissain tilanteissa olla paitsi välttämätöntä, myös moraalisesti perusteltua. Tämä lausunto oli käännekohta – ei enää pelkkä sodan jälkiselvittely, vaan uudenlaisen terrorismin aikakauden hyväksyntä, jossa sota ei enää ollut päämäärä, vaan jatkuvan epävarmuuden väline.

Sodan ohjelmointi kehittyi terrorismiohjelmoinniksi. Siinä missä aiemmat sodat noudattivat selkeää kaavaa, terrorismi ei tarjonnut selkeää loppua, ei konkreettista vihollista, ei lopullista voittoa. Tämä epävarmuus tarjosi ihanteellisen alustan pelon politiikalle. Se mahdollisti jatkuvan valmiustilan, poikkeusolojen normalisoinnin ja institutionaalisen epäluottamuksen kasvun. Gonzo-politiikka ei ollut vain tyyli – se oli järjestelmällinen strategia, joka käytti hyväksi mediaekosysteemin taipumusta eskalaatioon ja tunteellistamiseen.

On ymmärrettävä, että tällainen kehitys ei synny tyhjiössä. Se rakentuu vuosikymmenten mediakäytännöille, toistuville pettymyksille poliittisiin instituutioihin ja kollektiiviselle ahdistukselle, joka etsii yksinkertaistettuja selityksiä monimutkaisiin ongelmiin. Kun yhteiskunta oppii elämään jatkuvassa kriisitilassa, se ei ainoastaan totu siihen – se alkaa vaatia sitä.

Kuinka digitaaliset ja poliittiset verkostot muokkaavat yhteiskuntaa ja luovat uudenlaista valtaa?

Nykyään yhteiskunta on yhä enemmän kietoutunut digitaalisten verkostojen ja poliittisen vaikuttamisen kudelmiin. Internetin ja erityisesti sosiaalisen median valta on muuttanut tapaa, jolla ihmiset kokevat ja ymmärtävät todellisuuden. Tämä ilmiö on erityisen ilmeinen poliittisten liikkeiden ja yksilöiden toiminnassa, jotka onnistuvat manipuloimaan informaatiota ja käyttämään sitä omiin tarkoituksiinsa. Donald Trumpin presidenttikampanja ja hänen aikansa virassa osoittavat, kuinka digitaalinen aikakausi mahdollistaa poliittisten vaikutuskeinojen rajat ylittävän voiman ja mahdollisuuden muuttaa yleistä keskustelua.

Trumpin ja hänen kannattajiensa menestys on esimerkki siitä, kuinka poliittinen kenttä on muuttunut entistä visuaalisemmaksi ja tunteisiin vetoavammaksi. Trump ei ole pelkästään politiikan pelaaja; hän on myös mediahahahmo, joka osaa hyödyntää digitaalisen aikakauden teknologioita ja estetiikkaa omaksi edukseen. Hänen käyttämänsä kielen ja esitystapojen takana piilee vahva dramaturginen rakenne, joka tavoittaa suuren yleisön nopeasti ja tehokkaasti. Tämä on merkittävä muutos perinteiseen poliittiseen keskusteluun, joka usein perustuivat rationaaliseen argumentointiin ja politisoituun diskurssiin.

Sosiaalinen media on muuttanut poliittisen vaikuttamisen luonteen täysin. Käytännössä se on luonut uudenlaisen "huomion politiikan", jossa poliittiset viestit ja kampanjat kilpailevat huomiosta ja tilasta, jota aiemmin hallitsivat perinteiset tiedotusvälineet. Poliitikot, kuten Trump, ovat onnistuneet luomaan oman huomiotaloutensa, jossa valta saadaan vuorovaikutuksella, ei pelkästään perinteisellä politiikalla. Tämä luo huomattavan eron perinteisten poliittisten liikkeitten ja nykyisten digitaalisten poliittisten liikkeiden välillä.

On tärkeää huomioida, että tämä digitaalinen aika ei ainoastaan ole uusi poliittinen kenttä; se on myös osa laajempaa yhteiskunnallista muutosta. Poliittiset ilmiöt, kuten populismi, ovat saaneet uutta potkua internetin kautta, jossa yksilöiden mielipiteet voivat levitä laajasti ilman samanlaista tarkastelua ja suodattamista kuin perinteisessä mediassa. Tällöin informaatio, joka saattaa olla epäluotettavaa tai jopa vääristynyttä, voi saada laajaa kannatusta, koska se resonoi tunteiden ja henkilökohtaisten kokemusten kanssa.

Tämä digitaalisuus ja poliittinen manipulaatio eivät kuitenkaan ole pelkästään lännen ongelma. Useissa muissa maissa, kuten Unkarissa, populistiset liikkeet ovat saaneet voimaa sosiaalisen median kautta. Politiikan ja median logiikat ovat sekoittuneet yhä tiiviimmin, ja tämä on luonut uusia haasteita demokratioille ympäri maailmaa. Internetin ja sosiaalisen median tarjoamat mahdollisuudet ovat myös lisänneet poliittisen polarisaation ja ristiriitojen määrää yhteiskunnassa.

Sosiaalisen median ja politiikan suhde on muuttanut myös kansalaisten roolia. Yksilöistä on tullut enemmän poliittisia toimijoita, jotka voivat suoraan vaikuttaa poliittisiin prosesseihin ja päätöksiin omalla toiminnallaan verkossa. Kuitenkin tämä suora osallisuus ei aina ole rakentavaa, vaan voi helposti johtaa väärinkäsityksiin ja vääristymiin, jotka pahentavat yhteiskunnallisia jännitteitä. On tärkeää pohtia, miten digitaaliset välineet voivat olla välineitä kansalaisaktivismille ja osallistumiselle, mutta samalla myös välineitä manipulaatiolle ja vääristelylle.

Tämä ilmiö ei rajoitu vain poliittisiin toimijoihin. Yksittäiset henkilöt, kuten alt-right-aktivistit ja salaliittoteorioita levittävät ryhmät, ovat löytäneet sosiaalisen median alustoilta uuden alueen, jossa he voivat ilmaista radikaaleja mielipiteitään ja levittää disinformaatiota. Esimerkiksi Alex Jonesin tapaus on hyvä esimerkki siitä, kuinka suuri yleisö on altistunut vahingolliselle ja totuudenvastaiselle informaatiolle, joka voi jopa vaikuttaa yhteiskunnallisiin tapahtumiin ja mielipideilmastoon.

Yhteiskunnan digitaaliset ja poliittiset verkostot ovat muuttaneet käsityksiämme todellisuudesta ja totuudesta. Tieto ja valta eivät enää ole vain perinteisten instituutioiden käsissä. Ne ovat siirtyneet verkkoon, jossa kuka tahansa voi vaikuttaa keskusteluun, mutta myös vääristää sitä omien päämääriensä saavuttamiseksi. Tässä uudessa digitaalisten verkostojen maailmassa kyky erottaa totuus valheesta on entistä tärkeämpää, sillä viestinnän rajaton ja jatkuva luonne tekee virheellisten tai manipuloitujen viestien leviämisestä entistä helpompaa. Yhteiskunnallinen vastuu ulottuu siis yhä enemmän myös siihen, miten ihmiset käyttävät ja suhtautuvat digitaalisiin välineisiin.

Miksi kieli on kieli: Dialektit, stigma ja kielioppi
Miten luoda kasvoihin persoonallisuutta, monimuotoisuutta ja ilmeikkyyttä?
Kuinka juosta tehokkaasti paljain jaloin: seitsemän askelta oikeaan tekniikkaan
Miten optimoida sähköajoneuvojen lataus älyverkoissa?