Vaikka on viitteitä siitä, että biomekaaniset tekijät, kuten litteät ja laajentuneet jalat, voisivat olla yhteydessä kipuun ja vammariskiin, meta-analyysit 29 tutkimuksesta osoittavat, että nämä yhteydet ovat heikkoja. Erityisesti on huomattava, että biomekaanisten poikkeamien mittauksessa on usein virheitä, koska ne perustuvat laadulliseen arviointiin ja visuaaliseen havaintoon (Tong & Kong, 2013). Tämän vuoksi on epäselvää, kuinka kliinisesti merkittäviä nämä puutteet ovat. Toisaalta tutkimukset, joissa on tarkasteltu juoksijoiden biomekaanisia parametreja, viittaavat siihen, että esimerkiksi navicular drop (ND), eli jalan kaaren madaltuminen, voi olla yhteydessä vammariskiin. Kuitenkin tutkimuksissa havaitut erot ovat tilastollisesti merkittäviä mutta melko pieniä. Esimerkiksi navicular drop -mittauksen keskimääräinen ero loukkaantuneiden ja terveiden osallistujien välillä oli vain 1,1 mm, mikä on pienempi kuin mittauksen virhemarginaali, joten tämänkaltaisten mittausten käytännön merkitys ennaltaehkäisyssä on kyseenalainen.

Olisi virhe olettaa, että biomekaaniset poikkeamat, kuten esimerkiksi lavan epänormaali liike, olisivat suoraan yhteydessä kipuun. Eräässä tutkimuksessa tutkittiin 67 potilasta, joilla oli olkapääkivut, ja 68 potilasta ilman kipuja. Lavalla esiintyvä epänormaali liike, jota kutsutaan lavan dyskineesiksi, ei erottunut kivuliasta ja kivutonta ryhmää toisistaan. Näin ollen voidaan todeta, että lavan liikkeet eivät eroa merkittävästi kipupotilaiden ja terveiden henkilöiden välillä. Tämä puolestaan viittaa siihen, että lavan liikkeet eivät ole suoraan vastuussa olkapääkivusta. Prospektiivinen tutkimus 140 eliittisotilaalla, jossa tarkasteltiin lavan voimaa ja liikettä, ei myöskään löytänyt yhteyttä alkuperäisten mittausten ja myöhempien kipujen tai vammojen välillä (Johnson et al., 2019).

Vaikka monet tutkimukset viittaavat siihen, että lavan liikkeiden poikkeamat eivät ole kipujen tai vammojen riskitekijöitä, on myös olemassa tutkimuksia, jotka ehdottavat toisin. Esimerkiksi tutkimuksessa, jossa tutkittiin subakromiaalista olkapääkivua, havaittiin, että kipu väheni kahdeksan viikon kinematiccien harjoittelun jälkeen, mutta lavan liikkeet eivät muuttuneet. Tämä viittaa siihen, että lavan liikettä ei tarvitse korjata terapian osana, jos kipu on hallittavissa muilla keinoilla (Jafarian Tangrood et al., 2022). Toisaalta on myös huomattu, että tietyissä kulmissa lavan liikkeiden poikkeamat voivat liittyä kipuun, mutta yhteys on usein heikko ja esiintyy vain tietyissä liikkeissä (Sanchez et al., 2016).

Samoin on olemassa tutkimuksia, joissa on löydetty korrelaatio olkapään sisäisen pyörimisen puutteen (GIRD) ja olkapääkivun välillä, erityisesti urheilijoilla, jotka tekevät toistuvia heitto- tai pyörähdysliikkeitä, kuten käsipallon pelaajat ja uimarit. Vaikka on havaittu, että nämä urheilijat kärsivät useammin olkapään vammoista, ei ole tieteellistä näyttöä siitä, että GIRD itsessään olisi suoraan yhteydessä vammoihin (Fieseler et al., 2015; Vila et al., 2022). Onkin tärkeää pohtia, voisiko tämä liikerajoite olla pikemminkin sopeutuma tietynlaiseen kuormitukseen kuin riskitekijä.

Vaikka monet tutkimukset ovat tuottaneet mielenkiintoisia havaintoja biomekaanisten ja liikekapasiteetin poikkeamista, tärkeä huomio on se, että vaikka korrelaatioita voidaan havaita, ne eivät välttämättä tarkoita kausaalisuhteita. Esimerkiksi olkapään liikerajoite tai lavan liikkeen poikkeamat voivat liittyä kipuun, mutta tämä ei tarkoita, että ne olisivat suoraan kipujen syitä. Tämä ero korrelaation ja kausaalisuuden välillä on keskeinen, sillä virheelliset johtopäätökset voivat johtaa epäoptimaalisiin hoitomenetelmiin.

Tärkeää on ymmärtää, että vaikka biomekaaniset poikkeamat voivat olla osittain yhteydessä kipuihin ja vammoihin, niitä ei voida yksiselitteisesti pitää syinä. Liikkeiden poikkeamat voivat olla sopeutumia ja normaaleja reaktioita kehon eri kuormituksiin. Jatkuva tutkimus ja tarkempi ymmärrys biomekaniikan ja kivun välisistä yhteyksistä ovat välttämättömiä, jotta voidaan kehittää tarkempia ennaltaehkäisy- ja hoitostrategioita.

Kipukokemuksen arviointi ja mittaus: Lähtökohdat ja haasteet

Kipu on monivaiheinen ilmiö, johon vaikuttavat fyysiset, kognitiiviset ja emotionaaliset komponentit. Kivun arvioiminen on ollut haaste, joka on kiinnostanut tutkijoita ja kliinikoita jo pitkään. Yksi ensimmäisistä yrityksistä luoda objektiivinen mittari kivun voimakkuuden arvioimiseksi oli yksinkertaisten numeeristen asteikkojen käyttö. Tällöin pyrittiin kvantifioimaan kipua potilaan näkökulmasta. Tämä ajatus johti nykyisin tunnettuun visuaalisen analogisen asteikon (VAS) ja numeerisen kipuarviointiasteikon (NRPS) syntyyn. Näitä mittareita kehitti edelleen kanadalainen Melzack ja hänen kollegansa, jotka kehittivät myös sanallisia arviointiasteikkoja. Tavoitteena oli luoda yhteinen kieli, jonka avulla eri lääkärit voivat keskustella kivun voimakkuudesta ja laadusta, kuten kohtuullisesta tai sietämättömästä kivusta (Melzack, 1971).

Vuonna 1975 Melzack kehitti McGillin kipukyselyn (McGill Pain Questionnaire), joka on edelleen tärkeä työkalu kliinisissä tutkimuksissa. Kysely mittaa kivun laatua ja voimakkuutta, ottaen huomioon myös kivun kognitiiviset ja emotionaaliset ulottuvuudet. Kiinnostavaa on, että kyselyn avulla käytetyt termit kivun laadun kuvaamiseen ovat lähes identtisiä Avicennan (10. vuosisadan merkittävän lääketieteilijän) käyttämien termien kanssa. McGillin kipukysely muodosti perustan nykyisten kyselyiden kehitykselle ja tuo esiin kivun monitahoisuuden (Tashani & Johnson, 2010).

Kivun arvioinnin yksinkertaistaminen numeerisille asteikoille, kuten NRPS:lle, tuo kuitenkin esiin tärkeitä rajoituksia. NRPS-asteikko mittaa pääasiassa kivun voimakkuutta, mutta jättää huomiotta kipuun liittyvät muut ulottuvuudet, kuten emotionaaliset reaktiot, toiminnalliset rajoitteet tai kivun ajalliset vaihtelut. Vaikka se on käytännöllinen ja helppokäyttöinen työkalu, se ei täysin kata kivun monivaiheisuutta. Tämän vuoksi nykyiset suositukset korostavat laajempaa arviointia, joka ottaa huomioon myös kivun keston, kivunlievityksen keston sekä toiminnalliset testit, kuten päivittäiset toiminnot (ADL), liikkuvuuden ja lihasvoiman.

Fysioterapiassa käytetään monia aktiivisia ja passiivisia toiminnallisia testejä, jotka arvioivat lihasten, nivelten ja muiden rakenteiden toimintakykyä. Nämä testit keskittyvät perinteisesti perustavanlaatuisiin motorisiin taitoihin (BMS). Näitä ovat muun muassa liikkuvuus (ROM), lihasvoima, kestävyys, koordinaatio ja nopeus. Lihasvoiman ja liikkuvuuden arviointi on erityisen tärkeää tuki- ja liikuntaelinsairauksien hoidossa. Näitä testejä voidaan suorittaa joko ilman kipuun liittyvää viittausta tai kipu huomioiden.

Kun kipu ei ole suoraan mukana testissä, arvioidaan tietyntyyppisten rakenteiden toimintakykyä, kuten lihaksen voimaa. Tässä lähestymistavassa kipu ei ole ensisijaisessa roolissa, vaan se tarjoaa mahdollisuuden tunnistaa kipualueen ympärillä olevat rakenteet ja niiden mahdolliset vaikutukset kipuun. Esimerkiksi, jos polvivaivoista kärsivä potilas kokee rajoituksia nilkan liikkuvuudessa, se voi auttaa ymmärtämään kivun syitä. Kuitenkin on tärkeää huomioida, että tälle lähestymistavalle ei ole riittävästi tieteellistä tukea. Tämä ei kuitenkaan tee lähestymistapaa täysin virheelliseksi, mutta on tärkeää välttää liian nopeita johtopäätöksiä ja vähentää nocebo-efektien riskiä.

Kun kipua arvioidaan suoraan toiminnallisten testien avulla, testit keskittyvät tarkemmin kivun aiheuttamiin rajoituksiin. Tällöin on tärkeää muotoilla oikeat kysymykset, sillä yksinkertaistettu lähestymistapa – kuten “onko liike kivulias” – voi johtaa virheellisiin johtopäätöksiin ja mustavalkoiseen ajatteluun. Sen sijaan tarkempaa tietoa kannattaa kerätä siitä, kuinka pitkälle liike voi edetä ennen kuin kipu alkaa. Kipupisteen tarkka määrittäminen, kuten se, milloin kipu ilmenee tietyn liikeradan aikana tai kuinka suuri voima aiheuttaa kivun, on keskeistä paremman arvion saamiseksi.

Kivun ja toimintarajoitteiden kerääminen ja luokittelu voivat tarjota merkittävää hyötyä. Potilaille voidaan tarkasti näyttää, milloin ja miksi tietty liike aiheuttaa ongelmia, mikä voi lisätä potilaan turvallisuuden tunnetta ja motivaatiota jatkaa liikuntaa. Fysioterapiassa liikkeiden ja harjoitusten suunnittelu on helpompaa, kun tiedetään tarkalleen, mitkä liikkeet ovat rajoitettuja ja mihin asti potilas voi liikkua ilman kipua. Lisäksi kivun muutosten seuraaminen, kuten kivun väheneminen tietyssä liikeradassa, antaa arvokasta tietoa hoidollisen edistymisen arvioimiseksi.

Monet kliiniset tutkimukset keskittyvät kivun määrälliseen arviointiin, mutta on tärkeää, että potilasta tarkastellaan kokonaisvaltaisemmin. Kivun arvioinnissa tulee keskittyä paitsi kipuparametrien keräämiseen myös potilaan elämänlaadun, päivittäisten toimintojen ja psykosomaattisten oireiden arviointiin. Kyselylomakkeet voivat olla erittäin hyödyllisiä näiden tekijöiden mittaamisessa, sillä ne tarjoavat yksityiskohtaisempaa tietoa siitä, miten kipu vaikuttaa potilaan elämään.

Kivun ja toimintakyvyn arviointi on siis monivaiheinen prosessi, joka vaatii erilaisten mittareiden käyttöä ja huolellista pohdintaa. Kivun voimakkuuden mittaaminen ei riitä, vaan on tärkeää ottaa huomioon kaikki kivun ulottuvuudet ja niiden vaikutukset potilaan päivittäiseen elämään ja toimintakykyyn. Tällöin kivun hoito voidaan räätälöidä tarkemmin yksilöllisiin tarpeisiin.

Miten kivun arviointi ja psykosomaattiset tekijät vaikuttavat potilaan kuntoutukseen?

Kivun arvioinnissa on tärkeää huomioida paitsi fyysinen, myös psykosomaattinen ulottuvuus, sillä ne molemmat vaikuttavat merkittävästi potilaan toimintakykyyn ja elämänlaatuun. Kivun määrä ja sen vaikutus päivittäisiin toimiin voidaan mitata eri kyselylomakkeiden avulla, jotka auttavat saamaan tarkempaa tietoa potilaan oireista ja niiden vaikutuksista arkeen. Näiden lomakkeiden avulla voidaan kartoittaa potilaan kokemia rajoitteita ja psykologisia tekijöitä, jotka voivat osaltaan vaikeuttaa hoidon etenemistä.

Erityisesti motoristen ja funktionaalisten rajoitteiden arviointi on haastavaa, sillä monet päivittäiset toimet, kuten liikkuminen ja työskentely, saattavat jäädä testaamatta perinteisessä terapeuttisessa ympäristössä. Tästä syystä asiantuntijat ja tutkijat ovat kehittäneet kyselylomakkeita, jotka mahdollistavat potilaan itsearvioinnin. Nämä lomakkeet eivät kerää vain yksinkertaisia vastausvaihtoehtoja, vaan ne mittaavat rajoitteiden vakavuutta joko kategorisesti tai numeerisesti.

Esimerkiksi PDI (Pain Disability Index) on yleinen kyselylomake, joka arvioi kivun vaikutusta arkeen, kuten perhesuhteisiin, sosiaaliseen vuorovaikutukseen ja kotitöihin. Potilas arvioi kunkin kysymyksen asteikolla 0–10, jolloin saatu yhteissumma antaa viitteitä kivun ja toimintakyvyn heikkenemisen tasosta. PDI:n avulla voidaan tunnistaa, kuinka suuri osuus potilaan elämänalueista on rajoittunut kivun vuoksi, ja kuinka tämä vaikuttaa hänen elämänlaatuunsa.

Toinen esimerkki on HIT-6 (Headache Impact Test-6), joka on suunniteltu erityisesti päänsärkyä kokeville potilaille. Tämä lomake mittaa kipujen voimakkuutta sekä niiden vaikutusta työhön, sosiaalisiin suhteisiin ja keskittymiskykyyn. HIT-6 käyttää viiden vaihtoehdon asteikkoa, joka auttaa tunnistamaan, kuinka vakavasti päänsärky vaikuttaa potilaan elämään. Tämä mittari on erityisen tärkeä, koska se voi ennakoida kivun kroonistumisen riskiä ja sen vaikutusta elämänlaatuun pitkällä aikavälillä.

Vähemmän tunnettu, mutta erittäin tärkeä mittari on NDI (Neck Disability Index), joka keskittyy kaularangan kipuihin ja niiden vaikutuksiin päivittäisiin toimiin, kuten henkilökohtaiseen hoitoon, työskentelyyn ja liikkumiseen. Tässäkin lomakkeessa potilas arvioi kunkin kysymyksen asteikolla 0–5, ja yhteissumma kertoo rajoitteiden vakavuuden.

Motoristen rajoitteiden lisäksi myös psykologiset ja sosiaaliset tekijät vaikuttavat merkittävästi potilaan hyvinvointiin ja kuntoutukseen. Nykyisin tiedetään, että kivun kokeminen voi olla vahvasti yhteydessä siihen, miten potilas suhtautuu kipuun ja sen vaikutuksiin. Esimerkiksi kinesiofobia eli liikunnan pelko on yleinen ilmiö, jossa potilas pelkää liikunnan pahentavan kipujaan. Tällöin on tärkeää käyttää TSK-11 (Tampa Scale of Kinesiophobia-11) -kyselylomaketta, joka mittaa tätä pelkoa ja auttaa tunnistamaan potilaan tarpeet henkisessä ja fyysisessä kuntoutuksessa.

Samoin PCS (Pain Catastrophizing Scale) mittaa potilaan taipumusta katastrofiajatteluun eli ajatukseen siitä, että kipu on täysin hallitsematonta ja että siitä ei ole ulospääsyä. Tämä ajattelutapa voi hidastaa kuntoutumista ja lisätä kipujen kroonistumisriskiä. Kyselylomake auttaa tunnistamaan ne potilaat, joilla on suuri riski ajautua kroonisen kivun tielle ja joilla hoitovaste voi olla heikompi.

Lisäksi FAB-Q (Fear Avoidance Belief-Questionnaire) on lomake, joka mittaa pelkoa ja väistämiskäyttäytymistä kivun vuoksi. Tämä voi olla erityisen tärkeä silloin, kun potilas ei uskalla liikkua tai harjoittaa fyysistä aktiviteettia, koska pelkää kipujen pahenevan. FAB-Q:sta saatu tieto voi auttaa terapeuttia tai lääkärin suunnittelemaan yksilöllisen hoitosuunnitelman, joka ottaa huomioon potilaan pelot ja ahdistuksen.

On tärkeää huomata, että näiden kyselylomakkeiden tulokset eivät ole itsessään diagnooseja, mutta ne tarjoavat arvokasta tietoa potilaan tilasta ja voivat auttaa lääkärin tai terapeuttisen tiimin suunnittelemaan hoitoa. Kun potilas kokee, että hänen kivunhallintansa ja psyykkiset tekijänsä otetaan huomioon, on hänellä suurempi motivaatio osallistua kuntoutusprosessiin ja sitoutua hoitoon.

Lopuksi on muistettava, että yksittäiset kyselylomakkeet eivät voi kattaa kaikkia potilaan kokemuksia. Kokonaisvaltainen lähestymistapa, jossa otetaan huomioon sekä fyysiset että psykologiset tekijät, on tärkeä kivun hoidossa. Tämä tarkoittaa, että kipu ei ole vain fyysinen ilmiö, vaan siihen liittyy myös syviä psykologisia ja sosiaalisia ulottuvuuksia, jotka on ymmärrettävä ja käsiteltävä tehokkaasti.

Miten kipu on ymmärretty eri aikoina ja kulttuureissa?

Kipu on ollut keskeinen osa ihmiskokemusta ja on herättänyt pohdintoja lääketieteellisestä, filosofisesta ja uskonnollisesta näkökulmasta kautta historian. Aristoteleen aikaisista käsityksistä aina nykyajan neurobiologiaan asti kipua on tarkasteltu monin eri tavoin, ja tämä historiallinen kehitys on muokannut ymmärrystämme siitä, mitä kipu oikeastaan on.

Aristoteleen ajattelussa kipu liitettiin kosketukseen, mikä sulki pois ajatuksen kivun olemassaolosta ilman aistihavaintoa. Tämä ajattelutapa oli vallitsevana pitkään ja vaikutti merkittävästi kivun tutkimukseen seuraavien vuosisatojen ajan. Aristoteleen käsitys kipu-ilmiöstä oli yksinkertaistettu ja ei ottanut huomioon kivun monimutkaisempia ulottuvuuksia. Sen sijaan että kipu olisi tunnistettu itsenäiseksi ja monivivahteiseksi ilmiöksi, sitä pidettiin osana aistihavaintojen kenttää, mikä rajoitti sen ymmärtämistä ja hoitamista.

Hippokrates, lääketieteen isä, oli ensimmäinen, joka pyrki systemaattisesti lähestymään kipua lääketieteellisesti. Hän ei nähnyt kipua itsenäisenä sairautena, vaan oireena, joka ilmensi kehon sisäistä epätasapainoa. Hippokrateen mukaan kehon nesteiden, kuten veren, liman, keltarapun ja mustan sapen, epätasapaino aiheutti kipua. Tämän humoraalisen mallin mukaan kipu oli merkki siitä, että keho oli sairastunut ja tarvitsee tasapainotusta, mikä saatettiin saavuttaa ruokavalion, elämäntapojen ja jopa verenvuodatuksen avulla.

Galenos, joka laajensi Hippokrateen ajatuksia, piti kipua puhtaasti kudosvaurioiden seurauksena. Hänen teoriansa mukaan kipu syntyi, kun kehon hermoston normaali toiminta häiriintyi. Galenos kuvasi hermot onttoina putkina, joiden kautta "henkinen neste" kulki, ja kipu syntyi, kun tämä neste ei päässyt kulkemaan vapaasti vaurioituneiden kudosten vuoksi. Vaikka tämä teoria on nykypäivän valossa virheellinen, Galenoksen lähestymistapa oli merkittävä askel kohti fysiologista käsitystä kivusta ja sen syntyprosesseista.

Avicenna, tai Ibn Sina, esitti teoksessaan "Canon of Medicine" kokonaisvaltaisemman näkemyksen kivusta, joka poikkesi merkittävästi aikaisemmista käsityksistä. Hän huomasi, että kipu ei ollut vain ilmeisten vammojen tai vaurioiden seuraus, vaan se saattoi syntyä myös kehon hienovaraisemmista muutoksista. Avicenna kehitti ajatuksen kivusta itsenäisenä aistihavaintona, joka eroaa muista aisteista, ja korosti myös kivun psykologisia ulottuvuuksia. Hän ymmärsi kivun kokemisen olevan monivaiheinen prosessi, johon vaikuttavat sekä fyysiset että psykologiset tekijät. Tämä käsitys on edelleen tärkeä kivun hoitomenetelmien kehittämisessä, joissa otetaan huomioon potilaan kokemus ja tunne-elämän tila.

Vaikka monet filosofit ja luonnontieteilijät ovat yrittäneet selittää kipua, ei kipua aina ja kaikkialla ymmärretty lääketieteellisenä ongelmana. Esimerkiksi uskonnollisessa kontekstissa kipu on usein nähty osana hengellistä koettelemusta. Juutalaisuudessa ja kristinuskossa kipu liitetään uskon koetukseen. Jobin kertomuksessa kipu oli koettelemus, jonka avulla uskovan oli todistettava uskollisuutensa Jumalalle, vaikka hän koki valtavaa kärsimystä. Kivun lievittyminen tuli vasta, kun Job oli kestänyt kärsimyksensä ja hyväksynyt sen osaksi jumalallista suunnitelmaa. Samalla tavalla kristinuskon näkökulmasta Jeesuksen ristinkuolema nähdään paitsi kärsimyksen myös pelastuksen ja siunausten lähteenä, mikä tuo kivun ja parantumisen yhteen.

Islamilaisessa perinteessä kipu nähdään myös koettelemuksena, jonka avulla uskovan tulee kehittää kärsivällisyyttään ja sitkeyttään. Kipu tässä kontekstissa voi toimia hengellisen kasvun välineenä, eikä sitä välttämättä nähdä pelkästään fyysisenä kärsimyksenä. Kivun kokeminen voi siis olla osa uskon harjoittamista ja hengellistä puhdistumista.

Lääketieteellisesti kipu on nykyisin ymmärretty monivaiheisena ja monimutkaisena ilmiönä, jossa yhdistyvät fyysiset, psykologiset ja kulttuuriset tekijät. Kivun käsittely ja hoito vaativat kokonaisvaltaista lähestymistapaa, joka huomioi kaikki nämä tekijät. Avicenna ja myöhemmät ajattelijat olivat edelläkävijöitä, jotka loivat perustan nykyaikaiselle kivun tutkimukselle ja hoidolle. Kivun hoitaminen ei ole pelkästään fyysisen vaurion korjaamista, vaan myös psykologisten ja sosiaalisten tekijöiden huomioimista.

Kivun ymmärtäminen ei ole pelkästään tieteellistä tai lääketieteellistä; se on syvällinen osa ihmisen kokemusta, joka kytkeytyy osaksi kulttuurisia, hengellisiä ja filosofisia näkemyksiä. Kipua ei voi täysin ymmärtää ilman sen monimuotoisuutta ja kontekstia, johon se liittyy. Jokainen aikakausi ja kulttuuri on tuonut omat lisänsä tähän ymmärrykseen, ja myös nyky-yhteiskunnassa kipu saa osakseen jatkuvaa tutkiskelua ja syvällistä pohdintaa.

Miten valmistetaan ravitsevia ja maukkaita kasvisruokia viikonlopun brunssille?
Miten maailma ja ihminen voivat jälleen nousta raunioistaan?
Miksi juuri viivapiirros on paras tapa oppia piirtämään kasveja?
Presidentin valta, skandaalit ja harhautukset: Nixonin ja Watergaten vaikutus