Miten Nixonin ja Watergaten tapaus heijastaa presidentin käytäntöjä ja politiikkaa?

Richard Nixonin toiminta Watergaten skandaalissa oli osittain osa laajempaa poliittista peliä, jossa presidentti oli vakuuttunut siitä, että hänen tekonsa olivat vain osa kovapoliittista peliä, jollainen politiikka oli tuohon aikaan. Nixonin syvälle menevä kyynisyys ja mahdollinen paranoia loivat pohjan käyttäytymiselle, joka oli skandaalista huolimatta osa hänen tapaansa pelata politiikkaa. Vaatimuksensa mukaan hänen toimensa olivat verrattavissa aiempien presidenttien käytäntöihin, ja kansan tuli hyväksyä, että tämä oli vain tavallista politiikkaa. Tämä kyynisyys voi kuitenkin olla myös rajoittunutta siinä mielessä, että Nixon oli tietoinen siitä, mitä hänen tekojensa laajentaminen saattaisi merkitä, ja valitsi varovaisemman lähestymistavan.

Hänen valintansa olla vetäytymättä suoraan hyökkäykseen demokraatteja vastaan oli monisyinen. Hän ei pitänyt poliittista ilmapiiriä suotuisana ja pelkäsi julkisen huomion vetämistä liikaa, kuten oli käynyt ITT-skandaalin yhteydessä. Nixon oli valmis jättämään osan puolustuksesta tekemättä, koska hän ei uskonut, että kansan tai median osallistuminen taisteluun lisäisi hänen asemaansa politiikassa. Tämän seurauksena hän ei halunnut suoraan vastata rikostutkintoihin, vaan valitsi niin sanotun "stonewalling"-taktiikan, jossa hän esti poliittista keskustelua ja vetäytyi pysyvästi osittain epäselviin tilanteisiin.

Erityisesti June 20, 1972 pidetty kokous, jossa Nixon ja hänen avustajansa Chuck Colson keskustelivat siitä, pitäisikö presidentin reagoida Watergateen, on esimerkki siitä, miten Nixon pelkäsi poliittisten käänteiden paisuvan liian laajaksi. Colson varoitti presidenttiä toistamasta ITT-skandaalin virheitä, sillä se olisi todennäköisesti johtanut liian laajaan lehdistön huomiota. Nixon itse myönsi, ettei hänellä ollut enää resursseja hallita tilannetta, vaan valitsi perääntymisen sen sijaan, että olisi mennyt suoraan vastahyökkäykseen.

Poliittinen konteksti oli erityisen tärkeä Nixonin valinnoille. Nixon ei uskonut, että poliittinen järjestelmä 1970-luvun alussa mahdollistaisi täysin virheettömän takaiskuhyökkäyksen. Hänen huolensa koskivat myös sitä, että vihollisten heikkouksia käytettäessä hän voisi itse joutua vaaralliseen tilanteeseen. Koko Watergate-skandaali ei ollut pelkästään Nixonin henkilökohtainen virhe, vaan siihen liittyi monia tekijöitä, jotka vaikeuttivat hänen taktiikkojensa kehittämistä.

Pohdittaessa, olisiko Nixonin alkuperäinen ajatus vastahyökkäyksestä toteutunut, voidaan todeta, että Nixonin toimet eivät koskaan todella menneet alkuperäisen suunnitelman mukaan. Sen sijaan hänen toimintansa kääntyivät kohti puolustautumista ja tilanteen hämärtämistä – juuri tämä varovaisuus ja "stonewalling" – oli se, mikä lopulta määritteli hänen suhtautumisensa skandaaliin. Vaikka on todennäköistä, että Nixon oli suunnitellut alkujaan vastahyökkäyksiä, käytännössä hän ei pystynyt viemään niitä loppuun asti.

Erityisesti Nixonin ja hänen neuvonantajansa välillä käydyt keskustelut osoittavat, että presidentin alun perin suunnittelema toimintatapa ei ollut se, mitä hän toteutti. Tämä kertoo paljon siitä, kuinka Watergate ei ollut vain yksinkertainen poliittinen kriisi, vaan monitasoinen ja jatkuvasti muotoutuva tilanne, jossa Nixon joutui tekemään useita taktisia valintoja ja vetäytymään aina uusilta vaaroilta.

Tärkeä huomio on, että Nixonin tapaus tarjoaa syvällisen tarkastelun siitä, kuinka presidentti voi toimia tilanteessa, jossa hänen poliittinen selustansa horjuu, ja kuinka hänen pitää hallita julkisuutta ja kansan mielipiteitä. Nixon ei vain väistellyt suoria vastauksia, vaan hän käytti hyväkseen poliittisia sääntöjä ja normeja, jotka mahdollistivat pitkään kestäneen välttelemisen ja puolustautumisen. Tämä taktiikka ei ollut vain Nixonin valinta, vaan heijastus siitä, kuinka vaikeaa oli tehdä selviä ja suoria päätöksiä politiikan pelissä 1970-luvun alussa.

Tässä kontekstissa tärkeää on ymmärtää, että Nixon ei ainoastaan vältellyt vastuuta vaan myös otti huomioon laajemmat poliittiset pelit ja vaarat, jotka liittyivät paljastuneen skandaalin käsittelemiseen. Hänen vetäytymisensä ja puolustuksensa olivat osa hänen laajempaa kyynistä käsitystään politiikan luonteesta, jossa vastustajat ovat aina mahdollisia uhkia ja jossa virheiden myöntäminen saattaa johtaa henkilökohtaiseen ja poliittiseen tuhoon.

Miten presidentti Trump reagoi Venäjä-skandaaliin ja sen vaikutuksiin hänen vaalikampanjaansa?

Donald Trumpin presidenttikausi oli jatkuvasti vaivattu monimutkaisilla tutkimuksilla, jotka liittyivät Venäjän hallituksen pyrkimyksiin vaikuttaa vuoden 2016 presidentinvaaleihin Yhdysvalloissa. Skandaalin juuret ulottuivat valtaapitävien toimien väärinkäyttöön ja mahdollisiin peittelyyrityksiin, jotka liittyivät Trumpin kampanjan ja Valkoisen talon mahdollisiin yhteyksiin Venäjän kanssa tai sen operatiivisten toimijoiden kanssa. Vaikka presidentin skandaalit ovat aina uniikkeja, niitä yhdistää monivaiheinen luonne, joka syntyy presidentin, kongressin, tuomioistuinten, median ja kansan vuorovaikutuksesta. Toisin kuin Clintonin tutkimuksessa tai Reaganin aikakauden Iran-Contra-skandaalissa, Trump oli erityisen tarkastelun kohteena erityissyyttäjä Robert Muellerin toimesta, eikä itsenäisen syyttäjän tai erityissyyttäjän, kuten Kenneth Starrin, jonka tehtävänä oli tutkia Clintonin tapausta, alaisuudessa.

Muellerin raportti, jossa käsiteltiin mahdollisia yhteyksiä Trumpin kampanjan ja Venäjän väliin, ei tehnyt suoria johtopäätöksiä presidentin syyllisyydestä, mutta se esitti alueita, joissa Trumpin olisi voitu estää oikeudenmukaisuuden toteutuminen. Trumpin kampanjan ja Venäjän välisten yhteyksien ympärillä velloi monia spekulaatioita ja virallisia tutkimuksia, jotka viittasivat siihen, että Venäjä oli aktiivisesti pyrkinyt heikentämään Hillary Clintonin asemaa ja samalla vahvistamaan Trumpin vaalikampanjaa. FBI, CIA ja NSA olivat yhtä mieltä siitä, että Venäjä oli yrittänyt vaikuttaa vaaleihin, ja molemmat, FBI ja CIA, olivat erittäin luottavaisia siitä, että tämä toimenpide oli suunnattu vahingoittamaan Clintonia ja edistämään Trumpin mahdollisuuksia.

Trumpin kampanjan ja Venäjän välinen suhde oli monivaiheinen ja sen taustalla oli monia henkilöitä, joilla oli yhteyksiä Venäjään. Esimerkiksi Carter Page, Trumpin kampanjan ulkopoliittinen neuvonantaja, oli yhteydessä useisiin venäläisiin ja matkusti usein Venäjälle liiketoimissaan. Hänen yhteytensä venäläisiin herättivät FBI:n epäilyksiä ja hänen toimintaansa seurattiin. Lisäksi kampanjan aikana tehtiin yhteyksiä henkilöihin, jotka väittivät hallitsevansa "dirt" Hillary Clintonista, mikä viittasi mahdollisiin väärinkäytöksiin ja siihen, että Trumpin kampanja saattaisi olla osallisena Venäjän toimenpiteiden tukemisessa.

Yksi tärkeimmistä käännekohdista oli, kun heinäkuussa 2016, DNC:n palvelimelle murtautuneet hakkerit julkaisivat suuren määrän sähköposteja ja muuta materiaalia Wikileaksissa, joka julkaisee vuotanutta tietoa verkossa. FBI avasi vastavakoilututkimuksen, jonka tarkoituksena oli selvittää Trumpin kampanjan ja Venäjän mahdollisia yhteyksiä. Samanaikaisesti Roger Stone, Trumpin läheinen liittolainen, viittasi mahdollisesti tuleviin Clintonin sähköpostivuotoihin, ja hän oli väitetysti yhteydessä Wikileaksin perustajaan Julian Assangeen.

Muellerin tutkimus ei löytänyt suoria todisteita siitä, että Trumpin kampanja olisi aktiivisesti yhteistyössä Venäjän kanssa. Kuitenkin se paljasti monia epäilyttäviä yhteyksiä ja toimintaa, joka saattoi edesauttaa Venäjän pyrkimyksiä vaikuttaa vaalien lopputulokseen. Trumpin tapa reagoida näihin tutkimuksiin ja hänen syytöksensä siitä, että häntä yritettiin syyllistää ilman päteviä todisteita, luo kuvan presidentistä, joka koki itseään kohteeksi asetetuksi ja jopa väärin syytetyksi.

Tämä skandaali herätti laajaa keskustelua Yhdysvalloissa ja kansainvälisesti siitä, kuinka presidentin valta ja hallinto voivat olla osallisina väärinkäytöksissä. Vaikka Muellerin raportti ei todennut Trumpin syyllisyyttä, sen luonne ja sisältö loivat pohjan pitkille poliittisille ja oikeudellisille keskusteluille siitä, kuinka presidentin valta-asema voi mahdollistaa tai estää oikeudenmukaisen tutkimuksen. Yhtä lailla tärkeää on huomata, että syytökset eivät koskeneet pelkästään Venäjän yhteyksiä, vaan myös Trumpin hallinnon toimien peittelyä ja mahdollisia väärinkäytöksiä.

On tärkeää ymmärtää, että presidentin syytteet ja vastasyytökset eivät ole pelkästään yksittäisiä tapauksia, vaan ne ovat osa laajempaa poliittista ja oikeudellista kamppailua. Muutoksen ja oikeudenmukaisuuden etsiminen poliittisessa ympäristössä, jossa valta ja vaikutusmahdollisuudet ovat keskittyneet yhä enemmän yksilöihin ja heidän tukiryhmiinsä, on monivaiheinen prosessi, jossa sekä oikeudelliset että poliittiset tekijät ovat vahvasti läsnä.