Teknologian kehitys tuo mukanaan mahdollisuuksia, joita ei voinut kuvitellakaan vain muutama vuosikymmen sitten. Esimerkki tästä on kokeellinen menetelmä, joka on pyrkinyt palauttamaan ihmisten näkökyvyn keinotekoisilla laitteilla. Erään miehen kertomus herättää kysymyksiä, jotka koskevat ei vain fysiologisia rajoja, vaan myös eettisiä ja yhteiskunnallisia näkökulmia.

Mies, joka oli menettänyt näkökykynsä kymmenen vuotta sitten auto-onnettomuudessa, oli osallistunut kokeeseen, jossa pyrittiin palauttamaan hänen näkökykynsä keinotekoisen implantin ja kameran avulla. Hän oli mukana projektissa, jossa laite liitettiin visuaaliseen aivokuoreen. Aluksi hän koki vain yksinkertaisia geometrisiä muotoja, kuten neliöitä, ympyröitä ja nuolia, mutta myöhemmin laite kehittyi niin, että hän pystyi näkemään maailman kuin suurelta digitaalisten ilmoitustaululta. Tämä oli askel kohti lähes täydellistä luonnollista näköä, mutta kokeen rahoitus loppui ennen kuin teknologia saavutti täyden potentiaalinsa.

Tämä tarina ei ole pelkästään kertomus tieteellisten kokeiden edistysaskelista, vaan se on myös kertomus ihmisistä, jotka kokevat, että heidän mahdollisuuksiaan ja oikeuksiaan hallitaan ulkopuolelta. Mies ei ollut vain tutkittava koehenkilö, vaan hän oli myös innokas osallistuja, joka uskoi, että hän oli osa suurempaa muutosta. Hänen näkökyvynsä palauttaminen oli vain yksi osa suuremmasta, inhimillisestä ja teknologisesta läpimurrosta, jossa ihmiset voisivat saavuttaa lähes kuolemattomuuden – tai ainakin suuremman hallinnan omasta kehostaan.

Tämä tutkimusprojektin loppuminen herätti hänen epäluulonsa. Hän uskoo, että hallitukset ja suuret organisaatiot eivät halua antaa ihmisille täyttä vapautta kokeilla uusia, mullistavia teknologioita. Hänen mukaansa hallitukset pelkäävät, että ihmiset saattavat nousta vastarintaan, jos teknologian mahdollisuuksia ei rajoiteta. Onko tämä pelkoa siitä, että ihmiset menettävät kontrollin, tai onko kyse siitä, että tällaiset kokeet voivat tuoda esiin syvempää kysymystä ihmisyydestä? Mies uskoo, että monet ovat valmiita tekemään muutoksia, jopa radikaaleja, saavuttaakseen tämän uudenlaisen, lähes rajattoman elämän.

Erityisesti kehityksen esteet, kuten rahoituksen puute ja institutionaalinen vastarinta, ovat monille epäoikeudenmukaisuutta. Mies oli valmis ottamaan riskejä ja siirtymään sinne, missä tällaisia kokeita tehdään, kuten Etelä-Amerikkaan tai Sveitsiin. Yhdessä muiden samanmielisten kanssa hän pyrki saamaan lisää rahoitusta ja edistämään tutkimusta. Hänen päämääränään oli kehittää tämä teknologia kuntoon, eikä hän aikonut pysähtyä pelkästään yhteen korjausoperaatioon. Hän oli valmis jatkamaan eteenpäin, vaikka yhteiskunta ei olisi valmis hyväksymään tämänkaltaista kehitystä.

Tämä kertomus ei ole vain tieteellinen tai lääketieteellinen ajatusleikki, vaan se herättää myös filosofisia kysymyksiä. Mitä tapahtuu, kun ihmiset voivat hallita kehoaan täysin teknologian avulla? Mihin tämä vie ihmisyyden käsityksen? Entä jos tämä teknologia avaa mahdollisuuden kuolemattomuuteen tai muuttaa radikaalisti sen, mitä pidämme normaalina elämänä? Voiko elämän laatu parantua niin, että ihmiset eivät enää tarvitse rajallisia biologisia kehojaan?

Tämänkaltaiset mietteet siirtyvät myös kulttuurisiin ja yhteiskunnallisiin sfääreihin. Ovatko ihmiset valmiita hyväksymään tämänkaltaisia muutoksia, ja onko yhteiskunnalla valmiutta tukea niitä? Onko teknologian kehityksellä oikeus määrittää ihmisen tulevaisuus? Vai ovatko nämä kysymykset jo liian suuri osa yhteiskuntaa, jotta ne voidaan yksinkertaisesti unohtaa?

Jos tällaiset edistysaskeleet avautuvat vielä laajemmin, on tärkeää pohtia myös sen eettisiä ja moraalisia seurauksia. Mikä on teknologian rooli ihmisten elämänlaadun parantamisessa, ja mikä rooli sillä on yhteiskunnan kontrolloimisen välineenä? Miten hallitukset ja muut suurvallat suhtautuvat siihen, että tietyt yksilöt voivat saavuttaa edistyneemmän elämän tason, kun taas suurempi osa väestöstä jää ilman pääsyä näihin innovaatioihin?

Mitä jää jäljelle, kun minä katoaa?

Kysymys kuolemattomuudesta, joka kätkeytyy muistin ja minuuden häivyttämiseen, on yhtä aikaa filosofinen ja lihallinen. Jos alkuperäinen minä kuihtuu pois kuin daguerrotyyppi valossa, jos jokainen muisto ja tunne imetään pois kuin rasva ruumiista, mitä silloin jää jäljelle? Onko kuolemattomuus todellakin mahdollista, jos se tarkoittaa vain jonkin toisen olennon jatkumista tyhjänä säiliönä? Tämä ajatus muistuttaa sielun rasvaimua, jossa ei jää mitään muuta kuin kuoret, esineet, merkityksettömät rakenteet.

Gillian tiesi tämän jollain tasolla, vaikka hänen oma elämänsä kulki toisenlaista reittiä. Hän ei ollut saanut oikeutta aiheelleen kirjassaan Helen Keller in Outer Space. Hän oli raaputtanut vain pintaa, jättänyt ytimen koskematta. Jossain oli vielä toinen kirja, toinen totuus, joka odotti häntä. Kun Josh soitti, ääni särkyneenä, hän kuuli paniikin. “He ovat täällä, odottamassa,” Josh sanoi, eikä tarvinnut nähdä heitä tietääkseen. Rikkaus, hulluus, vaarallisuus—Venus Tramhell, nainen, joka ehkä oli leikannut omat kätensä. Gillian epäili, mutta tiesi, että pelko voi olla totta ilman todisteita.

Matka Berkeleyyn oli hidas. Liikenne pysäytti hänet, mutta hänen mielensä kulki nopeammin. Hän ajatteli Juliania, edellistä yötä, hänen loputonta saarnaansa vaimon velvollisuudesta olla “varallisuus” miehelle. Plastiikkakirurgi, rintojen kiristys, kaikki nämä ehdotukset – ja lopulta Gillianin käsi, joka löysi Julianin kasvoille ensimmäistä kertaa. Se oli hetki, jolloin hän ymmärsi, että ero olisi väistämätön. Hän ei voisi elää näin enää.

Kun hän viimein saapui Joshin asunnolle, ovet olivat väkisin avatut. Television ääni kantautui käytävään. Mutta huoneessa odotti kuva, joka polttui hänen mieleensä lopuksi elämää. Vanhat scifi-elokuvat, energiaa imevät kuutiot, Joshin rakastama symboli monikansallisesta pääkonttorista. Nyt Josh ei reagoinut mihinkään kuvaan. Hänen silmänsä olivat auki, suu mustunut ja hiiltynyt. Hänen rintansa oli avattu, veri puuttui. Katetrit johdattivat hänen olemuksensa kylpyhuoneeseen, ja hänen sisäänsä oli työnnetty sähkömoottori – kuin groteski sydän, joka ei koskaan lyö.

Samaan aikaan, toisaalla, Diandra eli Nagyn luomassa vankilassa. Hänen ruumiinsa ei ollut hänen omansa; se oli “kantaja”, objekti, jonka kautta tauti levisi, vaikkei hän itse sairastunut. Hän oli riittävän “aito” kestääkseen tartunnan, mutta se ei tehnyt hänestä ihmistä. Jos esine voi levittää tartuntaa, hänkin saattoi olla vain esine. Kun ovi avautui, hän näki Bellwoodin, miehen, joka oli ollut varjoissa, luonut sen, mitä muut pelkäsivät. Biokemiallinen sota, hallituksen tiedustelu, keksinnöt, jotka pakottivat hänet lavastamaan oman kuolemansa. Hänen perheensä luuli hänen olevan kuollut. Hänen poikaansa tarkkailtiin aina. Hän oli menettänyt kaiken inhimillisen, ja nyt hän seisoi Diandran edessä, kylmänä mutta samalla oudosti lempeänä.

Bellwoodin kosketus oli ensimmäinen, joka ei synnyttänyt inhon shokkia. Se oli kylmä, mekaaninen, mutta samalla vapauttava – kahden olennon kohtaaminen, jotka olivat jo menettäneet ihmisyytensä mutta jotka tunsivat sen, mitä ei voinut enää sanoittaa. Tässä, siinä pisteessä, jossa tartunta, ruumis ja muistot sekoittuvat, kysymys kuolemattomuudesta muuttuu ruumiilliseksi kokeeksi, eikä vastausta enää voi erottaa kivusta.

Miten elämä ja идентичность muuttuvat, kun muutos on kaiken ytimessä?

Gillian oli ymmärtänyt, että hänen avioliitostaan oli tullut loputon resurssien säästämisen harjoitus. Aika ajoin hän ajatteli, että hän oli juuri kuin Sierra Clubin johtaja, joka jatkuvasti mietti, kuinka pitkälle elämä voisi viedä ilman, että kaikki romahtaisi. Hän joi espressoaan, jossa oli runsaasti kanelia, ja yritti tarkalleen määritellä hetken, jolloin hänen aviomiehensä orgasmi oli jäänyt heidän suhteessaan ulkopuolelle. Julian oli taitava kameleontti, mutta Gillian pystyi lukemaan hänen ilmeistään, että mies oli juuri lähdössä laukalle. Hän oli tehnyt saman tempun äskettäin illallisjuhlissa Pacific Heightsissä, ja aluksi Gillian ajatteli, että kyseessä oli vain miespuolinen vaihdevuosi. Mutta pian hän huomasi, että tämä oli osa suurempaa muutosta, joka oli alkanut Julianissa kahdeksan vuotta sitten, heidän muutettuaan Connecticutista. Uuden ympäristön huumeiden ja seksuaalisuuden kyllästämä ilmapiiri oli vaikuttanut hänen mieheensä melkein välittömästi. Julianin tapana oli käyttää yhä vähemmän nappia paidassaan ja hänet oli varustettu kaasukalvopinomilla piilolinssillä. Julian ei ollut enää entisensä, mutta hän oli myös aivan pakkomielteinen muuttaa kaikkia muita ympärillään.

San Franciscossa, Julian oli saanut työhön johtamaan suositun painonpudotusklinikan toimintaa Marin Countyssa, mutta klinikan taloudellinen tilanne oli ollut huolestuttava. Pahimmillaan he olivat vaarassa menettää suuria lainoja, mutta Julian selvisi paineesta ja organisaatio sai uuden suunnan. Klinikka keskittyi pseudouskonnollisten kulttien uhrien deprogramointiin ja kuntoutukseen. Tämä oli juuri se alue, jonne Julian oli suuntaamassa, ja hän oli jopa kyennyt ennustamaan, että tämä ala tulisi kasvamaan nopeasti Bay Area-alueella.

Gillian ei voinut olla huomaamatta, kuinka hänen miehensä alkoi kokea voimakasta vetovoimaa nuoriin, muovautuviin naisiin, jotka olivat kultin jäseniä. Näiden nuorten naisten innocence oli lähes sietämättömän viettelevää, ja vaikka se herätti aluksi hämmennystä Gillianissa, hän huomasi lopulta sen olevan hänelle kivulias oivallus. Julian ei ollut saanut Gilliania koskaan tuntemaan itsensä täysin tyydytetyksi. Hän oli aina pitänyt vaimonsa älyllistä jääräpäisyyttä viehättävänä, mutta silti tämä oli kaukana siitä jännityksestä, joka hänet sai kiihottumaan nuorista, huumeiden vaikutuksen alla olevista kultisteista.

Tällainen rakkauden ja vetovoiman hallinta oli käynyt vuosien aikana tuskallisen ilmeiseksi. Vaikka hänellä oli valta ja kyky jatkuvasti muokata Gillianin maailmankuvaa, se oli myös merkki siitä, kuinka syvälle hän oli vaipunut omaan maailmansa – muovattujen ja mekaanisten ihmisten maailmaan, jolle vain vastarinta tarjosi täyttä tyydytystä. Gillian ei voinut käsittää sitä täysin, mutta ei ollut enää täysin varma, voisiko hän jäädä elämään miehensä kanssa, joka ei enää ollut sama henkilö, jonka kanssa hän oli aloittanut elämänsä.

Gillian oli aina ollut kirjailija sydämessään, mutta Julian ei koskaan ollut ottanut vakavasti hänen luovia pyrkimyksiään. Hänen kirjalliset projektinsa olivat jääneet vailla tukea, ja hän ei ollut saanut tukea edes omaan kulttuuriseen identiteettiinsä. Connecticutissa hän oli alkanut useita vakavia romaaneja, mutta Julian oli aina pilkannut niitä tai edes halunnut nähdä niistä mitään, ja ne jäivät kaappiin piiloon. Tämä oli tehnyt hänestä epävarman ja aiheuttanut sen, että hän kirjoitti lopulta vain kevyitä, pintapuolisia juttuja. Kuitenkin, muutettuaan Kaliforniaan ja päästäessään irti entisistä rooleistaan, Gillian palasi kirjoittamisen pariin. Salaisessa projektissaan hän loi teoksen, joka pilkkasi Julianin uudenlaista elämää ja hänen työtään kulttien parissa. Kirja sai nopeasti huomiota ja julkaistiin pseudonyymillä, mutta sen myötä syntyi kumouksellinen tarina, joka puhutteli niitä, jotka tunsivat tulleensa vieraannutetuksi maailmasta.

Gillianin romaani "Helen Keller in Outer Space" oli täynnä ironiaa, mutta se avasi ikkunan modernin yhteiskunnan ja teknologian viekoittelemaan maailmaan. Se oli kritiikki modernia kulttuuria kohtaan, jossa ihmiset saattoivat helposti kadottaa itsensä teknologiaan ja jopa muuttua osaksi sitä. Kirja onnistui luomaan uudenlaista diskurssia siitä, mitä tapahtuu, kun ihminen lakkaa olemasta ihminen ja muuttuu koneeksi.

Tämä teema oli ajankohtainen ja kiehtova, sillä kulttuurissa, jossa teknologian ja ihmisen välinen rajapinta hämärtyy, nousi esiin kysymys: miksi meidän täytyy aina yrittää sopeutua muutokseen ja muokata itseämme ympäristön odotusten mukaan? Voiko muutokselle olla muuta mahdollisuutta kuin noudattaa teknologian kehitystä ja olla osa sitä?

Kuinka ratkaista pihan nurmikon ongelmat ja varmistaa sen terveys
Miten viha ja äärimmäisyys muokkaavat poliittista ja kulttuurista keskustelua nyky-yhteiskunnassa?
Miten prosessien tehostaminen parantaa veden suolanpoistoa ja jätevesikäsittelyä?
Miten kielimallien käyttö datan laajentamiseen voi parantaa luokittelutehtäviä?
Miten kaistanleveyden lisäys ja kehon jännitteistys parantavat aika-interleaved-AD-muuntimien T&H-vahvistimia?