Kieli on järjestelmällinen, mutta monimuotoinen ilmiö. Kun puhumme, kirjoitamme tai viittaamme kielellä, meitä ohjaavat tiedostamattomat säännöt, jotka määrittelevät kielen käytön. Kieli ei ole vain satunnainen merkki- tai äänesysteemi; se on elävä, sääntöihin perustuva järjestelmä, joka mahdollistaa kommunikaation. Kieliopilliset säännöt eivät ole vain teoreettisia abstraktioita, vaan ne ilmenevät jokapäiväisessä kielenkäytössä. Esimerkiksi se, kuinka monikon muodot muodostetaan tai miksi sanajärjestys tietyssä kielessä on tietynlainen, on seurausta kielessä piilevistä säännöistä, jotka usein jäävät tiedostamattomiksi.

Yksi esimerkki on monikon muodostaminen englannissa. Koulussa opimme, että lisätään “-s” substantiivin perään, kuten sanassa cat (kissat), mutta tämä sääntö ei ole täysin yksinkertainen. Jos kuuntelemme tarkasti, huomaamme, että monikon muodostuksessa esiintyy äänne-eroja. Sanassa dog (koira) loppuäänne on itse asiassa [z]-äänne, vaikka se kirjoitetaan [s]:llä. Tämän taustalla on kieliopillinen sääntö, jonka mukaan tietty ääni valitaan sanan lopussa sen mukaan, minkälaista ääntä se seuraa. Tällainen säännönmukaisuus näkyy jo hyvin nuorilla lapsilla, jotka käyttävät samoja ääniä sanojen monikossa riippumatta siitä, ovatko he kuulleet sanaa aiemmin.

Tämä säännönmukaisuus näkyy myös lauseiden muodostamisessa. Oletettavasti sanoit sanat seuraavassa järjestyksessä: the four young French girls (neljä nuorta ranskalaista tyttöä), eikä young four the girls French. Vaikka lauserakenne saattaa tuntua intuitiiviselta, se perustuu kieleen liittyvään rakenteelliseen sääntöön, jota puhumme jatkuvasti ilman, että tiedostamme sitä. Tällainen kieliopin sääntö määrittelee, miten sanat ja adjektiivit asetetaan lauseessa oikeaan järjestykseen, jotta se kuulostaa luonnolliselta.

Tarkastellaanpa toista esimerkkiä. Kun sanot sanan fin (evä), kuuntele tarkasti [n]-äänteen ääntä. Kun sanot sanan finger (sormi), huomaat, että [n] ei kuulosta samalta. Syynä on se, että finger sisältää [g]-äänteen, joka muokkaa [n]-ääntä tietyllä tavalla. Tämä on seurausta kielessä piilevästä säännöstä, joka ohjaa sen, miten ääni mukautuu ympäröivän kontekstin mukaan. Tällaiset sääntöjenmukaisuudet ovat osa kielen rakenteellista järjestelmää, jonka me sisäistämme ja jota käytämme, vaikka emme ole tietoisia sen olemassaolosta.

Kieli on siis aina sääntöjen ohjaamaa, vaikka emme aina olekaan tietoisia siitä, kuinka tarkasti seuraamme kieliopin sääntöjä. Tämä voi tuntua paradoksaaliselta, koska monet ihmiset pitävät joitain kielimuotoja "väärinä" tai "epäsopivina", mutta jos katsomme asiaa kielitieteellisestä näkökulmasta, kaikki kielimuodot ja variaatiot ovat oikeita ja sääntöjen mukaan toimivia. Kielivariaatio on luonnollinen osa kielen kehitystä ja käyttöä, ja se näkyy sekä kielten välillä että kielen sisällä. Kielen variaatio liittyy usein ihmisten sosiaalisiin identiteetteihin, kuten alueellisiin, luokkasidonnaisiin, etnisiin, sukupuolisiin ja rodullisiin tekijöihin. Meilä on taipumus puhua samalla tavalla kuin ne, jotka jakavat kanssamme saman identiteetin tai kulttuurisen taustan.

Tätä variaatiota ei tulisi nähdä virheenä tai epäsopivana, vaan kielen luonnollisena ilmiönä. Joskus kuitenkin tietyt variaatiot, kuten aksentit tai tietyt kielimuodot, voivat herättää negatiivisia asenteita. Esimerkiksi eri tavoin ääntävät sanat tai paikalliset murteet voivat herättää arvostelua, mutta on tärkeää ymmärtää, että kielen kaikki variaatiot ovat voimassa omassa kontekstissaan ja noudattavat omia sääntöjään. Samaa voidaan sanoa kieliopin eroista eri kielimuodoissa – ne voivat olla erilaisia, mutta ne eivät ole vähemmän oikeita. Kieli on elävä, kehittyvä ja dynaaminen, ja siksi kaikki kielen variaatiot ansaitsevat arvostusta ja kunnioitusta.

Kielten välillä, kuten myös saman kielen sisällä, voi esiintyä merkittäviä eroja. Näitä eroja voivat olla niin äänteelliset kuin rakenteelliset, ja ne voivat liittyä alueellisiin murteisiin tai erilaisiin yhteiskunnallisiin luokkiin. Kieli toimii identiteetin rakennusmateriaalina, ja sen eri variaatiot voivat auttaa meitä erottamaan itsemme toisista. Tässä mielessä kieli on enemmän kuin vain väline viestintään; se on myös symbolinen ja kulttuurinen tunnus, joka kertoo meille ja muille, kuka me olemme ja mihin yhteisöön kuulumme.

Onko kieli aina vain kieli?

Kielitieteelliset säännöt ja normit jakautuvat usein kahteen pääkategoriaan: preskriptiivisiin ja deskriptiivisiin lähestymistapoihin. Preskriptiiviset säännöt, kuten "älä käytä tupla-negatiivisia lauseita", "älä pilko infinitiivejä", "älä aloita lausetta sanalla mutta" tai "käytä minä-linkki-verbejä (esim. 'Se olen minä' eikä 'Se olen minä')", ohjaavat sitä, miten meidän tulisi puhua, kirjoittaa ja käyttäytyä tietyissä tilanteissa. Näiden sääntöjen tarkoitus on, aivan kuten etikettisäännöissä, määritellä, mitä pidetään sopivana ja asiallisena. Tällaiset normit ovat erityisen näkyviä kirjoitetussa kielessä, mutta monet pyrkivät soveltamaan niitä myös puhuttuun kieleen.

Tässä yhteydessä on tärkeää huomata, että preskriptiiviset säännöt eivät perustu mihinkään kielelliseen tai loogiseen välttämättömyyteen. Ne eivät ole universaaleja eikä ole olemassa mitään luonnollista syytä sille, miksi esimerkiksi lause "En tehnyt mitään" olisi kielellisesti oikeampi kuin "En tehnyt mitään". Tällaisilla säännöillä on enemmänkin kulttuurinen ja yhteiskunnallinen tausta. Ne eivät määrittele kieliopin oikeellisuutta vaan luovat odotuksia siitä, mitä pidetään "hyvänä käytöksenä" tiettyjen sosiaalisten ryhmien, kuten koulutettujen tai virallisten tilanteiden, parissa.

Yksinkertaisuudessaan, preskriptiiviset säännöt luovat odotuksia siitä, kuinka meidän tulisi käyttäytyä kielellisesti, mutta ne eivät välttämättä ole perusteltuja kielitieteellisesti. Eri kieliryhmät voivat tulkita nämä normit eri tavoin, ja useimmiten ne edistävät vallitsevien yhteiskunnallisten ryhmien etuja, samalla kun ne voivat syrjiä tai marginalisoida vähemmistöjä.

Deskriptiivinen lähestymistapa on toisenlainen. Sen sijaan, että se arvioisi lausetta "onko se oikea vai väärä", deskriptiivinen lähestymistapa kysyy yksinkertaisesti: "Onko tämä mahdollinen lause?" Jos vastaus on kyllä, niin lause on kieliopillisesti hyväksyttävä. Deskriptiivinen kielitiede ei siis tarkastele kielen käytön oikeellisuutta vaan sen mahdollisuuksia ja käytön monimuotoisuutta. Tällöin tarkastellaan myös, kuka oikeastaan päättää, mikä on "oikea" ja "väärä" kieli. Tässä vaiheessa huomio kiinnittyy siihen, että kieli ei ole vain kielenoppimista, vaan se on myös väline yhteiskunnallisten valtarakenteiden ilmentämiselle.

Monet väittävät, että preskriptiiviset säännöt suojelevat kielen "puhtautta" ja estävät kielen rappeutumista. Tämä ajatus on kuitenkin kyseenalaistettu, sillä kieli on dynaaminen ja jatkuvasti muuttuva ilmiö, joka mukautuu käyttäjien tarpeisiin ja ympäristön vaatimuksiin. Tämän vuoksi on tärkeää ymmärtää, että kielen "oikea" käyttö ei ole objektiivinen totuus, vaan se on yhteisön ja kulttuurin määrittämä käsite, joka voi vaihdella suuresti eri aikakausina ja eri yhteiskunnallisissa konteksteissa.

Kielitieteessä onkin käynnissä jatkuva keskustelu siitä, kuinka kielen käytön monimuotoisuutta voidaan ymmärtää ja arvostaa. Tällä keskustelulla on laajoja yhteiskunnallisia ja poliittisia ulottuvuuksia, sillä kieli ei ole vain kommunikoinnin väline, vaan se on myös kulttuurinen ja identiteettiä rakentava tekijä. Tämä on erityisen tärkeää ymmärtää, koska usein kieli voi olla väline, joka määrittelee, kuka kuuluu yhteiskunnan "sisäpiiriin" ja kuka taas jää sen ulkopuolelle.

Tässä kontekstissa on tärkeää pohtia, kuinka kielen käyttöön liittyvät normit voivat vaikuttaa yhteiskunnan rakenteisiin ja kuinka ne voivat ylläpitää tai kyseenalaistaa olemassa olevia valtasuhteita. Kielenkäyttö ei ole vain yksilöllistä – se on aina myös kollektiivista ja yhteisöllistä. Yksilön kielenkäyttö ei ole vain henkilökohtainen valinta, vaan se on myös heijastus yhteiskunnan arvoista, uskomuksista ja normeista.

Kielen ja yhteiskunnan välinen vuorovaikutus on monitasoinen ja monimutkainen prosessi, joka ansaitsee huolellista tarkastelua. Kielitieteellisessä tutkimuksessa pyritään ymmärtämään, kuinka kielen käyttö liittyy laajempiin yhteiskunnallisiin ja kulttuurisiin ilmiöihin. Tämä lähestymistapa auttaa meitä havaitsemaan, kuinka kielenkäyttö voi vaikuttaa ihmisten elämään ja kuinka kielen moninaisuus ja vaihtelu voivat ilmentää yhteiskunnan rakenteellisia ongelmia ja eriarvoisuutta.

Lopulta, kieli ei ole pelkästään väline kommunikoimiseen, vaan se on myös tapa, jolla rakennamme ja määrittelemme maailmaa ympärillämme. Kielenkäyttöön liittyvät odotukset ja normit eivät ole vain kielellisiä sääntöjä, vaan ne ovat myös sosiaalisia ja kulttuurisia sääntöjä, jotka vaikuttavat siihen, kuinka ihmiset nähdään ja kohdellaan yhteiskunnassa. Kielitieteellinen lähestymistapa, joka keskittyy kielen käytön kuvaukseen, auttaa meitä ymmärtämään paremmin kielen roolia yhteiskunnassa ja sen vaikutusta yksilöiden elämään.

Mikä erottaa alueelliset ja sosiaaliset murteet Yhdysvaltain englannissa?

Yhdysvaltain englannissa esiintyy huomattavia alueellisia ja sosiaalisia variaatioita, jotka heijastavat maan laajaa maantieteellistä ja sosiaalista kirjoa. Alueelliset murteet voidaan yleisesti jakaa neljään pääryhmään: Pohjoisen, Etelän, Keskialueen (Midland) ja Lännen murteisiin, mutta todellisuudessa murteiden kenttä on paljon monimuotoisempi. Esimerkiksi Lännessä puhuttava englanti voidaan jakaa vielä tarkemmin Tyynenmeren luoteis- ja eteläosien sekä lounaisen ja Kalliovuorten alueiden murteisiin. Idässä murrealueet ovat vielä rikkalajisempia; esimerkiksi Pohjois-Idässä on useita eriytyneitä murteita, kuten Sisä-Pohjoinen, Itäinen ja Länsi-Uusien-Englannin murteet sekä Hudsonin laakson murre. Myös Etelän murteet eivät ole homogeenisiä: Gulf Etelä, Rannikko-Etelä, Floridan ja Texasin murteet eroavat toisistaan merkittävästi.

Alueelliset erot näkyvät sanastossa, ääntämisessä ja syntaksissa. Joitakin hyvin tunnettuja sanastollisia eroja ovat esimerkiksi virvoitusjuomien nimitykset: pohjoisessa käytetään usein sanaa "pop", etelässä "coke" ja keskialueella tai lännessä "soda". Toisaalta esineiden nimityksissä on alueellisia vaihteluita kuten "pail" ja "bucket" tai "skillet" ja "frying pan". Ääntämysvaihtelut voivat olla hyvinkin konkreettisia: Bostonin murteessa /r/-äänne postvokaalisesti jätetään usein pois, toisin kuin suurimmassa osassa maata. New Yorkin Bronxissa puolestaan tämä- ja think-sanojen äänteet voivat kuulostaa [dIs] ja [tiŋk]. Lounaisessa Etelässä vokaali buy-sanan ääntämisessä on usein [a] kun taas muualla on yleisempi [ay]. Myös kielenkehityksen jälkiä, kuten ns. intrusiivinen /r/ (r-äänteen lisäys vokaalien väliin), esiintyy tietyillä alueilla, esimerkiksi Baltimorella, jossa sitä käytetään vielä lapsuuden perintönä.

Sosiaalinen variaatio, eli sociolektit, liittyy kielenkäytön eroihin sosiaalisen aseman, luokan tai muiden yhteiskunnallisten identiteettien mukaan. Varhaiset tutkimukset, kuten Labovin Saksin tavaratalojen tutkimus, osoittivat postvokaalisen /r/-äänteen käytön korreloivan sosiaalisen aseman kanssa. Työväenluokka käyttää todennäköisemmin piirteitä, joita ylempi keskiluokka ei tai tekee eri tavoin. Esimerkiksi loppuosan -ing ääntäminen vaihteli luokkien välillä Trudgillin (1974) mukaan: keskiluokka käytti enemmän [ɪŋ]-muotoa ja työväenluokka [ɪn]-muotoa, jota saatetaan virheellisesti pitää "huonona englannin kielenä".

Sociolektien vaihtelu ei ole absoluuttista vaan ilmiöt esiintyvät tilastollisina tendensseinä. Kaikki sosiaaliryhmät käyttävät joskus eri variantteja riippuen kontekstista, kuten erittäin epämuodollisessa puheessa. Myös sosiaalisten identiteettien muut ulottuvuudet, kuten ryhmäidentiteetit, näkyvät kielenkäytössä. Eckertin tutkimus Detroitin lukion jockien ja burnoutien puheesta havainnollistaa, miten ryhmät erottautuvat toisistaan kielellisin keinoin. Jockit käyttivät enemmän valtavirtamurteille ominaisia muotoja, kun taas burnoutit suosivat paikallisia yhteisöpiirteitä.

Etnolektit ovat erityinen sosiaalisen kielen variaation muoto, joka liittyy etniseen taustaan. Yhdysvalloissa afroamerikkalainen englanti (AAE) ja hispanoamerikkalainen englanti ovat hyvin tutkittuja. Nämä etnolektit eivät ole kielen epämuodollisia tai korrektiuden kannalta alempiarvoisia, vaan ne ovat täysipainoisia kielellisiä järjestelmiä, jotka sisältävät omat sääntönsä ja variaationsa. Etnolektit ovat usein eräänlaisia variaatioiden klustereita, joilla on omat fonologiset, leksikaaliset ja syntaktiset tunnuspiirteensä. Esimerkiksi monissa englannin eri variaatioissa käytetään sääntöjen mukaisesti kaksoisnegatiivisia rakenteita. On tärkeää ymmärtää, että etnolektit eivät ole homogeenisia; esimerkiksi hispanoamerikkalaisen englannin puhujien joukossa on suuria eroja alkuperän, historian ja yhteisön mukaan.

Näiden moninaisten variaatioiden ymmärtäminen edellyttää laajaa näkemystä kielestä sosiaalisena ilmiönä, jossa kielimuodot heijastavat paitsi maantieteellisiä myös sosiaalisia, kulttuurisia ja historiallisia yhteyksiä. Kieliyhteisön sisällä tapahtuva kielenkäytön muutos ja variaatio ovat jatkuvaa, ja yksilöiden kielivalinnat kertovat paljon heidän identiteetistään, yhteisöllisyydestään ja sosiaalisesta asemastaan.

Miksi kielellinen monimuotoisuus on tärkeää ja mitä menetämme kielten hävittämisessä?

Kielet, joita puhuu alle 10 000 ihmistä, muodostavat suuren osan maailman kielistä, ja niiden tulevaisuus on uhattuna. Noin 28 % maailman kielistä on sellaisia, joita puhuu alle tuhat ihmistä. Näiden kielten kuolema on lähellä, ja se on ongelma, joka koskettaa eri puolilla maailmaa eri tavoin. Yhteensä noin 96 % maailman kielistä on niitä, joita puhuu vain 4 % maailman väestöstä, eli 96 % väestöstä puhuu vain 4 % kielistä. Nämä harvat laajalti puhutut kielet – kuten kiina, hindi, englanti, espanja ja arabi – eivät ole vaarassa kuolla sukupuuttoon, mutta pienemmät kielet, erityisesti vähemmistökielten ja alkuperäiskansojen kielet, ovat vaarassa hävitä.

Kielten kuolema on erityisesti uhka pienille alkuperäiskansojen yhteisöille, jotka kantavat suurimman osan maailman kielellisestä monimuotoisuudesta. Pohjois-Amerikassa ja Australiassa kielten katoaminen on ollut nopeinta, ja näillä alueilla alkuperäiskansojen kielistä on kadonnut yli puolet vain vuosien 1970 ja 2005 välillä. Merkittävä ongelma on myös viittomakielten vaarantuminen, kuten Havaijin viittomakielen, joka on väistymässä amerikkalaisen viittomakielen alle. Katalonian, Islannin ja Espanjan viittomakielet ovat myös vaarassa hävitä.

Miksi meidän pitäisi välittää kielten häviämisestä?

Monet kielitieteilijät vertaavat kielellisen monimuotoisuuden menetystä biologisen monimuotoisuuden menetykseen, kuten lajien ja ekosysteemien katoamiseen, joka tapahtuu maailmassa. Molemmat menetykset ovat peruuttamattomia – kun kieli tai laji on kuollut, se on poissa ikuisesti. Onko tämä todella suuri ongelma? Kyllä, se on.

Kun kieli häviää, se tuo mukanaan valtavan tiedon menetyksen. Jokainen kieli sisältää kulttuurista tietoa: arvoja, uskomuksia, maailmankatsomuksia ja tietoa luonnosta sekä siitä, miten elää sen kanssa kestävästi. Erityisesti alkuperäiskansojen kielet, jotka muodostavat noin 80-85 % maailman kielistä, eivät välitä tätä tietoa kirjoitetussa muodossa vaan suullisesti – laulujen, myyttien, rituaalien, tarinoiden, runojen ja erilaisten seremonioiden kautta. Tällainen tieto on usein kriittistä ymmärrykselle, jota voimme tarvita ympäristökriisien ratkaisemiseksi. Jos kieli kuolee, myös siihen koodattu tieto häviää, eikä sitä koskaan voida palauttaa.

Kielten kuolema on myös sosiaalinen oikeudenmukaisuusongelma. Kuten Crawford (1995) toteaa, kielten kuolema ei tapahdu etuoikeutetuissa yhteisöissä, vaan niissä, jotka ovat syrjäytyneitä ja heikommassa asemassa. Kielten katoaminen ei ole erillinen ilmiö, vaan se tapahtuu osana laajempaa kulttuurin menetyksen prosessia. Kielten menetys heikentää yhteisöjen kykyä kohdata yhteiskunnallisia ongelmia, kuten köyhyyttä ja päihteiden väärinkäyttöä. Kielillä on keskeinen rooli yhteisön sosiaalisen yhteenkuuluvuuden luomisessa ja ylläpitämisessä, erityisesti silloin, kun ulkoiset paineet uhkaavat tätä yhteenkuuluvuutta. Esimerkiksi Brittiläisessä Kolumbiassa, Kanadassa, alkuperäiskansojen nuorilla, jotka edelleen puhuvat omaa kieltään, on huomattavasti pienemmät itsemurharateet kuin niissä yhteisöissä, joissa kieli on kuolemassa.

Kielelliset ihmisoikeudet ovat tärkeä osa yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta. Jokaisella yhteisöllä on oikeus käyttää ja välittää omaa kieltään ilman ulkopuolisten esteitä. Vaikka kaikkialla ei tunnusteta kielellisiä oikeuksia, Yhdistyneet Kansakunnat ovat vahvistaneet yksilöiden ja yhteisöjen oikeuden säilyttää omat sosiaaliset, kulttuuriset ja kielelliset identiteettinsä ilman syrjintää tai pakkosulauttamista. Kun yhteisön kieli on uhattuna, se on uhka koko sen kulttuuriselle identiteetille.

Mikäli ei itse puhu uhanalaista kieltä, miksi meidän tulisi välittää? Kielten monimuotoisuus on osa inhimillisyyttämme, ja se on osa maapallon elämän monimuotoisuutta. Maffi (2011) toteaa, että jos kielellinen monimuotoisuus on osa luonnon ja kulttuurin elämän monimuotoisuutta, niin sen väheneminen heikentää koko elämän verkoston elinvoimaisuutta ja kestävyyttä. Kuten biologiset ekosysteemit, myös kielelliset ekosysteemit tarvitsevat monimuotoisuutta selviytyäkseen ja jatkaakseen elämäänsä. Yksi kieli voi paljastaa meille jotain tärkeää elämästä, jota emme tienneet aiemmin.

On niitä, jotka väittävät, ettei kielen menettäminen ole suuri ongelma. He katsovat, että kielet ovat vaihdettavissa, että kunkin kielen sanat eri asioille, kuten "kukalle", "une fleur" (ranskaksi) tai "he puawai" (maoriksi), ovat vain pinnallisia eroja. Tällöin se, mitä kieli merkitsee, ei ole tärkeää – kyse on vain sanoista. Toiset kuitenkin väittävät, että kieli toimii suodattimena, jonka läpi me opimme ja näemme maailman. Kielten tarjoamat erilaiset "väliaikaiset tulkinnat" auttavat meitä hahmottamaan maailmaa kokonaisvaltaisemmin, ja kielen menettäminen vie osan tästä ymmärryksestä.

Kielten kuolema ei tapahdu sattumalta. Se on monen tekijän summa, ja siihen vaikuttavat sekä paikalliset että globaalit tekijät: luonnonkatastrofit, taloudelliset ja poliittiset muutokset. Vaikka kielet ovat aina kuolleet, on niiden kuoleman tahti kiihtynyt erityisesti viimeisten 500 vuoden aikana. Eurooppalaisten siirtomaavallan aikainen kolonisaatio hävitti monia alkuperäiskansojen kieliä, joko väestön tuhoutumisen tai kulttuurisen dominoinnin kautta. Esimerkiksi Brasiliassa vain noin 200 noin 1 000:sta eurooppalaisten saapumisen aikaan puhuttavasta kielestä on vielä elinvoimaisia.

Miten avoin geometrian järjestelmä avaa mahdollisuuksia: Alkuperäiset ajatukset ja salaisuudet
Mikä tekee rannikon linnuista ainutlaatuisia?
Miksi Donald Trump voitti New Hampshiren esivaalit 2016 ja mitä se kertoi republikaanien puolueesta?