George Wallace muutti Amerikkaa radikaalisti konservatiivisella populismillaan, joka ei vain puhunut valkoisten huolenaiheista, vaan myös teki niistä kansallisesti merkittäviä. Hänen poliittinen vetovoimansa ei ollut pelkästään hänen suoran rotupuheensa voima, vaan myös kyky nähdä, miten työväenluokan ja alaluokan valkoisten kansalaisten epävarmuus taloudellisessa ja kulttuurisessa tilanteessa voisi kääntyä laajaksi poliittiseksi liikkeeksi. Tämä valkoisten työläisten ja keskiluokan pelko taloudellisesta ja kulttuurisesta syrjäytymisestä sai heidät kuuntelemaan Wallacea, joka tarjosi selkeitä syyllisiä ja ratkaisun: valkoisten oikeudet ja etuoikeudet.

Wallace ymmärsi, että Etelä ei ollut enää ainoa paikka, jossa rodulliset ja taloudelliset jännitteet repivät yhteiskuntaa. Hän otti Etelän populismin, joka oli rakentunut valkoisten köyhälistön ja keskiluokan epäluuloille mustia ja hallitusta kohtaan, ja laajensi sen koko maahan, erityisesti teollistuneisiin Pohjois-Amerikan kaupunkeihin. Wallace ei vain puhunut Etelästä, vaan hän puhui miljoonista valkoisista, jotka kokivat itsensä taloudellisesti ja kulttuurisesti uhatuksi ja joiden ajattelutavassa oli pohjimmiltaan kysymys yhteiskunnan heikkenevästä järjestyksestä.

Pohjoisessa alkoi muodostua laaja kansallinen valkoisten vastarinta, joka ei rajoittunut enää pelkästään rotukysymyksiin, vaan alkoi yhdistyä taloudellisiin ja kulttuurisiin huoliin. Näiden huolien yhdistäminen rodulliseen epäoikeudenmukaisuuteen ja taloudellisiin ongelmiin auttoi Wallacea luomaan laajan kannattajakunnan, joka oli valmis nostamaan kapinaa jo olemassa olevaa poliittista järjestelmää vastaan. Tämä valkoisten viha ja pelko muodosti pohjan sille, että poliittinen kenttä alkoi muuttua, eikä se jäänyt vain Etelän alueelle.

Vaikka Wallace oli rohkea ja tarkkanäköinen omassa analyysissaan, hänen alueellinen menneisyytensä ja sen luomat ennakkoluulot tekivät hänestä presidenttiehdokkaana epärealistisen vaihtoehdon. Se oli Richard Nixon, joka pystyi yhdistämään valkoiset kansalaiset, jotka kokivat itsensä unohdetuiksi ja hylätyiksi liberaalien toimesta, ja saamaan heidät tukemaan republikaanien politiikkaa. Nixon otti Wallaceen poliittisen strategian ja viilensi sen niin, että valkoisten etuja ajavasta liikkeestä tuli pysyvä osa Yhdysvaltain poliittista kenttää.

Wallacen ja Nixonia seuranneiden republikaanipresidenttien, kuten Ronald Reaganin, strategiat kykenivät yhdistämään eteläisen konservatiivismin ja laajemman kansallisen huolen aiheen, jonka mukaan valkoiset olivat vaarassa menettää asemansa yhteiskunnassa. Reaganin aikana puolue alkoi käyttää vähemmän suoraa rotupuhetta ja korvasi sen väitteellä "värittömästä" yhteiskunnasta, jossa mustien etuoikeuksia ja erityiskohtelua ei enää tarvittaisi.

Vaikka Nixon ja Reagan osasivat viilata tämän poliittisen kielen ja ideologian niin, että se ei vaikuttanut liian avoimen rasistiselta, itse asiassa heidän politiikkansa perustui aivan samaan huoleen kuin Wallace oli alun perin nostanut esiin. Heidän poliittinen menestyksensä oli rakennettu valkoisen yhteiskunnan epäluulolle ja pelolle. Tärkeä ero oli, että Reaganin aikana tämä ajattelu oli paljon enemmän mukana valtavirran politiikassa ja sai laajempaa hyväksyntää kuin aiemmin.

Mikä on tärkeää ymmärtää tästä kehityksestä? Wallace aloitti keskustelun rotukysymysten ja valkoisten epäoikeudenmukaisuuden teemalla, mutta se oli vain osa laajempaa kulttuurista ja taloudellista murrosta, joka vaikutti koko kansan politiikkaan. Toisin sanoen, rotukysymys oli vain yksi osa laajempaa populistista liikettä, joka käsitteli kansallisia huolia työväenluokan epävarmuudesta ja "erityisryhmien" etuoikeuksien laajenemisesta. Tämän ymmärtäminen on keskeistä, sillä se selittää, miksi konservatiivinen puolue pystyi voittamaan kansallista kannatusta yli rodullisten rajojen. Wallace ei vain puhunut rotueroista, vaan hän puhui monen valkoisen amerikkalaisen pelosta menettää asemansa yhteiskunnassa.

Miten Trumpin aikakausi muokkasi Yhdysvaltain poliittista kenttää ja GOP:ta?

Trumpin nousu Yhdysvaltain presidentiksi oli seurausta monen vuoden aikana kehittyneistä ideologisista virtauksista, jotka pohjautuivat rotuerotusten hyödyntämiseen poliittisessa kenttätaistelussa. Hän onnistui muokkaamaan Republikaanisen puolueen (GOP) pohjaa tavalla, joka rikkoo monin tavoin sen aikaisempaa identiteettiä. Vaikka puolue oli aina valmis käyttämään rotuerotuksia lyhyen aikavälin poliittisiin etuihin, jopa konservatiiviset republikaanit olivat hyväksyneet kansalaisuudelle laajemman ja osaltaan inklusiivisen käsityksen, joka ulottui rotu- ja etnisten rajojen yli. Trump ei jäänyt tähän. Hän alkoi systemaattisesti purkaa pitkään rakennettua moniarvoista demokratiaa ja asetti kyseenalaiseksi sen periaatteet, jotka olivat luodut Yhdysvaltojen sisällissodan ja 14. lisäyksen myötä.

Sisällissodan ja 14. lisäyksen kautta orjuuden poistaminen oli pitkä prosessi, jonka myötä tuli virallisesti tunnustetuksi, että mustien ja valkoisten oli elää samassa yhteiskunnassa vapauden ja tasa-arvon puitteissa. Dred Scott -päätöksestä, joka oli eräänlainen oikeusistuinten virallinen kannanotto siitä, että "afrikkalaisella rodulla" ei ollut kansalaisoikeuksia, siirryttiin Trumpin aikakauteen, jossa MAGA (Make America Great Again) -liike edusti modernia palautusta menneeseen. Trumpin vaalikampanja vuonna 2016 muistutti tavallaan tätä historiallista erehdystä, jossa rotu oli keskiössä poliittisten lupausten ja äänestyskäyttäytymisen takana.

Republikaanien puolueessa tapahtui merkittävä muutos jo 1960-luvulla, jolloin kansalliset demokraatit alkoivat tukea kansalaisoikeusliikettä. Tämä herätti valkoisten etelän asukkaiden joukkopakoa, jonka jälkeen republikaanit alkoivat profiloitua puolustajiksi niille, jotka tunsivat itsensä syrjäytetyiksi. Barry Goldwaterin oppositio kansalaisoikeuslainsäädäntöä vastaan 1964, erityisesti hänen näkemyksensä osavaltiovaltojen oikeuksista, oli ensimmäinen askel kohti tätä muutosta. Tämä tilanne oli kuitenkin vain alkusoittoa laajemmalle rotupoliittiselle kehitykselle, joka tuli näkyväksi seuraavilla vuosikymmenillä.

George Wallace ja Richard Nixon alkoivat kehittää rotupohjaista populistista konservatismia, joka sai jalansijaa valtakunnallisella tasolla. Nixonin politiikka, joka ajoi erilleen mustien ja valkoisten työläisten liittoa, syvensi kansallista polarisaatiota ja loi perustan uudelle rotuerottelun aikakaudelle. Vaikka kansalaisoikeuslainsäädäntö 1960-luvulla oli tärkeä askel kohti tasa-arvoa, sen myötä syntynyt rotuerottelu ei kuitenkaan loppunut, ja seuraavat vuosikymmenet keskittyivät syvempiin, rakenteellisiin kysymyksiin, kuten taloudellisiin ja sosiaalisiin epäoikeudenmukaisuuksiin.

Reaganin aikakausi oli tärkeä käännekohta. Hänen politiikkansa, joka hyökkäsi New Dealiin ja otti etäisyyttä hyvinvointivaltion periaatteista, avasi tien konservatiiviselle vastavallankumoukselle. Reaganin hallinto puolusti virallista tasa-arvoa, mutta sen rinnalla liikkui myös jyrkkä vastustus kaupungistumista, rotu- ja sukupuolten tasa-arvon edistämistä sekä demokraattisia saavutuksia vastaan. Reaganin hallinto tarjosi taloudellista ja ideologista perustaa, joka loi pohjan Yhdysvaltojen uusille oligarkkioille ja nosti varallisuuden keskittymisen aivan uudelle tasolle. Tässä kontekstissa rotuvastaisuus oli vain yksi osa laajempaa poliittista dynamiikkaa.

Trumpin valinta presidentiksi vuonna 2016 ei ollut vain rotupolitiikan uusi vaihe, vaan myös ilmentymä laajemmasta taloudellisesta ja yhteiskunnallisesta kehityksestä. Koko Yhdysvalloissa tapahtunut deindustrialisaatio ja globalisaatio ovat luoneet uusia jännitteitä ja taloudellista eriarvoisuutta, joka pohjautuu vanhaan rotuperusteiseen epäluottamukseen. Trumpin vaalikampanja käytti hyväkseen laajaa taloudellista epävarmuutta ja työläisluokan valkoisten amerikkalaisten pelkoja ja epäluuloja maahanmuuttajia ja vähemmistöjä kohtaan. Hän onnistui muokkaamaan poliittista kenttää tavalla, joka oli vahvasti pohjautunut vanhan ja uusien rotuerotusten hyväksymiseen, sekä toisaalta valkoisten taloudelliseen ja kulttuuriseen ahdinkoon.

Yhdysvaltain poliittinen kenttä on ollut pitkään roolitettu rotuerotusten varaan, ja Trumpin nousu ilmensi tätä ilmiötä uudella tavalla. Vaikka hän ei ollut ensimmäinen, joka käytti rotu- ja maahanmuuttokysymyksiä poliittisten etujen saavuttamiseksi, hänen hallintonsa onnistui yhdistämään tämän retoriikan taloudelliseen ja ideologiseen vastakkainasetteluun, joka suosi suuryrityksiä ja rikkaita samalla kun se syvensi valkoisten työläisten taloudellista epävarmuutta.

On tärkeää huomata, että vaikka Trumpin aikakausi on jollain tavalla jatkumoa aiemmille vaiheille, sen ero on

Miten Stalin, Hitler ja Mao nousivat valtaan ja miten heidän persoonallisuutensa muovasivat heidän hallintojaan
Miksi poliittinen tilanne vaikuttaa liittovaltion tutkimuksiin?
Miten fuzzy-säädön defuzzifikaatiomenetelmät ja Takagi-Sugeno-Kangin päättely toimivat?