Metafysiikka ottaa keskeisen roolin ontologisessa selityksessä, jossa todellisuus hahmotetaan kerroksellisena hierarkiana. Tämä tarkoittaa, että epäorgaaninen aine, elävät organismit ja ihmiskunnan yhteiskunta ovat erillisiä, mutta toisiinsa liittyviä organisaation tasoja. Fyysinen maailma on perustana biologialle, ja biologinen maailma puolestaan yhteiskunnalle. Talous, puolestaan, nousee samanaikaisesti yhteiskunnan kanssa, sillä se on sosiaalisen tarpeiden tyydyttämiseen liittyvää toimintaa. Tämä kerrostunut todellisuus vastaa kriittisen realismin stratifiikoitua ontologiaa, jossa jokainen taso on riippuvainen edeltäjistään. Yhteiskuntaa tai taloutta ei voi olla ilman toimivaa biofysikaalista järjestelmää — perusasia, joka ekologista taloustiedettä lukuun ottamatta on usein jäänyt taloustieteessä huomiotta.

Jokainen Kappin määrittelemä organisaation taso on ainutlaatuinen omien monimutkaisuuksiensa ja laadullisten erojensa vuoksi, vaikka ne ovatkin yhteydessä toisiinsa. Hän korostaa, että sosiaalinen todellisuus sisältää erityispiirteitä, joita ei voi pelkistää luonnontieteiden käsitteiksi. Tutkimuksen tavoitteena on kehittää kokonaisvaltainen analyysikehys, joka ottaa huomioon sosiaalisen todellisuuden elementtien keskinäisen riippuvuuden. Tätä varten tarvitaan yhdistäviä käsitteitä, jotka luovat yhteisen perustan selittää merkityksellisiä ja systeemisiä suhteita.

Tieteellinen tieto on hypoteesien ja teorioiden järjestelmä, joka perustuu käsitteisiin. Näiden käsitteiden tulee olla täsmällisiä, mutta ne eivät ole pelkkiä kuvauksia, vaan edustuksia, jotka symboloivat yhteisiä piirteitä ja muodostavat luokkia todellisuudesta. Tämä edustuksellinen realismi, jonka pohjalta Kappin ajattelu rakentuu, perustuu kriittiseen kokemuksen analyysiin. Luonnontieteiden esimerkkeinä ovat käsitteet kuten lämpötila, aine ja energia, jotka toimivat laajempina käsitteinä yhdistämällä tarkempia käsitteitä. Sosiaalitieteissä vastaavat keskeiset käsitteet ovat esimerkiksi sosiaalinen konteksti, rakenne, prosessi, kausaalisuus, laki, todellisuus, toiminta sekä aika ja tila. Näiden yhteensovittaminen on keskeistä, jotta voidaan saavuttaa integraatio eri tieteenalojen ja kulttuurien välillä, jotka usein käyttävät toisiaan sulkevia käsitteitä.

Kappin lähestymistavassa tiedon syventäminen etenee prosessina, jossa edetään faktoista suhteisiin, ilmiöihin, teorioihin ja lopulta yleisiin sääntöihin tai lakeihin. Kriittisen realismin näkökulmasta tämä prosessi ei kuitenkaan ole pelkästään induktiivinen, vaan siihen tulisi sisältyä myös deduktiota ja abduktiota. Havainnointi on teoriasta riippuvaista, mutta ei teoriasta määräytyvää, mikä mahdollistaa oppimisen empiirisestä ja käytännön kokemuksesta. Käsitteiden tarkentaminen on iteratiivinen, ei lineaarinen prosessi. Selityksen tavoitteena ei ole löytää perinteisiä yleislakeja, vaan paljastaa syvät rakenteet ja mekanismit, jotka tuottavat ilmiöitä lain kaltaisin ehdoin.

Yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen integroimiseksi yhteisten käsitteiden tulee olla riittävän yleisiä kattamaan eri tieteenalat ja samalla välttää etnosentrismiä. Kehyksen tulee ottaa huomioon yhteiskunnan rakenteellinen luonne sekä osien ja kokonaisuuden dynaaminen vuorovaikutus ja muutosprosessit. Ajattelun tulisi painottua toiminnallisiin riippuvuuksiin ja avoimuuteen uusille tutkimustuloksille. Tutkijoiden on tärkeää tuoda esiin omat arvonsa ja yhteiskuntafilosofiansa, jotta ideologinen puolueettomuus voidaan edes pyrkiä saavuttamaan. Tiedon kehityksen esteenä ovat usein tieteenalojen sisäiset rajat: taloustiede keskittyy vaurauteen, politiikan tutkimus valtaan, antropologia kulttuuriin ja sosiologia yhteiskuntaan. Kappin visio on ylittää nämä rajat kahdella laajalla käsitteellisellä kehyksellä: ’ihminen’, joka kattaa yksilön psykologian (motivaation, tahdon) sekä ’kulttuuri’, joka kuvaa sosiaalis-institutionaalisia ulottuvuuksia.

Kapp varoittaa yksilön ja yhteiskunnan erottelun (aktiori-rakenne -dikotomian) liioittelusta ja korostaa niiden vuorovaikutusta ja sulautumista. Hän pitää tärkeänä tutkimusta ihmisen luonnosta ja kulttuurista, mutta varoittaa yleistyksistä kokeellisista tutkimuksista ja hylkää kulttuurirelativismin. Hän tunnustaa kulttuurin merkityksen ihmisen kehitykselle, mutta hyväksyy myös yleistykset ihmisen luonnosta, motivaatiosta ja psykologiasta. Tavoitteena on kokonaisvaltainen ymmärrys, joka yhdistää perinteisiä tieteenaloja.

Kappin ajatus ihmisen luonnon ja sosiaalisten kulttuurikehysten tutkimuksen merkityksestä on vaikuttanut voimakkaasti yhteiskuntatieteiden tutkimukseen. Hän korostaa neljää keskeistä näkökulmaa: sosiaalisen kontekstin huomioimista, sosiaalirakenteen ja dynamiikan ymmärtämistä sekä kumulatiivista kausaalisuutta, sosiaalisen ennustamattomuuden ja epätäydellisyyden hyväksymistä, sekä todellisten tyypillisten ilmiöiden merkitystä. Näin syntyy yhteiskuntatieteellinen analyysi, joka tunnistaa sekä rakenteet että niiden dynaamisen muutoksen ja monitasoisen riippuvuuden.

Ymmärrys eri organisaatiotasoista ja niiden vuorovaikutuksesta on välttämätöntä, jotta voidaan kehittää kokonaisvaltaisia ratkaisuja yhteiskunnallisiin ja ekologisiin ongelmiin. Tämä edellyttää avoimuutta uusille teorioille, kriittisyyttä vallitsevia ideologioita kohtaan ja halua ylittää tieteenalojen rajat. On tärkeää tiedostaa, että yhteiskunta ei ole luonnontieteellinen ilmiö, vaan ainutlaatuinen, monimutkainen ja jatkuvasti muuttuva kokonaisuus, joka vaatii erityisiä käsitteitä ja analyysimenetelmiä.

Miten talouden ja työn käsitteet tulisi muuttaa kestävän tulevaisuuden luomiseksi?

Työn ja talouden uudelleenmäärittely on välttämätöntä, jotta voidaan luoda kestävämpi yhteiskunta ja ympäristö. Taiteen ja käsityön uudelleenliittäminen työhön voisi antaa takaisin merkityksen päivittäisille käytännöille ja palauttaa yhteyden luovaan toimintaan. Samalla arkiset mutta tarpeelliset toimet, jotka liittyvät yhteiskunnan eloonjäämiseen ja hyvinvointiin, tulisi jakaa yhteisön kesken. Tämä edellyttää yhteisöllisyyttä ja yhteistyöorganisaatioita, mutta nykyinen teollinen ja tuottavuusorientoitunut talouslogiikka sulkee nämä mahdollisuudet ulkopuolelle.

Kun tarkastellaan vaihtoehtoisia talouksia, on tärkeää käsitellä rahan ja palkattoman työn roolia nykyisessä talousjärjestelmässä sekä pohtia, miten erilaiset taloudet ja taloussuhteet voivat toimia ja toteutua. Tämä eroaa markkinatalouden hinnanmuodostusparadigmasta, jossa raha ulotetaan kaikkeen ja kaikki työ on hinnoiteltavaa. Tällainen lähestymistapa on talouden ainoan mallin, eli kapitalismin, tuputtamista muille taloudellisille järjestelmille. Tämä rajoittaa talouden käsitteen monimuotoisuutta ja käsitystä työstä ja elämästä. On huomattavaa, että taloudessa on muutakin kuin rahaa, mutta kapitalismin keskittäminen ajatuksiin ja käytäntöihin on tehnyt tämän vähemmän näkyväksi.

Ei-rahan käyttö ja elinkeinot ovat tutkimuksen arvoisia alueita. Nämä voisivat olla osa sosio-ekologista taloustiedettä, jossa yhteiskunnalliset suhteet, kuten lahjojen ja vastavuoroisuuden rooli, ovat keskeisiä. Näihin käsityksiin on viitannut muun muassa sosiaalinen antropologia, kuten Mauss ja Sahlins, jotka ovat tutkineet lahjakulttuureja ja yhteisöjen sisäistä taloudellista vuorovaikutusta. Tällainen taloudellinen vuorovaikutus ei ole vain pre-kapitalististen yhteiskuntien ilmiö, vaan relevantti kaikille talouksille. Tällöin on tärkeää tarkastella yhteiskunnallisia teorioita ja niiden roolia taloudessa, sillä nykyinen taloustiede keskittyy liikaa metodologiseen individualismiin ja jättää huomiotta yhteiskunnallisten suhteiden merkityksen.

Yhteiskunnalliset suhteet ovat myös kytköksissä poliittiseen valtaan ja sen instituutioihin. Yksi suurimmista kysymyksistä on, miten osallistuminen yhteiskunnallisiin päätöksiin on institutionaalistettu, ja miten eri hallintotasot – paikallinen, alueellinen, kansallinen ja kansainvälinen – toimivat ja vuorovaikuttavat keskenään. Julkinen osallistuminen hallituksen muodollisiin prosesseihin vaihtelee huomattavasti ja voi olla heikkoa tai jopa olematonta, vaikka maassa itsessään olisikin demokratia. Erityisesti vähäinen äänestysprosentti tai edustuksellisten järjestelmien epäonnistuminen voivat aiheuttaa ongelmia ja jättää suuria osia kansasta ilman edustusta.

Esimerkiksi Yhdistyneessä kuningaskunnassa ja Yhdysvalloissa edustuksellinen demokratia on tunnustettu epäonnistuneeksi monilla tasoilla. Tämä on erityisen ongelmallista ympäristöpoliittisten päätösten ja sosio-ekologisten muutosten kannalta, koska pienet, mutta suoraan asiasta kiinnostuneet poliittiset puolueet eivät ole saaneet edustusta vakiintuneissa instituutioissa. Tämä ongelma tuottaa lainsäädännön ja poliittisten liikkeiden tarpeen, jotka puhuvat niille, jotka eivät ole kuultavissa – kuten lapset, tulevat sukupolvet, ei-ihmiset ja muut vähemmistöt.

Yhteiskunnallisten liikkeiden ja kansalaisprotestien rooli on myös olennainen, kun edustuksellinen demokratia epäonnistuu. Tämä nostaa esiin kysymyksen siitä, kuinka poliittinen legitimiteetti voidaan saavuttaa yhteiskunnassa, joka on epäluuloinen tai turhautunut keskushallintoon. Eri alueilla on kuitenkin nousemassa liikehdintää, kuten bioregionalismi, siirtymäkylät, paikalliset yhteisöhankkeet ja ekokylät, jotka tarjoavat vaihtoehtoisia tapoja toteuttaa suoraa demokratiaa ja yhteisön osallistumista.

Vaikka monet yhteiskunnalliset aloitteet ja vaihtoehtoiset tuotantotavat tapahtuvat paikallisesti, niiden vaikutus ei ole rajoittunut pienimuotoisiin toimiin. Esimerkiksi Meksikossa 500 000 ihmistä osallistuu Zapatistien kansallisen vapautusarmeijan hallinnoimiin paikallisiin Caracoles-keskuksiin. Samoin Vía Campesina -verkosto on kasvanut 200 miljoonaan jäsenen ja 73 maahan. Näitä niin sanottuja "sosiaalisia ja solidaarisia yhteiskuntia" on monia esimerkkejä ympäri maailmaa, jotka haastavat kapitalistisen tuotannon järjestelmät ja edistävät vastavuoroisia yhteiskunnallisia suhteita.

Yhteiskunta voi siis olla järjestetty monin eri tavoin, ja tämä haastaa hegemonisen talouskäsityksen, joka väittää, että ainoa järjestelmä on markkinakapitalismi. Taloustieteilijöiden on tärkeää ymmärtää, miten vaihtoehtoiset taloudet voivat toimia, jos talouden teorioiden on olla relevantteja 2000-luvulla. Tämä ei ole pelkkä kilpaileva narratiivi tai näkökulma, vaan paradigmatason ero, joka vaatii yhteiskunnallista sitoutumista ja uutta ajattelutapaa.

Nykyisen talouden ja sen rakenteellisten ongelmien suhteen ympäristön ja yhteiskunnan kannalta on tunnistettu suuria haasteita jo yli viidenkymmenen vuoden ajan. Yhteiskunnalliset epätasa-arvot, luonnon monimuotoisuuden väheneminen, saastuminen ja resurssikriisit ovat korostaneet tarvetta luopua kasvuhakuisesta ja kilpailukykyisestä teollisuustaloudesta. Vaikka tietyt taloustieteelliset ja ekologiset liikkeet, kuten degrowth-liike, tarjoavat vaihtoehtoja, ne usein tukevat vielä kapitalistista kehitysparadigmaa.

Ekologinen taloustiede on pitkäaikaisia ajatuksia yhdistävä ajattelutapa, joka eroaa perinteisestä taloustieteestä ja tuo esiin tärkeitä teoreettisia oivalluksia, kuten yhteiskunnan ja talouden riippuvuuden biofyysisistä realiteeteista, eheyden mahdottomuuden ja instituutioiden roolin sosiaalisina rakenteina. Ekologinen taloustiede ei ole vain akateeminen käsite, vaan se on yhteiskunnan ja talouden uutta järjestämistä edistävä ajattelumalli. Se haastaa vallitsevan taloustieteen ja sen oletukset, sillä taloudessa ei ole kyse vain rahasta, vaan myös suhteista, arvoista ja eettisistä valinnoista.

Miten tunnistaa lupaavia yhdisteitä ligandipohjaisella virtuaalihaku-strategialla?
Miten digitaalinen vallankumous vaikuttaa uutistuotantoon ja journalismiin?
Miten mekaaninen verenkierron tuki vaikuttaa sydämensiirron jälkeisiin infektioihin ja eloonjäämiseen?
Miten kiväärin ja konekiväärin kehitys vaikutti sotateknologian historiaan?
Miten .NET MAUI mahdollistaa monialustaiset sovellukset mobiililaitteille ja työpöydille?
Kuinka suojautua valeuutisilta: Epistemologinen puolustus uutispaastoa vastaan