Kuinka vaaralliset johtajat voivat muuttaa todellisuutta – narsismin rooli politiikassa ja yhteiskunnassa

Monet politiikassa ja julkisuudessa olevat henkilöt, joilla on narsistisia piirteitä, käyttävät taitavasti niin kutsuttua kaasulampputekniikkaa, eli "gaslighting" -menetelmää. Tämä on strategia, jossa he manipuloivat muiden todellisuuskäsityksiä, saaden heidät epäilemään omaa järkeään ja havaintojaan. Käsite sai alkunsa 1930-luvun näytelmästä, jossa mies sai vaimonsa uskomaan, että tämä oli hullu, vaikkei mikään hänen aistihavaintonsa ollut väärin. Hän muun muassa himmensi talon kaasulamppuja ja väitti, ettei niitä ollut koskaan muutettu, vaikka se oli selvästi nähtävissä. Narsistinen henkilö käyttää tätä menetelmää hyväksyäkseen omat, epäloogiset todellisuuskäsityksensä ja estääkseen itseään tunnistamasta oman järjen hajoamista.

Donald Trumpin hallinto on saanut aikaan laajaa keskustelua kaasulampputekniikasta, kun hän on usein väittänyt, ettei ole sanonut sitä, mitä hänen lausunnoistaan on todistettu televisio- ja mediaklippeillä. Yksi esimerkki tästä oli hänen puheensa inaugurointitilaisuudesta, jossa hänen edustajansa väittivät, että Trumpin virkaanastujaiset olivat historian suurimmat, vaikka se oli helposti todistettavissa vääräksi. Näitä lausuntoja puolustettiin "vaihtoehtoisilla faktoilla", mikä tuo esiin merkittävän eron todellisuuden ja sen, mitä narsistinen henkilö haluaa muiden uskovan.

Tällainen maailmankuvan jakautuminen ei ole vain retorista, vaan se heijastaa syvempää yhteiskunnallista jakautumista, jossa osa kansasta omaksuu sellaisen todellisuuden, jossa perinteinen media on vihollinen ja kaikki sen raportit ovat valehtelua. Toiset taas omaksuvat täysin toisenlaisen todellisuuden, jossa mediassa esitetyt tiedot nähdään totuutena. Tämä polarisaatio on yksi narsististen johtajien valtapeleistä, jotka voivat johtaa laajoihin yhteiskunnallisiin ongelmiin, kun kansa alkaa elää täysin eri todellisuuksissa.

Narsistiset johtajat, joilla on taipumusta kieltää totuus ja manipuloida muiden käsityksiä, voivat myös aiheuttaa suurta vaaraa valtiolle. Heidän oman egonsa tyydyttäminen saattaa viedä koko kansan tilanteeseen, jossa se on täysin epätoivoinen ja sekasorron vallassa. Tällaisen henkilön toimintaa voi olla vaikea arvioida etukäteen, sillä hän saattaa käyttää lähes mitä tahansa keinoja omaan hyötyynsä ja vallanpitäjän aseman säilyttämiseen. Onko esimerkiksi mahdollista, että tällaiset ihmiset, joilla on narsistisia piirteitä, voivat estää muiden kansalaisten kyvyn tehdä järkeviä valintoja ja johtaa heidät kollektiiviseen onnettomuuteen?

Poliittisesti riippumattomat asiantuntijat, kuten forensiset psykologit ja psykiatrin asiantuntijat, voivat ehkä tarjota arvokkaita näkemyksiä siitä, kuinka vaarallinen tällainen johtaja voi olla. Yhdysvalloissa tämä ei ole vielä mahdollista, sillä eettiset säännökset estävät mielenterveyden asiantuntijoita arvioimasta poliitikkoja. Kuitenkin, kansainvälinen yhteisö saattaa tarvita tällaisia arvioita, erityisesti silloin, kun narsismin kaltainen persoonallisuushäiriö voi johtaa traagisiin seurauksiin.

Se, että narsistiset johtajat voivat manipuloida valtavia massoja ja vedota heidän tunteisiinsa, ei ole vain psykologinen ilmiö, vaan myös poliittinen ja kulttuurinen ongelma. Meidän on tunnistettava, kuinka helposti tällaiset johtajat voivat luoda vaihtoehtoisia todellisuuksia, joissa totuus ja valhe ovat sekaisin, ja tämä sekaannus voi johtaa valtaviin yhteiskunnallisiin ja poliittisiin seurauksiin. Tällaisilla johtajilla on kyky herätt

Miksi kognitiivinen kyky on keskeinen tekijä presidentin valinnassa?

Presidentin virka on yksi maailman vaativimmista ja eniten huomiota herättävistä asemista. Se vaatii valtavaa henkistä selkeyttä ja kykyä tehdä äärimmäisen tärkeitä päätöksiä, usein ilman mahdollisuutta valmistautua niihin etukäteen. Tässä mielessä presidentin kognitiiviset kyvyt ovat kaikkein keskeisin tekijä, sillä virkaan valittu henkilö joutuu jatkuvasti tekemään monimutkaisia analyysejä ja päätöksiä valtavien paineiden alla. On selvää, että presidentin valinnan prosessiin ei liity virallisia kognitiivisia tai terveydellisiä standardeja, mikä luo merkittävän haasteen valintaprosessille.

Tämä haaste on ollut erityisesti ajankohtainen monissa presidentinvaaleissa, joissa ehdokkaat ovat olleet ikääntyneempiä, mikä on herättänyt keskustelua iän vaikutuksista kognitiivisiin kykyihin. Vaikka iän myötä voi tulla kokemusta ja viisautta, iän mukana kulkevat myös terveydelliset riskit, kuten kognitiivinen heikkeneminen. Erityisesti Alzheimerin taudin ja muiden muistisairauksien, kuten dementian, vaikutukset voivat olla salakavalasti alkamassa, ja ne voivat jäädä huomaamatta pitkään. Tällöin on tärkeää tarkastella presidentin kognitiivisia kykyjä monelta eri kantilta.

Presidentin valinnan yhteydessä ei ole olemassa virallisia kriteerejä, jotka määrittelisivät, minkälaiset kognitiiviset taidot ovat riittäviä viran hoitamiseen. Tämä on merkittävä haavoittuvuus nykyisessä poliittisessa järjestelmässä. Käytännössä vaaleissa valitut presidenttiehdokkaat ilmoittavat itse terveydentilastaan, mutta ei ole olemassa mitään järjestelmällistä tapaa arvioida heidän kognitiivista kyvykkyyttään. Media, vaalitilaisuudet ja muut julkiset esiintymiset antavat vain pintapuolisen kuvan ehdokkaista, mutta ne eivät ole riittäviä välineitä tarkkaan arviointiin.

Toinen keskeinen seikka on, että kognitiivinen heikkeneminen ei aina ole ilmeistä ja se voi alkaa vähitellen. Muistisairauksien, kuten Alzheimerin taudin, alkuvaiheessa on usein vaikea huomata merkittäviä muutoksia, koska ne ilmenevät hitaasti ja voivat olla helposti liitettäviä tavalliseen ikääntymiseen. Vain asiantuntevat lääkärit voivat havaita varhaisia merkkejä tästä rappeutumisesta, mutta pelkkä havainto ei riitä diagnoosiin. Tällöin tulee kysymykseksi, kuinka ja keiden tulisi valvoa presidentin terveydentilaa ja kognitiivista suorituskykyä. Tässä asiassa on huomattava, että monet asiantuntijat, mukaan lukien neurotieteilijät, ovat puhuneet julkisesti huolestaan presidentin kognitiivisesta tilasta, mutta poliittinen keskustelu on usein ollut hämmentävää ja ristiriitaista.

Erityisesti Donald Trumpin presidenttikautta on käsitelty tällaisen huolenaiheen valossa. Monet asiantuntijat ovat ilmentäneet huolensa hänen kognitiivisista kyvyistään verrattaessa hänen nykyisiä esiintymisiään ja videoitaan vuosia aikaisemmin. Tällaiset havainnot eivät kuitenkaan ole riittäviä muodollisen diagnoosin tekemiseen, ja ne jäävät usein arvailujen ja spekulaatioiden tasolle. Kuitenkin se, että asiantuntijat ovat nostaneet esiin tämän huolen, on itsessään tärkeää, sillä se tuo esiin presidentin kognitiivisen tilan merkityksen poliittisessa johtamisessa.

Vaikka tällaiset keskustelut voivat olla ristiriitaisia ja vaikeita, ne osoittavat sen, kuinka tärkeää on arvioida presidentin kognitiivisia kykyjä objektiivisesti ja tieteellisesti. Kognitiivisten kykyjen heikkeneminen voi vaikuttaa presidentin kykyyn tehdä järkeviä ja harkittuja päätöksiä, ja näin ollen se on keskeinen kysymys, jota ei voida jättää huomiotta. Tässä mielessä on olennaista, että presidentin virkaan valitaan henkilö, joka pystyy suorittamaan tehtävänsä täysipainoisesti ja jolla ei ole piileviä kognitiivisia häiriöitä, jotka voisivat vaarantaa kansakunnan turvallisuuden ja hyvinvoinnin.

Miten ymmärtää vaarallisuuden ja mielenterveyden eron poliittisessa kontekstissa?

Psykiatrien ja kansalaisten on tärkeää ymmärtää, että vaara ei aina liity mielenterveysdiagnoosiin. Tämä on keskeinen ero, joka tulisi pitää mielessä erityisesti silloin, kun tarkastellaan poliittisia hahmoja ja heidän toimintaansa. Mielenterveyshäiriöiden ja väkivallan yhteys on hyvin heikko; suurin osa väkivallan tekijöistä ei ole mielenterveyspotilaita, ja päinvastoin, monet mielenterveyspotilaat eivät ole väkivaltaisia. Mielenterveyden häiriö ei ole väistämättä väkivallan syy, mutta vaarallisuus voi ilmetä ilman psykiatrista diagnoosia.

Ongelma, jota käsitellään, ei ole henkilön mielenterveyden diagnosointi, vaan sen arvioiminen, onko hän vaaraksi ympäristölleen. Vaikka henkilö ei täyttäisi mielenterveyshäiriöiden kriteerejä, hän voi silti olla vaarallinen. Tämä on keskeinen ero, joka pitää ymmärtää, erityisesti poliittisessa kontekstissa, jossa päätöksenteon ja puheiden vaikutukset ulottuvat laajalle yhteiskuntaan. Tällöin yksilön toiminnan arviointi ja sen yhteiskunnallinen vaikutus on usein tärkeämpää kuin hänen mahdollinen mielenterveyshäiriönsä.

Esimerkiksi Yhdysvalloissa presidentin virassa oleva henkilö voi olla vaarallinen pelkästään hänen toimintaansa ja puheitaan seuraamalla. Eikä tarvita psykiatrin koulutusta ymmärtämään, kuinka hän on puheissaan toistuvasti uhannut väkivallalla, kehottanut väkivallan käyttöön ja jopa kehuskellut omilla väkivaltaisilla teoillaan. Väkivallan uhka ei aina vaadi syvällistä psykologista analyysiä; se voi olla niin ilmeistä, että se on tunnistettavissa ilman erityistä asiantuntemusta. Tällöin julkisuus, poliisin raportit, oikeudenkäynnit ja jopa viralliset puheenvuorot voivat tarjota riittävästi tietoa arvioida, onko henkilö vaarallinen.

Trumpin tapaus on esimerkki siitä, kuinka vaarallisuus ei aina liity psykiatriseen diagnoosiin. Hänen puheensa ja toimet voivat nostattaa huolen siitä, että yksilö voi olla uhka kansalliselle ja globaalille turvallisuudelle ilman, että hänellä olisi virallista mielenterveyshäiriötä. Esimerkiksi Trumpin väitteet siitä, että ydinaseita ei ole järkeä omistaa, ellei niitä voida käyttää, herättivät maailmanlaajuista huolta. Tällainen ajattelutapa voi johtaa suurvaltojen välisiin jännitteisiin ja maailmanlaajuisiin kriiseihin, jotka ovat vaarallisia kaikille.

Vaarallisuuden arviointi on siis monimutkainen kysymys, jossa mielenterveyden häiriö on vain yksi osa kokonaisuutta. On tärkeää ymmärtää, että vaaran arvioiminen ei aina edellytä psykiatrista diagnoosia. Vähemmän tunnetut, mutta silti merkittävät, tekijät voivat paljastaa, että henkilö on vaarallinen: hänen käytöksensä, puheensa ja tekojensa vaikutukset voivat kertoa enemmän kuin diagnoosi itsessään.

Tämä erottelu on oleellinen, sillä se antaa meille mahdollisuuden käsitellä turvallisuuskysymyksiä realistisesti ja pragmaattisesti. Meidän on kyettävä arvioimaan vaarallisuus ja puuttumaan siihen, vaikka henkilö ei täyttäisikään mielenterveyden diagnoosin kriteerejä. Tämä on erityisen tärkeää poliittisessa johtajuudessa, jossa päätökset voivat vaikuttaa miljoonien ihmisten elämään. On tärkeää, että julkinen keskustelu perustuu siihen, että vaarallisuus on se, joka meidän on tunnistettava ja johon meidän on reagoitava, ei se, onko henkilöllä mielenterveyshäiriö.