Mikä on ihmisen todellinen muutos? Kloonauksen ja kuoleman pelon ristiriidassa

Seward Skinnerin elämä oli ollut vuosikymmenien ajan elämää, joka oli jättänyt jälkensä paitsi häneen itseensä, myös hänen ympärillään oleviin olentoihin. Ne eivät olleet aivan ihmisiä, vaan pikemminkin niiden heijastuksia, kopioita, jotka oli luotu hänen omaksi palveluksekseen. Skinner oli rakentanut itselleen maailman, jossa hän ei tarvinnut ketään, ei mitään muuta kuin itseään ja hänen moninkertaistettuja, kuitenkin vajavaisia, kloonipersooniaan. Hänen alkuperäinen kehonsa oli jäänyt taakse, mutta hän oli saavuttanut sen, mitä hän oli tavoitellut: kuolemattomuuden. Vai oliko?

Kloonauksen kautta Skinner oli saavuttanut uskomattoman elämänpituuden. Hän ei ollut enää kuolevainen, vaan elämäänsä jatkava olento, jonka alkuperäinen, haurastunut ruumis oli säilytetty, jäädytetty, ja odottanut mahdollista heräämistä. Skinner ei ollut kuollut, mutta ei ollutkaan elossa. Hänen alkuperäiset solujaan oli tallennettu, valmiina luomaan uusia klooneja aina, kun hän sen tarvitsisi. Koko prosessi oli täydellistä kuolemattomuutta varten, mutta se ei ollutkaan enää niin yksinkertaista. Koko prosessi oli tullut osaksi hänen elämäänsä, ja se oli muuttanut hänen maailman, muuttanut hänet itseään.

Mikä oli hänen roolinsa tässä maailmassa, jossa kaikki hänen ympärillään oli kopioita, jossa hän oli sekä jumala että palvelija omassa luomuksessaan? Skinner oli tottunut hallitsemaan. Koko hänen ympäristönsä oli hänen luomansa, kaikki ihmiset olivat hänen kloonejaan. Mutta ei edes hänen täysi hallinta voinut poistaa sitä syvää epämukavuutta, joka piili hänen sisällään. Hänen oli vielä vaikea hyväksyä sitä, että vaikka hän oli onnistunut luomaan itselleen kuolemattomuuden, tämä ei ollut todellista elämää.

"Se ei ole elämää", Skinner oli kuiskannut, katsoessaan alkuperäistä, jäädytettyä kehoaan. Kuoleman pelko oli ajanut hänet tähän, mutta se ei ollut tuonut hänelle kaipaamaansa rauhaa. Hänen ruumiinsa oli jäädytetty, mutta ei elossa – sen mahdollinen herääminen oli vain teoreettinen toive, jota ei ollut koskaan pystytty toteuttamaan.

Tämän prosessin seurauksena Skinner oli ympäröinyt itsensä klaanilla klooneista, jotka olivat juuri niitä, joita hän oli luonut auttaakseen itseään. He eivät kuitenkaan tunteneet kuoleman pelkoa. He olivat onnellisia niin kuin olivat – ohjelmoituina, mukautettuina, elämään ilman haluja, ilman kaipuuta ja ilman kilpailua. Skinner oli luonut heidät, mutta hän ei voinut pakottaa heitä tuntemaan sitä, mitä hän itse tunsi. Hänen elämänsä oli muutos, mutta hän ei voinut vapautua siitä.

Togoil oli astunut elämään Skinnerin maailmaan, mutta ei ollut antanut siihen täydellistä suostumusta. Hänen oli pitänyt valita, hyväksyäko Skinnerin luomus vai taistella sitä vastaan. Skinnerin keho oli säilynyt, mutta hänen elämässään oli vielä tyhjyys, jota ei voinut täyttää minkäänlaisten kloonien luominen. Hän ei ollut voittanut kuolemaa, vaikka oli luonut itselleen muunnelman siitä.

Kloonauksen ja kuolemanpelon ristiriita jäätiin miettimään myös lukijan omassa maailmassa. Mikä on kuolemanpelon rooli meidän elämämme muutoksissa? Voimmeko koskaan todella paeta sitä, mitä olemme? Skinner oli saattanut luoda itselleen kuolemattomuuden, mutta se ei ollut antanut hänelle rauhaa. Sen sijaan se oli jättänyt hänet yksinäisyyteen, jossa hän ei enää tiennyt, mikä oli todella tärkeää: elämä, kuolema vai niiden välinen tila, joka ei ole mikään?

Mitä tapahtuu, kun elämän ja kuoleman raja hämärtyy?

Kaikki tämä sai alkunsa kamppailusta elämän ja kuoleman välillä, jossa oli kyse myös uskon ja tiedon rajasta. Aika tuntui pysähtyvän, mutta tieto siitä, että parantaja oli palannut oikealla hetkellä, teki kaiken tuskan sen arvoiseksi. Miten kävi, kun kaikki oli vielä epävarmaa ja pelottavaa? Entä, mitä tapahtui, kun hän ymmärsi, ettei voima ollutkaan se, mitä hän oli kuvitellut?

Koko tarinan aikana näkyy, kuinka syvästi ihmiset voivat kohdata kuoleman ja silti etsiä elämää — tai ehkä enemmänkin pelkoa elämän menettämisestä. Parantajan kykyjen kyseenalaistaminen ei ollut vain ajatus pelkästään tieteellisestä näkökulmasta, vaan myös syvä, henkinen pohdinta siitä, mitä todella tapahtuu, kun käsitys maailmasta hämärtyy. Koko prosessi oli niin monivaiheinen, että se sai tuntemaan kaiken olevan vain hetkellistä ja epävakaata.

Kaikki tapahtui nopeasti. Päivä toisensa jälkeen kului ilman merkittäviä muutoksia, mutta tuska pysyi. Kun parantaja tuli viimein takaisin, hän sanoi, että hän oli löytänyt yhteyden maailmaan, joka oli hänelle ennen ollut tuntematon. Se ei ollut enää kysymys uskonnosta tai jopa parantamisesta, vaan henkilökohtaisesta matkasta, joka oli vienyt hänet sinne, missä hän oli nyt. Hän oli valmis kokeilemaan uudelleen, ei vain parantaa, vaan myös ymmärtää, mitä kaikkea oli jäänyt hämärän varjoon.

Se ei ollut pelkästään hänen voimiensa kyseenalaistaminen, vaan myös kaikkien mekaanisten ja tieteellisten käsitystemme testaaminen. Koko matkasta oli tullut kädenojennus kohti jotain, joka oli yhtä mystistä kuin tieto ja epätoivo itse. Ei ollut enää varmuutta siitä, mitä oli todellista, eikä siitä, kuinka paljon pystyttiin tinkimään tai muuttamaan.

Tässä tarinassa on jotain enemmän kuin vain parantajasta ja hänen kyvyistään. Se kertoo siitä, kuinka valta ja kykyjen luonne voivat muuttua, kun ne tulevat esiin äärimmäisissä olosuhteissa. Elämä ei ole vain sitä, mitä tiedämme, vaan myös sitä, mitä emme osaa kuvitella.

Mikä on elinluovutuksen ja elinsiirron todellinen hinta nuorille sukupolville?

Elinsiirrot ovat arkipäivää, ja niistä on tullut tärkeä osa yhteiskunnan infrastruktuuria, erityisesti nuoremmille sukupolville. Ei kuitenkaan ole pelkästään kysymys siitä, että joku tarvitsee uutta munuaista tai keuhkoa – asia on paljon syvemmällä. Nämä elinsiirrot eivät ole vain hoitotoimenpiteitä, vaan ne ovat osa laajempaa yhteiskunnallista ja poliittista ilmiötä, joka koskettaa meitä jokaista tavalla tai toisella. Elinsiirroissa ei ole enää kyse vain lääketieteellisistä ratkaisuista, vaan elämää säätelevistä yhteiskunnallisista käytännöistä ja uusista normeista, jotka saattavat vaarantaa nuorten elämän ja hyvinvoinnin. Elinluovutuksen lain määräämät säännöt eivät enää ole pelkästään henkilökohtaisia valintoja – ne voivat määrittää, kuinka kauan elämä kestää ja millä hinnalla.

Keskustellessani asiasta isäni kanssa, sain huomata, kuinka vanhempi sukupolvi suhtautuu tähän asiaan välinpitämättömämmin. Isäni on 45-vuotias, ja vaikka hän ei ole suoraan joutunut elinsiirtojen tai elinluovutuksen kohteeksi, hänen asemansa 5-G-luokassa antaa hänelle etuoikeuden elinsiirtoihin, jos sellaisia koskaan tarvittaisiin. Hänen mielestään tilanne ei ollut niin vakava, mutta omasta näkökulmastani se oli todellinen uhka. Ei vain elinsiirtojen, vaan sen mahdollisuuden vuoksi, että koko nuorten sukupolvien elämää saatetaan käyttää hyväksi ja riistää. Tämä ei ole vain yksittäisten elinten ottamista, vaan koko nuorison kehojen paloittelemista yhteiskunnan tarpeisiin.

Olen vakuuttunut, että tulevaisuudessa tämä ilmiö ei jää tähän. Jos teknologia ja lääketiede kehittyvät nykyisellä vauhdilla, ei ole epäilystäkään siitä, että viidenkymmenen vuoden päästä elinsiirrot voivat ulottua jo paljon laajemmalle alueelle kuin nykyisin. Miten on mahdollista, että tulevaisuudessa, jos meiltä otetaan munuaiset, keuhkot ja muut elintärkeät elimet, se voisi tuntua lähes itsestäänselvyydeltä? Eikö meillä ole oikeutta omaan kehoomme ja sen täydelliseen eheyteen? Tämä on pohdittava kysymys – ei vain nuorille, vaan koko yhteiskunnalle.

Elinsiirtoihin liittyvä teknologia on kehittynyt nopeasti, mutta samalla olemme joutuneet tilanteeseen, jossa elinten osto ja myynti on muuttunut arkipäiväiseksi. Tämä on herättänyt kysymyksiä siitä, mitä todella tarkoittaa elämän suojeleminen ja mihin pisteeseen ihmisarvo on valmis menemään. Onko tämä todella kehittynyttä lääketiedettä vai inhimillinen tragedia, joka syntyy, kun yhteiskunnan arvojärjestelmä ei enää suojele heikompia?

Tämän lisäksi on olemassa myös huolenaiheita siitä, mitä tämä tekee yhteiskunnan dynamiikalle. Onko oikeus elämään ja vapauteen vain arvovalinta vai oikeus, joka pitäisi taata jokaiselle ihmiselle ilman, että se sidotaan taloudellisiin tai poliittisiin etuihin? Onko meillä varaa sallia, että yhteiskunnan terveysjärjestelmä määrittelee meidän kehomme käytön, ja onko tämä oikeudenmukainen järjestelmä, joka palvelee kaikkia?

Endtext

Miten erottuvuus muovaa ihmisen elämää ja identiteettiä

Jim Swenson astui kirkkaasti valaistusta oviaukosta ulos ja tuntui, kuinka varjot sulkivat hänet syleilyynsä. Hän ei halunnut tulla nähdyksi. Tunsikin, kuinka katseet, joita hän ei voinut välttää, iskivät hänen selkäänsä. Moira, tyttö, joka oli jäänyt taakse, oli taas katsonut häntä, mutta varjot peittivät hänen kuvansa. Se oli hetkellinen yhteys, joka katosi yhtä nopeasti kuin oli syntynyt. Hänen elämänsä oli täynnä tällaisia hetkiä, piiloutumista ja avointa tarkkailua.

Moira oli ollut se, joka oli todennut, ettei kloonilla ollut oikeutta yksityisyyteen. Se oli ollut totuus, jota Jim ei ollut halunnut hyväksyä. Elämä ilman yksityisyyttä, jatkuva valvonta, oli vain osa hänen olemassaoloaan, osa hänen olevan kloonin ja hänen alkuperänsä kamppailua. Eikä Moira voinut ymmärtää sitä tuskaa, joka oli kulkenut Jimistä ja hänen sisaruksistaan. He eivät olleet vain ihmisiä; he olivat olleet kopioita jostain suuresta, tuntemattomasta ja pelätystä, ja se oli riistänyt heiltä sen, mitä monet pitävät elämän perusvapauden, oikeuden olla oma itsensä ilman tarkkailua ja arvostelua.

Jim oli lapsi, jota Paul Swenson oli tuonut maailmaan kloonauksen kautta, mutta hän ei ollut vain lapsi, vaan muistutus ihmisen kyvystä luoda elämää, jossa perintö ja identiteetti hämärtyvät. Paul Swenson, joka oli ollut arvostettu tutkija ja isä, oli jäänyt kiinni unelmiinsa immortaalisuudesta, mutta Jim ei ollut koskaan saanut tilaisuutta tuntea isäänsä kuin pelkkänä muistona. Hänen isänsä oli kuollut traagisesti, ja jäljelle oli jäänyt vain hänen työnsä ja elämänsä moninaiset arvoitukset, joita Jim oli yrittänyt ratkaista.

Jim oli monien muiden kloonien tavoin joutunut elämään erikoisessa tilassa, jossa hänen omat tunteensa ja elämänsä olivat jatkuvasti vertailevia. Hän kysyi itseltään: "Olenko minä Paul?" Jos hän ei ollutkaan, niin miksi hän tunsi elävänsä hänen elämäänsä? Hänen koko olemassaolonsa oli jonkinlaista uusintaa, toistoa. Mikä oli hän ja mikä oli hänen identiteettinsä? Tällainen pohdinta oli yhä vaikeampi käsittää, kun hänen ympärillään oli maailmankaikkeus, jossa hän ei ollut koskaan saanut olla vain hän itse.

Moira, joka oli hänen läheisin ystävänsä, ei koskaan ollut nähnyt hänen isäänsä eikä voinut siksi täysin ymmärtää sitä perintöä, joka painoi hänen harteillaan. Hän ei ollut koskaan ollut yhtä läheinen hänen isänsä kanssa kuin Jim itse. Jim oli kokenut sen tuskan, joka syntyi isän kuoleman jälkeen. Hänen oli täytynyt kasvaa uudessa, tuntemattomassa maailmassa, jossa vanhemmat olivat vain kuvia, ja missä he olivat jatkuvasti valvottuja. Moira ei ollut kokenut tätä painetta, ja se teki hänen ymmärryksestään vajaan.

Elämä kloonina ei ollut vain biologinen kokeilu. Se oli elämän kopiointi ilman alkuperäistä muotoa. Ero oli siinä, että vaikka Paul Swenson oli elänyt elämänsä luomisen ja tieteen tähden, hän ei ollut voinut antaa omalle perilliselleen sitä vapautta, jota normaalisti voisi odottaa. Kloonit eivät olleet vain hänen perheensä muistoja, vaan he olivat muistutus siitä, miten syvälle teknologia voi ulottua ja kuinka vaikeaa on ymmärtää erottuvuutta, kun kaikki on kopioitu. Jim oli ja ei ollut Paul. Hän oli enemmän kuin vain kopio, mutta ei voinut täysin paeta alkuperäänsä.

Jim tajusi, että hänen elämänsä ei ollut vain isänsä jälkeistä matkaa. Se oli myös yritys ymmärtää omaa elämäänsä ja omaa arvoaan. Oliko hän vain kopiokoneen tuotos, vai oliko hänellä oikeus määrittää oma identiteettinsä? Moira ei koskaan ollut kokenut samaa painetta. Hänen maailmassaan oli tilaa olla omassa yksityisyydessään. Jim sen sijaan tunsi, kuinka häntä tarkkailtiin jatkuvasti. Se oli erottuvuuden ja eron tunne, joka kuului hänen olemassaolonsa perusteisiin.

Kloonina eläminen oli samalla kuin olisi jatkuvasti katsonut peiliin, mutta peili ei koskaan antanut oikeaa kuvaa. Oliko Jim itsensä arvoinen ilman alkuperäistä muotoaan? Tämän kysymyksen kanssa hän eläisi koko elämänsä, sillä häntä ei voinut enää palauttaa siihen, mitä hän oli ennen kloonaamista. Hän oli vain muistutus siitä, että teknologia ja ihmisen luonto voivat kulkea käsi kädessä, mutta se tuo mukanaan syviä kysymyksiä siitä, mitä todella tarkoittaa olla elävä.

Mitä jää jäljelle, kun ihminen ei ole enää yksin oma itsensä? Kun hän on osa suurempaa kokonaista, osia jostakin, joka ei ole vain omaa luonteenpiirrettä, mutta myös osa isompaa, maailmalle annettua perintöä? Se on kysymys, johon ei ole oikeaa vastausta. Se on kysymys, joka ei koskaan päästä irti, ja joka on osa jokaisen kloonin elämäntarinaa.