Etelän valkoisten identiteetti koki syvän kriisin sisällissodan jälkeen. Häviö, köyhyys, syyllisyys, turhautuminen, eristäytyminen ja pelko tulevaisuudesta leimasivat sitä aikaa. Etelä, joka oli vuosikymmenten ajan pitänyt itseään Yhdysvaltojen moraalisena ja kulttuurisena keskuksena, joutui kohtaamaan todellisuuden, jossa entiset uskomukset eivät enää pitäneet paikkaansa. Tämän kaiken keskellä syntyi tarve rakentaa uusi kertomus, joka pystyisi tarjoamaan merkityksellisyyttä elämälle ja yhteiskunnalle, ja lohduttamaan niitä, jotka kärsivät köyhyydestä ja petetyistä odotuksista.

Etelän valkoiset, jotka olivat omaksuneet konfederatiivisen asian puolustamisen, kokivat sisällissodan tappion ja liittovaltion sotilashallinnan ei vain traumaattisina, vaan lähes apokalyptisina. Uuden uskonnollisen ja kulttuurisen maailmankuvan rakentaminen oli keskeistä, sillä se auttoi selittämään maailmaa, jossa valkoisen etelän identiteetti oli murentunut. Uskonnollinen ja kulttuurinen perintö, joka oli aiemmin ollut vahvasti sidoksissa valkoisten etelän elämänmuotoon, joutui kriisiin. Se, että etelän yhteiskunta oli uskottu olevan Jumalan ihanteellinen malli ihmiskunnalle, tuli kyseenalaistetuksi. Tämä uskonnollinen kriisi voitiin kuitenkin tietyllä tavalla lievittää teologian ja sisällissodan symboliikan yhdistelmällä, jossa etelän valkoiset alkoivat nähdä itsensä Jumalan valitsemana kansana, jolla oli jumalallinen tehtävä.

Uskonnon ja etelän ideologian yhdistäminen luotiin uudenlaiseksi sivilisaatioksi, joka ei ainoastaan tarjonnut pakotietä tuhoisasta menneisyydestä, vaan myös loi identiteetin, jossa etelän valkoiset olivat Jumalan valitsemia. Tällainen identiteetti ei ollut pelkästään uskonnollista vaan myös yhteiskunnallista: sen keskeiset arvot olivat uskonnollinen fundamentalismin, patriarkaalisen auktoriteetin ja rasistisen hierarkian ylläpito. Rasismin uskominen ja sen yhdistäminen yhteiskunnalliseen tasa-arvoon oli keskeistä eteläisten valkoisten maailmankuvan puolustamisessa. Tämä maailmanjärjestys, jossa valkoiset hallitsivat yhteiskuntaa ja maata, nojaavat vahvasti siihen ajatukseen, että ainoastaan rotuhierarkian säilyttäminen takaisi yhteiskunnan vakauden.

Valkoisten etelän uskomukset jatkuivat vahvasti myös 1900-luvun alkuun. Etelä vaati ja sai itselleen valtion oikeuksia ja rotusyrjinnän hyväksymisen, joka todettiin perustuslailliseksi vuonna 1896 Plessy v. Ferguson -ratkaisussa. Tämä oikeudellinen päätös, joka erotti rotuja laillisesti mutta "tasavertaisesti", oli tärkeä askel kohti apartheid-järjestelmän kaltaista yhteiskunnallista rakennetta, joka hallitsi etelää aina 1950-luvulle asti, kunnes Brown v. Board of Education kumosi sen vuonna 1954.

Etelän valkoisten poliittinen radikalisoituminen oli erottamaton osa heidän kulttuuristaan ja uskonnollisesta maailmankuvastaan. Yhdysvalloissa 1960-luvulla alkanut kansalaisoikeusliike ja sen tuomat muutokset kohtasivat ankaraa vastustusta, joka pohjautui syvään etelän ideologiseen kriisiin. Valkoiset etelän asukkaat, jotka kokivat olevansa hylättyjä, irtaantuivat Demokraattisesta puolueesta, joka oli alkanut tukea rotusyrjinnän poistamista ja etnisten vähemmistöjen oikeuksia. Tämä johti siihen, että etelän valkoisten poliittinen tuki siirtyi osaksi republikaanipuoluetta, joka löysi itselleen kannattajia erityisesti rotusyrjintää kannattavasta väestöstä.

Yhdysvalloissa tapahtunut muutos ei kuitenkaan ollut pelkästään poliittinen. Trumpin valinta Yhdysvaltojen presidentiksi vuonna 2016 oli uusi käännekohta, joka ei ollut poikkeus vaan osa pidempää kehityskulkua, jossa vasemmistolaiseksi koetut ajatukset ja poliittiset perinteet jäivät taakse, ja tilalle tuli uusi, valkoista etuoikeutta ja erillistä kansallista identiteettiä puolustava liike. Vaikka Trumpin politiikka saattaa vaikuttaa radikaalilta, sen juuret ovat syvällä Amerikan historiassa, erityisesti Jacksonin aikakauden populismissa, joka nousi esiin 1800-luvun alkupuolella ja jolla oli keskeinen rooli Yhdysvaltojen poliittisen kentän kehityksessä.

Tämä kehitys ei kuitenkaan ole pelkästään yksittäinen ilmiö. Se on osa suurempaa ja syvempää kehityskulkua, joka voi uhata demokratian perusperiaatteita, kuten yhteisymmärrystä ja valtioelinten rajoituksia. Jos yhteiskunnan perusnormit, kuten oikeusvaltioperiaate ja toisten kunnioittaminen, murenevat, se voi johtaa yhteiskunnan jakautumiseen ja jopa autoritaaristen hallintojen syntyyn. Tällaisessa ilmapiirissä populistiset liikkeet voivat menestyä ja ajautua kohti totalitaarisia rakenteita, jotka eivät ole vieraita historian eri aikakausilta.

Miten Joyce ja Deleuze avaavat kirjallisuuden mahdollisuuksia uuden kansallisen identiteetin rakentamisessa?

Joycen Ulysses -teoksen kautta paljastuu tärkeä näkökulma, joka kyseenalaistaa perinteiset käsitykset Irlannin kansallisesta identiteetistä ja sen kirjallisista muodoista. Dublinin asukkaat, jotka uskovat yhteen yhtenäiseen Irlannin käsitykseen, jäävät kauaksi Leopold Bloomista, jonka elämäntapa ei vain poikkea tästä vallitsevasta normista, vaan myös kyseenalaistaa sen. Tämä ajatus heijastaa syvää halua alistaa ne, jotka eivät sovi valtavirran määrittämään kansalliseen narratiiviin. Samalla kuitenkin ne muodot, joiden kautta tällainen opressio ilmenee, toimivat myös välineinä, joiden kautta Joyce vapauttaa kirjallisuuden tyylin.

Vaikka yksittäinen kirjallinen muoto saattaa epäonnistua, koko niiden moninaisuus yhdessä voi avata ovia siihen, millainen voisi olla irlantilainen romaani uudessa Irlannin valtion kontekstissa. Erityisesti Joyce tuo esiin, kuinka tärkeää on säilyttää avoimuus monenlaisten muotojen suhteen, joita yksittäinen tapahtuma voi ottaa kirjallisuudessa ja mielikuvituksessa. Ulysses onkin juuri tämä avoimuus, joka avaa mahdollisuuden keskustella humanististen tieteiden, kirjallisuuden ja kriittisen teorian merkityksestä 2000-luvulla. Näiden kolmen kautta ihminen oppii kuvittelemaan ihmisyyttä, kansakuntaa ja sen kansalaisia monin eri tavoin. Tämä taito on äärimmäisen tärkeä, mutta se on valitettavasti vaakalaudalla Alt-Rightin aikakaudella. On tärkeää, että omaksumme tämän taidon, emmekä välttele sitä.

Tärkeä oivallus, joka nousee Joycen teoksesta, on ajatus, että kirjallisuus ja kulttuuri voivat ja niiden pitäisi olla monimuotoisia, jatkuvasti kehittyviä ja avoimia erilaisille tulkinnoille ja muodoille. Tämä on mahdollista vain, jos pystymme hylkäämään staattiset, kapeat kansalliset ja kulttuuriset narratiivit, jotka rajoittavat mielikuvitustamme. Joyce ei pelkästään luo kertomusta, vaan myös aktivoi lukijan mielikuvitusta ja rohkaisee tätä kuvittelemaan vaihtoehtoisia todellisuuksia ja identiteettejä, jotka voivat sijaita yhteiskunnan ulkopuolella.

Erityisesti Deleuzen ja Guattarin minor literature -käsitteet avaavat uuden tavan ymmärtää kulttuurin ja kirjallisuuden roolia. Minor literature ei ole suuri, hallitseva ja yksiselitteinen kirjallisuus, vaan pikemminkin se on vähemmistökulttuurista nousevaa kirjallisuutta, joka tarjoaa monia näkökulmia ja ääniä. Se haastaa suuria kertomuksia ja tuo esiin marginaalit. Joycen Ulysses on juuri tällainen minor literature, jossa kirjallisuuden mahdollisuudet laajenevat ja lukija pääsee käsiksi koko yhteiskunnan monimuotoisuuteen.

Tämä avaa meille mahdollisuuden nähdä Irlannin identiteetti ja sen tulevaisuus kirjallisuuden ja kulttuurin kentällä. Se ei ole staattinen tai yksioikoinen, vaan se voi ja sen tulisi olla jatkuvassa liikkeessä, kuten kirjallisuus itse. Tällä tavalla Ulysses ei ole vain tarina yhdestä päivästä Dublinin kaduilla, vaan se on myös ajatusmalli, joka kehittää tapojamme hahmottaa kansallisia identiteettejä ja niiden kulttuurista ilmaisua. Se on kutsu lukijalle osallistua jatkuvasti kehittyvään prosessiin, jossa yksilöiden ja yhteisöjen kokemukset eivät ole koskaan vain yksinkertaisia, vaan aina monivivahteisia ja dynaamisia.

Kritiikissä ja kirjallisuudessa on siis tärkeää kyseenalaistaa sekä yksittäisten kansallisten narratiivien että nykykulttuurin tarjoamat kapeat määritelmät. Se, miten käytämme kirjallisuutta, voi olla keino murtaa valta-asetelmia ja tarjota uusia näkökulmia ihmisyyteen ja kansakunnan rakenteisiin. Tämä ei ole vain akateeminen keskustelu, vaan se liittyy suoraan siihen, kuinka ymmärrämme itsemme ja toiset osana jatkuvasti muuttuvaa kulttuurista kenttää.

Miten kulttuuri- ja talousvallan liitto vaikuttaa yhteiskuntaan ja politiikkaan?

Frankfurtin koulukunnan ajattelijoiden, kuten Theodor Adornon ja Max Horkheimerin, havainto kulttuuri- ja talousvallan keskinäisestä yhteydestä on ollut keskeinen osa heidän kritiikkiään lännen kapitalistista yhteiskuntajärjestystä kohtaan. Heidän analyysinsä mukaan taloudelliset vallan rakenteet hallitsevat kulttuuriteollisuutta, joka puolestaan muokkaa massojen ajattelua ja käyttäytymistä. Frankfurtin koulukunta, joka sai alkunsa natsivallan aikana Saksassa, oli erityisen huolissaan siitä, kuinka kulttuuriteollisuus oli muuttunut välineeksi, joka tuottaa ja levittää vallitsevia ideologioita, samalla kun se sammuttaa kriittistä ajattelua ja vastarintaa.

Adorno ja Horkheimer havaitsivat, että Yhdysvalloissa kulttuuriteollisuus oli saanut niin voimakkaan aseman, että se alkoi sekoittaa fiktion ja todellisuuden. Heidän näkemyksensä mukaan suurten yritysten keskittynyt valta mediassa, kuten elokuvassa, radiossa, musiikissa ja televisiossa, muodosti uudenlaisen fasistisena pidetyn hallinnan muodon, joka pyrittiin naamioimaan kulttuurin ja taiteen vapautena. Kulttuuri ei enää ollut vapaata luomista, vaan sen sisältö oli taloudellisesti tuotettua ja organisoitua massojen kulutettavaksi. Tämän kehityksen myötä monimuotoisuus väheni ja kulttuurista tuli homogeeninen, toistuva ja ennakoitava.

Adorno ja Horkheimerin kulttuuri- ja talousvallan kritiikki oli syvällinen: he väittivät, että massakulttuurin teknologinen homogenisointi vei kulttuurista pois mahdollisuuden herättää kritiikkiä tai tuottaa vastakkaisia näkökulmia. Samanlainen prosessi oli käynnissä politiikassa, jossa vaalikampanjat ja poliittiset valinnat määräytyivät pitkälti rahan ja suuryritysten vaikutusvallan kautta. Tämä näkyy muun muassa Yhdysvaltojen poliittisessa järjestelmässä, jossa rahallinen tuki ja valtavat vaalikassat muokkaavat ehdokkaita ja puolueiden linjauksia, usein tukien niitä, jotka ovat läheisessä yhteydessä taloudellisiin ja yrityksellisiin intresseihin.

Esimerkiksi Bernie Sandersin tapaus, joka hävisi Hillary Clintonille demokraattien esivaaleissa, kuvastaa tätä ilmiötä. Sanders oli ulkopuolinen hahmo, joka ei saanut tukea suurilta yrityksiltä, mutta Clinton oli poliittisesti ja taloudellisesti juurtunut syvälle vakiintuneeseen vallan rakenteeseen. Sandersin radikaalit ja anti-kapitalistiset ideat eivät olleet riittävän kaupallisia, eivätkä ne sopineet puolueen hegemonisiin intresseihin. Adorno ja Horkheimerin mukaan poliittiset kentät ja kulttuuri muodostavat samanlaisen rakenteen, jossa vastakkaiset näkemykset saavat samanlaisen kohtelun, mikä tukee vallitsevaa järjestelmää eikä haasta sitä.

Yhdysvaltojen poliittinen kenttä ja sen "valmiiksi pakatut" ehdokkaat, kuten Clinton, heijastavat juuri sitä, mitä Frankfurtin koulukunta varoitti: kulttuuriteollisuus ja poliittinen järjestelmä tekevät yhteistyötä pitääkseen yllä hegemonisia näkemyksiä, jotka eivät vaadi kuluttajilta tai kansalaisilta syvempää pohdintaa tai osallistumista. Tämä näkyy erityisesti massamediassa, jossa valtavirran televisio, musiikki ja elokuvat luovat ja levittävät helposti sulatettavaa sisältöä, joka vahvistaa kulutuskeskeistä maailmankuvaa ja tukee taloudellisten ja poliittisten etujen hallintaa.

Esimerkkinä tästä ilmiöstä voidaan pitää "reality-tv"-ohjelmia, jotka alkoivat suosionsa nousun 1990-luvulla. Tällaiset ohjelmat, kuten MTV:n "The Real World", tarjoavat katsojille helpon tavan "kuluttaa" toisten elämää ja samalla omaksua niitä arvoja, joita ohjelmissa esitetään. Tämä ilmiö oli osa suurempaa kulttuuriteollisuuden virtaa, joka teki kulttuurista entistä vähemmän monimuotoista ja enemmän ennakoitavaa. Donald Trumpin nousu reality-television kautta ja hänen myöhempi valinta presidentiksi Yhdysvalloissa oli tämän ilmiön huipentuma. Trumpin "hahmo" televisiossa oli osa laajempaa populaarikulttuurin koneistoa, joka oli omiaan muokkaamaan yleistä mielipidettä ja yhteiskunnan arvoja.

Adorno ja Horkheimerin analyysi kulttuuriteollisuudesta tarjoaa siis arvokkaita välineitä nykymaailman poliittisen ja kulttuurisen tilanteen ymmärtämiseen. Heidän mukaansa kulttuuri, jota tuotetaan ja kulutetaan massoille, ei ole koskaan neutraalia tai välinpitämätöntä. Se heijastaa ja vahvistaa vallitsevia ideologioita, jotka puolustavat taloudellisia ja poliittisia valtasuhteita. Tällöin on tärkeää ymmärtää, että kulttuurin kuluttaminen ei ole pelkästään viihdettä, vaan se on myös keino muokata ihmisten ajattelua ja hallita yhteiskunnan kollektiivista tajuntaa.

Miksi Lintujen Laulut ja Elämäntavat Ovat Niin Tärkeitä Luonnon Tarkkailussa?
Miten katsomme maalauksia – taiteen syvällinen ymmärtäminen
Mikä on kolmiulotteisen pato-murtuman simuloinnin tärkeä rooli?
Mikä on hyvä merkki ja kuinka siihen päästään?
Miten palkka ja elinkustannukset vaikuttavat työntekijöihin ja yhteisöihin?