Mikä on hyvä merkki ja kuinka siihen päästään?

Kun kostaa ja virheiden paino nousee elämään, täytyy ymmärtää, että ei ole vain kyse arvosanoista tai yksittäisistä epäonnistumisista. On kyse koko prosessista, joka määrittää, kuinka meitä arvioidaan ja mitä me ajattelemme itsestämme. Kuten tapahtui Barankinille ja Malininille, huonot arvosanat voivat olla portti kaikkeen muuhun — ne voivat olla alku jollekin paljon suuremmalle ja monimutkaisemmalle.

Eräänä päivänä, heti sen jälkeen, kun Barankin ja Malinin olivat saaneet huonot arvosanat geometriasta, heidän elämässään tapahtui jotain täysin odottamatonta. He olivat tottuneet siihen, että arvosanat olivat elämässä vakavia juttuja, mutta seuraavana päivänä heidän ympärilleen muodostui aivan uusi, lähes teatterimainen maailma. Puhuimme niin sanotusta "skandaalista", joka ei ollut pelkästään arvosanoista, vaan siitä, kuinka koko yhteisö reagoi epäonnistumisiin.

Opettajien ja luokkakavereiden reaktiot saivat aikaan eräänlaisen kollektiivisen häpeän, joka levisi ja toi mukanaan uutisten levittämisen ja toisten mielipiteet. Kuzyakina, luokan sanomalehden päätoimittaja, ei vain valittanut heidän epäonnistumisestaan, vaan käytti sitä tilaisuutena esittääkseen koulun "humoristisessa" osiossa valokuvan, jossa Barankin ja Malinin näyttivät epäonnistuneilta. Tämä sai aikaan niin voimakkaita reaktioita, että koko kouluyhteisö nousi barrikadeille — ei pelkästään heidän virheidensä vuoksi, vaan sen vuoksi, että virheet olivat saaneet yhteisön huomion.

Sama ajatus ulottuu myös siihen, kuinka me reagoimme muiden virheisiin. Barankin ja Malinin saivat huonot arvosanat, mutta koko luokan kokonaishäpeästä ja paineesta syntyi suorastaan teatteriesitys, jossa jokaisella oli roolinsa. Yhteisön paine voi luoda itseään ruokkivan kierteen, jossa ihmiset eivät enää toimi omien tunteidensa mukaan, vaan heidän on pakko täyttää tietty rooli.

Kun Barankin ja Malinin huomasivat olevansa koko koulun silmätikkuna, heidän ensimmäinen reaktionsa oli itsetuhoinen epätoivo ja kyvyttömyys nähdä tilannetta suuremmassa mittakaavassa. Mutta myöhemmin he alkoivat käsittää, että tämäkin oli vain yksi elämän käännekohta, jossa virheet eivät olleet loppu, vaan vain osa oppimista ja kasvamista. Toisinaan me kaikki joudumme ottamaan askelia taaksepäin, mutta se ei tarkoita, että matka olisi ohi.

Epäonnistumiset voivat olla tuhoisia, mutta ne voivat olla myös rakentavia, jos niihin suhtautuu oikein. Virheet ovat vain todiste siitä, että yritämme, että meillä on uskallusta kohdata uusia haasteita. Jokainen virhe on mahdollisuus oppia, ja joskus ne voivat johdattaa meidät uusiin, ennakoimattomiin suuntiin.

Miksi ihmisen ja hyönteisen muodonmuutos on mahdotonta?

Vielä hetki sitten emme tienneet, miltä drone näyttää. Mutta nyt oli aika muuttaa itsensä sellaiseksi. Mutta kuinka se voisi tapahtua, jos emme edes ymmärrä, millainen olento meidän pitäisi muuntautua? Onko muodonmuutos oikeasti mahdollista, vai onko se pelkkä kuviteltu idea? Tämä kysymys jäi vaivaamaan, sillä tilanne oli hämmentävä: kuinka voimme alkaa muuntautua johonkin, jota emme edes tunnista? Ajatuksen hämmentävyys oli vavahduttava.

Tällä hetkellä, kun nämä kysymykset pyörivät mielessämme, oli juuri tullut mieleeni, mitä opettajamme oli kertonut droneista. Malininin muistot alkoivat herätä henkiin, ja yhtäkkiä, kuin salama kirkkaalta taivaalta, muistin – drone, ne olivat kuin pieniä mehiläisiä, mutta miehiä, kuten sanottiin, siroilla ja läpinäkyvillä siivillä. Täsmälleen niin! Nyt oli aika ryhtyä työhön, todelliseen työhön, joka oli ainoa järkevä askel – muuntautua droneiksi.

Mutta vaikka olin täynnä intoa ja valmiina siirtymään tekoihin, Malinin ei reagoinut. Hän ei vastannut huutoihini. En voinut ymmärtää, mitä tapahtui. Malinin ei ollut enää hereillä. Hänen mielessään oli jokin muu, sillä hän oli syvässä unessa. Välillä minusta tuntui, että koko ajatus oli mennyt pieleen. Miten voimme muuntua, jos ei ole edes selvä, mikä on seuraava askel? Olinko yksin tässä? Koko elämänmittainen muodonmuutos oli kohdannut esteen, joka ei ollut fyysinen, vaan henkinen.

En voinut vain jäädä katsomaan, kuinka Malinin nukkui. Hänen unensa oli kuin pakkomielle. Ja entä jos hän oli nukkunut kuin perhonen – syksyyn asti? Entä jos tämä oli osa suurempaa lakia, jolle emme voineet mitään? Minun täytyi tehdä jotain! Niinpä päätin herättää hänet, vaikka se olikin vaikeaa. Ja juuri silloin, kun pelkäsin, että se olisi liian myöhäistä, kuulin, kuinka koulumme luontopiirin jäsenet lähestyivät. He eivät tienneet, että olimme itse asiassa tavoittelemamme perhoset. He halusivat vain saalistaa meidät ja tutkia.

Mikä järkyttävää olikaan se, että he eivät tienneet, mitä me olimme todella tehneet! He pitivät meitä vain tavallisina hyönteisinä, mutta he eivät olleet ymmärtäneet, että muodonmuutos oli jo puolivälissä. Olin lähes valmis antautumaan kohtalooni, mutta en voinut sallia, että he tarttuisivat meihin. Minun täytyi löytää tapa piilottaa itsemme. Peitin Malininin lehdellä ja pysähdyin hetkeksi tarkkailemaan tilannetta. Mitä jos he huomasivat meidät ja ymmärsivät, että tämä oli kaikki enemmän kuin pelkkä luontoretki?

Pian yksi tytöistä huusi: “Perhonen! Perhonen!” Ja sitten kaikki tytöt alkoivat huutaa samaan aikaan. Jäin liikkumattomaksi, peläten, että olin paljastunut. Koko henkinen rakennelma, johon olin uskonut, tuntui romahtavan. Mikä oli oikea tapa edetä nyt, kun heidän huomionsa oli meissä?

Kun katsotaan tätä tilannetta tarkemmin, nousee esiin kysymys, joka on tärkeä: Miksi ihmiset haluavat muuntautua eläimiksi, olioiksi, jotka eivät ole heitä itseään? Mikä on se mystinen voima, joka saa meidät uskomaan, että olemme enemmän kuin pelkkiä ihmisiä? Onko kyseessä halu paeta inhimillisen elämän rajoituksia vai syvempi, biologinen kaipuu, joka vetää meitä pois tavanomaisesta?

Erityisesti kysymys siitä, miksi jokin olento haluaa muuntautua toiseen, on keskeinen, sillä se liittyy ihmisen tunteen syvempään ytimeen: haluamme olla enemmän, haluamme ylittää itsemme. Tämä ei ole pelkästään tiedon ja ymmärryksen kysymys – se on myös olemassaolomme ydinkysymys. Kaiken tämän takana on kysymys identiteetistä, jolle ei ole helppoa vastausta. Me kaikki haluamme olla jotain muuta kuin mitä olemme, mutta kuinka pitkälle voimme viedä tätä halua ilman, että se tuhoaa meidät?

Miten maahan pudonnut perhonen voi pelastaa elämän?

"Zina!" yksi luontoharrastajista huudahti kuin käärme olisi purtunut häntä. "Katso tuota perhosta! Ei meillä ole tällaista kokoelmassamme."

Fokina kääntyi raivostuneena kirjastaan ja katsoi suoraan kohteeseensa. "Ei voi olla! Tämä on oikea Machaon! Aito Papilio Machaon Ussurilta! Mitä se tekee meidän kaupungissamme?" Fokina jatkoi mumisten. "Uskomaton! Poikkeuksellinen! Tässä on tieteen aarre…" Hän otti verkon ja astui hitaasti eteenpäin, jättäen mekaanisesti ilmiön taakseen.

Se oli tapahtunut. Luontoharrastajien piiri, jonka keskipisteenä oli Zina Fokina, oli huomannut nukkumassa olevan Machaonin – tai siis Kostya Malininin – ja nyt paras ystäväni oli uhattuna vaaralla, joka oli ehkä pahempi kuin mikään muu aiemmin kohtaamamme uhka. Fokina kuiskasi: "Älkää liikkuko, tytöt! Kierrämme sen hiljaa, en halua pelästyttää sitä." Tytöt varautuivat pyydystämään Kostyan, jota he pitivät Papilio Machaonina, ja tuomaan sen tappolaatikkoon.

Kun pojat liittyivät joukkoon, tytöt eivät enää antaneet periksi. Venka Smirnov ja Genka Koromyslov olivat mukana, ja he päättivät osallistua järjettömään hankkeeseen, johon oli enemmän mukana kuin kukaan oli kuvitellut. Koko tilanne oli täynnä väärinkäsityksiä ja pelkoa siitä, että heidän huomionsa saattaisi kääntyä oikeaan uhkaan. Kostya Malinin oli ainoa asia, joka estäisi heitä muusta kuin täydellisestä epäonnistumisesta.

Piiri ympäröi Kostya Malininia, ja minä puolestani tein kaiken mahdollisen, jotta saisin hänet heräämään ennen kuin oli liian myöhäistä. Yhtäkkiä muistin, että Kostya ei ollut ainoa, jonka oli pitänyt päästä pois tytöistä ja heidän käsistään. Poikien pitäisi olla varovaisempia, koska he eivät voineet aavistaa kaikkea, mitä oli tekeillä.

"Kostya, nosta itsesi ilmaan! Tee pyörähdys!" huusin. "Mikä pyörähdys?" Kostya mutisi unissaan. "Kostya! Nouse, se on tärkeää!" Minä nostin hänet ilmaan ja vedin hänet ylös, kuin hissillä. "Miten tein tämän? Mistä sain näin paljon voimaa?" mietin.

Tytöt hätkähdysivät ja huusivat, mutta Kostya ei ollut vieläkään täysin hereillä. Huomasin, että hänen täytyi saada kaikki oma elämänsä ja toimintakykynsä takaisin ennen kuin kaikki olisi menetetty. Mutta tilanne oli edelleen kaoottinen ja kriittinen.

Lopulta kuulin Kostya nauravan, ja ymmärsin, että jollain ihmeen tavalla olin onnistunut herättämään hänet. Mutta tämä ei ollut vielä loppu. Nyt kaikki oli pelissä – joko onnistumme tai häviämme. Kaikki riippui siitä, herääkö hän tarpeeksi nopeasti ja pystyykö hän pelastamaan itsensä.

Onko oikeasti mahdollista pelastaa ystäväsi ja estää hänet joutumasta väkivallan ja järjettömyyden piiriin pelkällä huudolla ja siivellän, joita olet aivan liian usein pitänyt vain koristeina? Kaikki tuo voisi olla osa jotain paljon suurempaa, jossa ei ole tilaa virheille.

Mitä merkitsee oikeasti olla ihminen?

Näin kävi, kun kaksi nuorta poikaa, Kostya ja minä, alkoivat pohtia omassa olemassaolossaan jotain syvällisempää ja ehkä hämmentävää. Mutta samalla tavalla kuin me, niin ovat monet saaneet osansa tästä pohdinnasta, käsittäen ihmisyyttään eri näkökulmista. Kysymys "olemme olemassa vai emme?" on pohjimmiltaan kysymys siitä, mitä todella tiedämme itsestämme ja toisistamme. Mitä todella tiedämme omista käsistämme, jotka vielä hetki sitten olivat vain "käsien kaltaiset" ilman syvempää pohdintaa. Nyt katsomme niitä eri silmin, aivan kuin ne olisivat ihme.

Me, ihmiset, olemme kyvykkäitä monenlaisiin kokemuksiin, mutta liian usein se, mitä pidämme itsestäänselvyyksinä, voi olla kaikkein merkityksellisin asia maailmassa. Olen aina ajatellut, että pääni oli vain pää, niin kuin muidenkin, mutta kun sen oikein katsoo, sen ymmärtää. Se on enemmän kuin vain pää – se on ajattelun keskus, jossa jokainen ajatus luo jotain uutta ja syvempää.

Kostya ei ollut ainoa, joka pohti omaa olemassaoloaan. Yhtäkkiä alkoi tuntua, että kaikki ajattelevat juuri nyt samoja asioita, että me, minä ja Kostya, olimme kuin aivojen peili toiselle, kommunikoiden ilman sanoja. Mutta tällaisessa hetkessä tapahtui jotain odottamatonta. Meidän eläinkumppanimme, Mooska, kissa, joka oli aiemmin uhannut meidät henkihieveriin, ilmestyi yllättäen takaisin ja iski minut kiinni selkääni. Sitä seurasi naurua ja huutoja, sillä hetkessä kaikki oli muuttunut – ja kuitenkin ei mikään ollut muuttunut.

Vaikka ei voinut väittää, että koko elämä olisi kääntynyt täysin toisin, oli kuitenkin jotain ihmeellistä, joka herätti meidät. Ihmiset, kuten Venka Smirnov, jolle olimme aiemmin olleet vain häirikköjä, saivat myös huomata, että me, nuoret pojat, emme olleet enää niitä samoja, väheksyttäviä hahmoja, joita he olivat aikaisemmin kuvitelleet. Se oli pieni muistutus siitä, kuinka ihminen voi muuttua ja kehittyä, vaikka hänen ympäristönsä ei muuttuisi.

Jokaisessa hetkessä on jotain tärkeää, jopa siinä, kuinka ihminen kohtaa oman itsensä ja ympäristönsä. Mutta ennen kaikkea, ajattelu on se, mikä erottaa meidät eläimistä. Olla ihminen on kyky ymmärtää, mitä merkitsee olla osa jotain suurempaa, ja vielä tärkeämpää – kyky käyttää omaa päätään pohtiakseen maailmaa. Tämä on se, mikä tekee ihmisestä ihmisen. Samalla se on myös haaste: osata ajatella oikein, ei pelkästään toimia vaistojen mukaan, vaan käyttää järkeä ja tunteita tasapainossa.