Me kaikki tarvitsemme tilaa, jossa voimme kokea tulevamme nähdyiksi, kuulluiksi ja hyväksytyiksi sellaisina kuin todella olemme. Tilaa, jossa voimme olla haavoittuvia ilman pelkoa. Tällaisen sisäisen turvapaikan rakentaminen ei ole vain emotionaalinen ylellisyys, vaan välttämätön edellytys sisäiselle kasvulle ja toipumiselle. Turvallisuuden kokemus on eheytymisen perusta. Ilman sitä keho ja mieli eivät avaudu, eivät luota, eivätkä anna tilaa muutokselle.

Monelle tällainen paikka ei ole koskaan ollut todellisuutta. Siksi sen luominen mielikuvituksen kautta voi olla ensimmäinen askel siihen suuntaan, että opimme tarjoamaan itse itsellemme sen, mitä elämä ei ehkä ole aiemmin antanut. Tätä kutsutaan "lupapaikaksi" – mielensisäiseksi tilaksi, johon saa tulla juuri sellaisena kuin on, ja jossa kaikenlaiset tunteet, reaktiot ja kokemukset ovat sallittuja.

Lupapaikan ei tarvitse olla todellinen paikka. Se voi olla jokin olemassa oleva tila, muisto, mielikuvitusympäristö tai täysin kuvitteellinen maisema. Ainoa ehto on, että se ei ole sidoksissa negatiivisiin kokemuksiin tai traumaan. Sen tulee olla paikka, johon mieli voi asettua ilman vaaraa.

Lupapaikan rakentaminen alkaa pysähtymisestä ja hengityksestä. Silmät voi sulkea, jos se tuntuu hyvältä, ja kehoa voi valmistella esimerkiksi bilateraalisella stimulaatiolla – rytmisellä liikkeellä tai äänen avulla, joka aktivoi molemmat aivopuoliskot. Sen jälkeen mieli kutsutaan rakentamaan kuvaa tästä sisäisestä tilasta. Mitä näet ympärilläsi? Millaisia ääniä tai tuoksuja siellä on? Mitä teet siellä? Mitä tunnet kehossasi ja mielessäsi?

Tärkeää ei ole täydellisyys vaan kokemus vapaudesta. Mitä sinulla on lupa tuntea tässä paikassa? Onko vihaa, jota et ole aiemmin uskaltanut kohdata? Syyllisyyttä, jota olet kantanut hiljaa? Tai ehkä iloa, jota et ole uskaltanut elää todeksi? Lupapaikka on tila, jossa nämä kaikki tunteet voivat nousta esiin – ilman arvostelua, ilman kiirettä.

Tämä ei aina tapahdu helposti. Mieli voi asettaa esteitä, keho voi jännittyä, kuvien rakentaminen voi tuntua vaikealta. Mutta vaikeus ei ole epäonnistuminen – se on osa prosessia. Silloin kun kohtaaminen käy ylivoimaiseksi, on tärkeää olla itselleen lempeä ja hakea tukea. EMDR-terapeutti voi auttaa avaamaan lukkoja, joiden läpi ei vielä yksin pääse.

Lupapaikkaan voi palata yhä uudelleen. Se ei ole kertakäyttöinen harjoitus, vaan suhde – sisäinen yhteys itseesi, jota voit vahvistaa ja syventää ajan myötä. Se tarjoaa tilaa paitsi tunteiden kokemiselle myös niiden ymmärtämiselle ja hyväksymiselle. Se on tila, jossa oma sisäinen matka saa tulla näkyväksi ja merkitykselliseksi.

Tässä kohtaa syntyy yhteys omaan tarinaan – siihen, mikä meitä on muovannut, mitä olemme kokeneet ja keitä me olemme siitä huolimatta tai juuri siksi. Kun alamme nähdä polkumme kokonaisuutena, emme enää määritä itseämme pelkästään kärsimysten tai haavojen kautta. Tunnistamme myös sen, mitä on rakentunut kipujen sisään – selviytyminen, herkkyys, sitkeys, kyky tuntea syvästi.

Joseph Campbellin kuvaama sankarin matka ei ole romantisoitu kertomus, vaan syvä arkkityyppinen rakenne, joka löytyy jokaisesta, joka on joutunut kohtaamaan pimeyden ja silti jatkanut eteenpäin. Se kysyy, millaisen tarinan haluat kertoa itsestäsi. Oletko epäonnistumisesi vai selviytymisesi? Oletko haavasi vai se, joka oppi elämään niiden kanssa?

EMDR:n keskeinen tavoite on muuttaa negatiiviset uskomukset itsestä uuteen, rakentavaan ymmärrykseen. Mutta tämä ei tapahdu ulkoa annettuna. Se vaatii sisäistä suostumusta katsoa taaksepäin, nähdä oma historia, ja samalla tunnistaa oma voima: kaikki ne asiat, jotka ovat kantaneet, vaikka olisit ollut polvillasi.

Kun mielikuvissa kävelet omaa elämänpolkuasi, näet esteet, jotka olet ylittänyt – ja ne, jotka ovat vielä edessä. Ehkä huomaat, että et ole enää sama ihminen, joka lähti matkaan. Polku on muuttanut sinua, ja sinä olet muuttanut polkua. Tämä matka ei ole suora, eikä se aina ole selkeä, mutta sen tarkoitus voi löytyä, kun pysähdyt kysymään: mitä minä haluan antaa itselleni luvan tuntea, elää ja olla?

Tässä prosessissa ei ole kyse vain tunteiden sallimisesta. Kyse on rakenteen luomisesta mieleen – uudesta sisäisestä tilasta, joka toimii turvapaikkana, suunnan näyttäjänä ja levähdyspaikkana. Lupapaikka ei ole eskapismia, vaan ankkuri, jonka varassa voit sukeltaa syvälle itseesi ilman että hajoat.

On tärkeää ymmärtää, että tällainen työskentely ei ole vain mielen harjoittelua. Kehollinen läsnäolo, hermoston säätely, turvallisuuden kokemus ja emotionaalinen sävy ovat kaikki osa kokonaisuutta. Trauma ei elä vain muistoissa – se elää reaktioissa, reflekseissä ja siinä, mitä keho uskoo olevan totta. Siksi turvapaikan rakentaminen on myös kehon vakuuttamista siitä, että nyt saa olla turvassa.

Toipuminen ei ole suoritus. Se ei ole kronologinen matka pisteestä A pisteeseen B. Se on syklinen, monikerroksinen ja usein hämmentävä kokemus. Mutta mitä enemmän pystyt luomaan tilaa itsellesi, sitä enemmän voit alkaa elää itsestäsi käsin – ei selviytyä, vaan elää. Ja ehkä, jonain päivänä, myös rakastaa.

Miten rakentaa raitis ja terve minäkuva toipumisessa riippuvuuksista?

Riippuvuuksien ja pakonomaisten käyttäytymismallien katkaiseminen ei tarkoita vain käytöksen lopettamista – se on identiteettitason muutos. Toipuminen ei onnistu pelkällä kontrollilla tai välttelevällä toiminnalla. Jatkuva rehellisyys omista laukaisevista tekijöistä ja sisäisistä impulsseista on ratkaiseva osa toipumista. Mikäli rehellisyyttä ei harjoiteta, jää yksilö helposti valheellisuuden ja häpeän kierteeseen, joka ylläpitää itse riippuvuutta. Yksi yleisimmistä retkahduksen laukaisijoista on nimenomaan epärehellisyys – sekä itselle että muille.

Rehellisyys ei ole helppo tie, etenkin kun taustalla on salailua ja pelkoa tulla väärin ymmärretyksi tai tuomituksi. Tällöin tarvitaan nöyryyttä ja rohkeutta kohdata oma haavoittuvuus. Tällainen asenne voi kuitenkin olla avain suurempaan vapauteen: vain kohtaamalla sen, mikä laukaisi retkahduksenhalun tai pakkomielteisen ajatuksen, voi oppia hallitsemaan niitä. On tärkeää käsitellä nämä asiat terapeuttinsa kanssa avoimesti – tämä yhteistyö on kriittinen toipumisprosessin ytimessä.

Samanaikaisesti, kun työskentelee laukaisevien tekijöiden tunnistamisen ja hallinnan parissa, on olennaista rakentaa myös näkyvä ja tunteellisesti vahvistettu kuva tulevasta, terveestä ja riippumattomasta itsestä. Tässä ei ole kyse toiveajattelusta, vaan hermoston uudelleenkoulutuksesta. Visualisointiharjoitus, jossa luodaan mielikuva raittiista minästä, joka on vapaa riippuvuuksista, toimii sekä mentaalisena että fysiologisena työkaluna – se ankkuroi tavoitetilan osaksi kehon ja mielen kokemusta.

Miltä tuntuu olla fyysisesti terve ja vahva? Miten tällainen minä suhtautuisi itseensä, elämäänsä ja kohtaamiinsa haasteisiin? Miten hän käyttäisi aikaansa ja millä tavoin hän kohtaisi vaikeat tunteet tai laukaisevat tilanteet?

Näiden kysymysten avulla voidaan luoda voimakas ja konkreettinen mielikuva tulevasta, raittiista itsestä. Kun kuva on selvä, voidaan aloittaa bilateraalinen stimulaatio – esimerkiksi silmien liikkeillä tai kevyillä vuorottaisilla kehon kosketuksilla – joka yhdistää tämän mielikuvan emotionaaliseen ja hermostolliseen kokemukseen. Harjoitus ei ole vain mielikuvaharjoitus, vaan syvä neuropsykologinen työskentely, jossa tulevaisuuden minän tunnekokemus juurtuu kehoon.

Kun tämä kuva on rakennettu, sitä voidaan käyttää tilanteissa, joissa koetaan epätoivoa, epävarmuutta tai halua retkahtaa. Paluu tähän sisäiseen hahmoon – tulevaisuuden raittiiseen minään – toimii resurssina. Tämän minän näkökulmasta käsin voidaan kohdata vaikeita tilanteita ja jopa puhua sisäisesti nykyhetken kamppailevalle itselle. Mitä tämä raitis minä sanoisi? Miten hän toimisi juuri nyt? Millaisia tunteita hänellä olisi kehossaan tässä tilanteessa?

Näin syntyy tunneyhteys tavoitetilaan, joka ei ole irrallinen unelma vaan käytännöllinen ja toistettavissa oleva tila, jota voi harjoittaa. Harjoittelun myötä tämä tila vahvistuu ja muuttuu osaksi identiteettiä.

Harjoituksen teho perustuu toistoon ja kokemuksellisuuteen. Jokainen retkahdus ei ole epäonnistuminen vaan mahdollisuus ymmärtää tarkemmin, missä kohtaa oma rakenne vielä vuotaa – mitä ei ollutkaan vielä valmis kohtaamaan tai minkä laukaisevan tekijän tunnistaminen jäi puolitiehen. Tässäkin tilanteessa paluu raittiin minäkuvan luo auttaa. Sen sijaan, että antaisi retkahduksen viedä mukanaan, voi käyttää sitä peilinä syvempään oivallukseen.

Kun raitis minäkuva yhdistetään bilateraaliseen stimulaatioon, syntyy eräänlainen hermostollinen jälki: muisto itsestä, joka on jo vapaa. Tämä ei ole pelkästään toive tai tavoite – se on harjoiteltu kokemus, jota keho ja mieli alkavat pitää realistisena vaihtoehtona. Mitä enemmän tätä tilaa vahvistetaan, sitä todennäköisempää on, että siihen päädytään myös konkreettisessa todellisuudessa.

On tärkeää ymmärtää, että toipuminen ei ole pelkästään käyttäytymisen kontrollointia. Se on emotionaalisen kapasiteetin rakentamista ja kykyä sietää omaa totuutta ilman tarvetta paeta sitä. Rehellisyys, mielikuva tulevasta itsestä ja kehollinen ankkurointi ovat toipumisen ydinelementtejä. Ilman niitä ihminen jää helposti taisteluun itseään vastaan – mutta niiden avulla hän voi kääntää suunnan ja alkaa liikkua kohti eheämpää, omannäköistä elämää.

Miten bilateraalinen stimulaatio toimii ja miksi sen rajatut vaikutukset ovat merkityksellisiä?

Bilateraalinen stimulaatio (BLS) on yksi keskeisimmistä ja samalla usein väärinymmärretyistä komponenteista EMDR-terapiassa. Sen tehtävä ei ole "ratkaista" traumaa tai muuttaa koko psyyken rakennetta yhdellä kertaa, vaan se toimii välineenä kohdennetun prosessoinnin mahdollistamiseen. Tämä erottaa sen monista muista menetelmistä, joissa toivotaan laajempaa, mutta usein pinnallisempaa vaikutusta. BLS:n voima piilee sen kyvyssä ohjata huomio tarkasti rajattuihin kokemuksiin ja niiden sisäisiin merkityksiin.

Stimulaatio – olipa se visuaalinen, auditiivinen tai taktiilinen – aktivoi molemmat aivopuoliskot ja mahdollistaa sellaisten muistijälkien uudelleenjärjestelyä, jotka ovat aikaisemmin olleet jumissa tai liian emotionaalisesti ladattuja käsiteltäviksi. Mutta tämä tapahtuu vain siinä määrin kuin se kohdentuu oikein. BLS ei ole universaali ratkaisu, vaan tarkkuustyökalu, jonka teho riippuu siitä, kuinka hyvin terapeutti ja asiakas ovat määritelleet käsiteltävän ydinuskomuksen, tilanteen tai tunnekompleksin.

Prosessointi ei tapahdu stimulaation vuoksi, vaan stimulaation kautta. Ilman selkeää fokusta ja strukturoitua lähestymistapaa BLS voi jäädä pelkäksi rauhoittavaksi tekniikaksi ilman varsinaista terapeuttista vaikutusta. Tätä rajallisuutta ei tule nähdä heikkoutena, vaan sen voimana – juuri tämä rajaus mahdollistaa syvemmän ja pysyvämmän muutoksen tietyssä psyyken osassa, ilman että koko järjestelmä ylikuormittuu.

EMDR:n arviointivaiheessa keskiössä ovat mm. käyttäytymismallien taustalla vaikuttavat sisäiset osat, suojamekanismit ja uskomukset. Näiden tunnistaminen ei ole pelkkää kartoitusta, vaan se määrittää sen, miten ja mihin BLS tullaan soveltamaan. Esimerkiksi asiakkaan kyky nimetä negatiivinen ydinkäsitys itsestään ja siihen liittyvä "pahin osa" muistosta mahdollistaa täsmällisen fokuksen. Ilman tätä selkeyttä stimulaatio ei johda prosessiin, vaan vain kevyempään rauhoittumiseen.

Bilateraalinen stimulaatio ei myöskään toimi samalla tavalla kaikille osille psyykestä. Suojamekanismit – kuten välttely, disassosiaatio tai sisäinen kriitikko – voivat estää stimulaation vaikutuksen tai ohjata sen muualle kuin alkuperäiseen kohteeseen. Tässä kohtaa terapeutin kyky työskennellä esimerkiksi sisäisten osien (Internal Family Systems -mallin mukaisesti) ja "sisäisen lapsen" kanssa tulee keskeiseksi. Vasta, kun suojamekanismit on kohdattu kunnioittavasti ja niiden viesti on kuultu, voi BLS tavoittaa haavoittuneen osan todellisella syvyydellä.

Moni asiakas kokee, että stimulaatio auttaa heitä pääsemään kosketuksiin sisäisen autenttisen minänsä kanssa. Tämä ei ole kuitenkaan stimulaation suora vaikutus, vaan seurausta siitä, että stimulaation avulla on pystytty purkamaan kerroksia suojarakenteiden ympäriltä. Aidon itsen kokeminen vaatii, että prosessointi on kohdistettu oikein ja tapahtuu turvallisesti – keho, hermosto ja mieli synkronoituvat vain silloin, kun tila on siihen riittävän säädelty.

On tärkeää ymmärtää, että vaikka BLS voi rauhoittaa hermoston, se ei yksinään poista traumaa, muuta uskomuksia tai rakenna uutta minäkuvaa. Sen tehtävä on tukea sitä hienovaraista mutta ratkaisevaa sisäistä liikettä, joka tapahtuu, kun aiemmin jähmettynyt tunne, kuva tai uskomus pääsee virtaamaan ja löytämään uuden merkityksen. Vain silloin, kun prosessi on täsmällinen ja rajattu, voi BLS:n voima toimia täydessä kapasiteetissaan.

On myös keskeistä pitää mielessä, että bilateraalisen stimulaation vaikutukset ovat usein syklisiä eikä lineaarisia. Asiakas saattaa kokea hetkellisen selkeyden tai helpotuksen, jota seuraa uusi suojaava reaktio tai hämmentävä sisäinen muutos. Tämä on osa integraatioprosessia eikä osoitus epäonnistumisesta. Kun stimulaatio kohdistetaan johdonmukaisesti ydinkohteisiin, tämä syklisyys alkaa tuottaa pysyvää eheytymistä.

Tätä ymmärrystä tukee myös havainto siitä, että BLS toimii parhaiten, kun sitä käytetään yhdessä muiden EMDR-vaiheiden kanssa: kontainereiden rakentaminen, sisäisten osien tunnistaminen, vakauden luominen ennen altistusta ja prosessin sulkeminen jälkikäteen. Tämä ei ole yksittäinen tekniikka, vaan osa laajempaa psykoterapeuttista kokonaisuutta, jossa tarkkuus, ajallisuus ja osallisuus ovat ratkaisevia.

Traumatyöskentely ei ole nopea prosessi, eikä sen kuulukaan olla. Mutta kun BLS:ää käytetään oikein, se voi avata lukkiutuneita sisäisiä ovia tavalla, joka mahdollistaa syvän ja kestävän muutoksen – ei koko psyyken tasolla kerralla, vaan juuri siellä, missä sitä eniten tarvitaan.

Mitä sinun on tiedettävä hain ja muiden syvyyksien olentojen maailmasta?
Mitä hyötyjä ja haasteita etäseurannalla on potilaiden hoidossa?
Miten valita ruokaostokset ja ymmärtää espanjankielisiä hintatietoja?
Miksi Nixonin toimet Watergatessa johtuivat hänen omista valta-asenteistaan?