Transborder-teoria auttaa avaamaan ja samalla monimutkaistamaan transnationaalisia vastakohtia. Stephenin teorian soveltaminen fiktiivisiin teksteihin on helposti saavutettavissa, mutta sen täysi hyödyntäminen vaatii tarkempaa huomiota eri maiden, ympäristöjen ja kirjoittajien erityispiirteisiin. Stephen pyrkii teoksessaan Transborder Lives olemaan tarkempi alueellisten erityispiirteiden suhteen ja kiinnittämään huomiota siirtolaisten kykyyn elää elämässään useassa maassa samanaikaisesti. Siirtolaisten kotikylä, hän väittää, on kudottu yhteen irrottautuneessa "hyperspaasissa", käsitteessä, jonka hän omistaa Kearneylle, ja joka kattaa sosiaaliset teknologiat kuten Skype, Viber ja Facebook. Esimerkiksi siirtolaisten yhteisö Woodburnissa, Oregonissa (jossa latinos tekevät 58,9 % väestöstä) sekä sen infrastruktuuri ja kulttuuri ovat olleet vuosikymmenten ajan kehittymässä juuri näiden teknologioiden kautta.

Stephenin esittelemä hajautetun hyperspaasin käsite tuo esiin siirtolaisten kansallisen identiteetin monimutkaisuuden. Tämä teknologioiden mahdollistama tila ei ole enää vain puhetta eikä rajoittunut lukutaitoon (mikä on erityisen tärkeää yhteisöille, joissa lukutaidottomuus on yleistä). Uudet mediat ovat päässeet läpi Meksikon ja Yhdysvaltojen maaseutuyhteisöihin ja virtaviivaistaneet transnationaalisten yhteisöjen monikansallista viestintää. Näiden uusien teknologioiden avulla syntyy eräänlainen hyperspace, tila, joka on luonteeltaan universaali ja irrotettu kansallisen kulttuurin hegemonian vallasta, kuten Michael Kearney on todennut vuonna 1996. Hyperspace-konseptin avulla pyritään mittaamaan, kuinka transnationaaliset yhteisöt irtautuvat kansallisen kulttuurin hegemonian vaikutuksesta.

Tämä ajatus rikkoo opiskelijoiden ennakkokäsityksiä kansallisesta identiteetistä. Kearney, teoksessaan The Local and the Global: The Anthropology of Globalization and Transnationalism, kirjoittaa: "Transnationaaliset siirtolaiset luovat transnationaalisia tiloja, joilla saattaa olla vapauttava vaikutus niihin kansalaisiin, jotka pystyvät osittain pakenemaan vahvan valtion totalisoivaa hegemoniaa sen kansallisilla rajoilla." Tämä viittaa siihen, että siirtolaiset saattavat elää "valtion ulkopuolella" mutta voivat silti olla kiinteästi osana tätä valtiota. Siirtolaisten rooli ja kokemus näissä tiloissa haastavat kansallisvaltioiden perinteisen ajattelutavan.

Esimerkiksi Woodburnissa, Oregonissa työskentelevien maataloustyöläisten elämä tuo esiin tämän kysymyksen. Meksikolaiset siirtolaiset käyttävät mobile-teknologioita kuten WhatsAppia ja Skypea, jotka tekevät kotimaan ja perheen tunteen läheiseksi. Heidän elämänsä Oregonissa on ikään kuin sidottu kotikylänsä kudelmaan, mutta samalla he kokevat elävänsä "häivytetyssä" Meksikossa, joka ei ole täysin irrotettu kansallisvaltionsa rajojen vaikutuksesta. Tämä ristiriita tuo esiin kansallisten rajojen ja niiden pyhyyden kyseenalaistamisen. Siirtolaisten kokemus teknologian ja fyysisen maailman ristiriidasta muistuttaa siitä, kuinka kansallisvaltioiden hegemonia ei ole absoluuttinen.

Taiteen avulla opiskelijat voivat tarkastella näitä teoreettisia kysymyksiä konkreettisemmin. Esimerkiksi Enrique Chagoyan teos Illegal Alien’s Guide to Somewhere Over the Rainbow on esimerkki siitä, kuinka kansalliset rajat ja identiteetti voivat hämärtyä. Taideteos kuvaa maailmankarttaa, joka on täynnä Yhdysvaltoihin liittyviä kuvakkeita ja muita symbolisia elementtejä. Se tuo esiin sekä siirtolaisten etnisen identiteetin että heidän välisen jännitteensä kansallisvaltioiden kanssa. Teoksen kautta opiskelijat voivat nähdä, miten kartan visuaaliset vääristymät - kuten Etelä-Amerikan ja Afrikan mantereiden koon vääristymät - heijastavat kolonialististen karttojen perinteitä ja samanaikaisesti kyseenalaistavat kansallisten rajojen pysyvyyden.

Tässä kartassa nationalismin ja siirtolaisten kokemus saavat uuden muodon. Mayan numerot, jotka esiintyvät kartalla, muistuttavat siitä, kuinka kansalliset rajat voidaan piirtää ja määritellä, mutta ne eivät ole koskaan absoluuttisia. Itse asiassa, kuten Chagoyan teos osoittaa, ne voivat olla vääriä ja epätäydellisiä. Tämä saattaa johdattaa opiskelijat pohtimaan kansallisten rajojen, sekä niiden symbolisten että konkreettisten, merkitystä ja miten ne muodostavat kansallisen identiteetin.

Vielä tärkeämpää on, että tällaiset taiteelliset ja teoreettiset tarkastelut avaavat mahdollisuuden keskusteluun siitä, kuinka siirtolaisten kokemus ei ole vain fyysinen liikkuminen maasta toiseen, vaan se on myös psykologinen ja kulttuurinen siirtyminen. Siirtolaiset elävät usein kahdessa maailmassa samanaikaisesti: he voivat olla maahanmuuttajina, jotka elävät ja työskentelevät uudessa maassa, mutta heidän kulttuurinen, sosiaalinen ja perhesuhteensa voivat pysyä tiiviisti kytkeytyneinä kotimaahansa.

Kuinka Frankfurtilainen koulu selittää oikeistopopulismia ja sen vaikutuksia kulttuuriin ja yhteiskuntaan?

Adorno on kriittinen Hegelin esittämälle ajatukselle, jonka mukaan historia on kehittyvä absoluutin ilmentymä, sillä Hegelin mukaan olemassaolo olisi vastakohtien yhteenliittymä, "identiteetti identiteetissä ja ei-identiteetissä". Adorno sen sijaan väittää, että olemassaolo on ontologisesti keskeneräinen eikä se etene kohti mitään ennalta määrättyä päämäärää. Adornon negatiivinen dialektiikka on dialektiikkaa sattumasta: mikään ei ole ennalta määrättyä, eikä ole olemassa mitään absoluutti, joka määriteltäisiin ihmisen ajattelulla. Tällöin ajattelulle, joka keskittyy vain eteenpäin suuntautuvaan teleologiaan, on turha antaa arvoa. Näin ollen Adorno avaa mielenkiintoisen näkökulman, jonka avulla voimme tarkastella historiaa ja nykyisyyttä, miettiä niiden tarjoamia mahdollisuuksia ja kuvittelemattomia tulevaisuuksia.

Tämä käsite Adornon negatiivisesta dialektiikasta tulee erityisen tärkeäksi nykyisessä poliittisessa ilmastossa, kun vasemmiston retoriikassa puhutaan demokratian pelastavasta kyvystä. Doris Kearns Goodwin, joka keskusteli Bill Maherin kanssa, totesi, että "jos kansalaiset aktivoituvat uudelleen, voimme tehdä jotain tälle hetkelle, uskon siihen". Mutta Adorno varoittaa, että tämä ajatus absoluuttisesta pelastuksesta voi itse asiassa olla vain lohdutuksen illuusio. Ajatus, että yhteiskunta voi kääntyä parempaan suuntaan yksinkertaisesti demokratian ja aktiivisen kansalaisosallistumisen avulla, saattaa kätkeä taakseen syvemmän ongelman: se, mitä kutsumme absoluuttiseksi totuudeksi, voi itse asiassa olla vain käsite, joka antaa meille turvallisuuden tunteen.

Frankfurtilaisen koulukunnan ajattelua ja sen työskentelyä voidaan hyödyntää nykypäivän oikeistopopulismin ja fasististen liikkeiden analysoinnissa. Frankfurtilaisen koulun ajattelijat, kuten Walter Benjamin, Max Horkheimer, Herbert Marcuse ja Theodor Adorno, alkoivat tutkia fasismia, oikeistopopulismia ja autoritarismia jo 1920-luvulla ja toisen maailmansodan jälkeen. Erityisesti heidän tutkimuksensa National Socialistisen Saksan fasismista auttoi heitä ymmärtämään, että nämä tendenssit eivät olleet vain Saksan ongelma, vaan niitä esiintyi kaikissa kehittyneissä kapitalistisissa yhteiskunnissa. Adorno huomautti, että "fasismi ei ollut sattuma". Tämä ajattelu tarjoaa nykyhetkelle tarpeellista ymmärrystä ja valppautta, sillä oikeistopopulismi ei ole vain ajankohtainen ilmiö, vaan se juontaa juurensa syvälle lännen sosiaalisiin ja taloudellisiin rakenteisiin.

Max Horkheimerin vuonna 1937 kirjoittama essee "Egoismi ja vapausliikkeet: Bourgeoisin aikakauden antropologia" tarkastelee fasismia ja oikeistopopulismia osana laajempaa yhteiskunnallista muutosta. Hän ehdottaa, että fasismissa on piirteitä, jotka muistuttavat aikaisempien vasemmistolaisten populististen liikkeiden muunnelmia, mutta ilman niiden progressiivista sisältöä. Horkheimerin mukaan oikeistopopulistiset liikkeet 1920-luvun Euroopassa olivat tavallaan vastareaktio vasemmiston voimistumiseen, mutta niiden lopputulos oli autoritaarinen. Tämä ajattelu korostaa sen, kuinka autoritaariset elementit voivat uudelleenmuotoutua ja liittyä osaksi uusien yhteiskunnallisten liikkeiden dynamiikkaa.

Oikeistopopulismiin liittyvät piirteet eivät ole pelkästään ajankohtaisia vaan historiallisia ja ontologisia. Esimerkiksi Brexitin jälkimainingeissa ja Yhdysvaltojen vuoden 2016 presidentinvaaleissa nähtiin, kuinka oikeistopopulismi sai vauhtia juuri fasistisista ja autoritaarisista elementeistä, jotka olivat olleet piilossa yhteiskunnassa jo pitkään. Orbánin ja Salvini väliset siteet, jotka heijastavat populistista ja autoritaarista käänteistä, ovat omiaan nostattamaan esiin nämä yhteiskunnalliset liikkeet, jotka ovat voimakkaasti sidoksissa historiallisesti muodostuneeseen poliittiseen ja kulttuuriseen kehykseen.

Frankfurtilaisen koulun ajattelijoiden analyysit tarjoavat siis välineitä ymmärtää, kuinka oikeistopopulismiin liittyvät ideologiat voivat muotoutua ja syventää poliittisia ja kulttuurisia jakautumia. Kun tarkastelemme näitä liikkeitä ja niiden vaikutuksia yhteiskuntaan, on tärkeää tiedostaa, että kulttuuriteollisuuden monopolisoituminen, joka rajoittaa kriittistä ajattelua, on yksi tämän ilmiön taustalla oleva mekanismi. Kriittinen ajattelu, joka on humanististen tieteiden ytimessä, on ollut alisteena valtamedian ja kulttuurin kaupallistumiselle, mikä on johtanut siihen, että vaihtoehtoiset ajattelutavat ja kansalaisaktiivisuus on hävinnyt monilta yhteiskunnan sektoreilta. Tässä suhteessa humanistiset alat, jotka tutkitsevat ihmisluonteen, vuorovaikutuksen ja viestinnän dynamiikkaa, ovat edelleen keskeisiä pyrittäessä kuvittelemaan ja ymmärtämään tulevaisuuden mahdollisuuksia.

Miten presidentin ja kongressin välinen vallanjako määrittää Yhdysvaltain hallituksen toimivallan?
Miten FastAPI mahdollistaa tehokkaan ja skaalautuvan verkkosovelluskehityksen?
Miten luonto vaikuttaa kehoomme ja mieleemme?
Miten formaalit potenssisarjat ja täydellistämiset toimivat?
Miten Donald Trumpin liiketoimintasuunnitelma vaikutti työmarkkinoihin ja työntekijöihin Yhdysvalloissa?