Neoliberalismi, joka liittyy perinteisten hyvinvointivaltiomallien purkamiseen ja markkinoiden vapauttamiseen, ei ole syntynyt tyhjästä. Sen juuret ulottuvat syvälle Yhdysvaltain poliittisiin taisteluihin 1930-luvulla, jolloin konservatiivinen opposition rooli kasvoi ja vakiintui. Aivan aluksi, jo ennen neoliberalististen taloustieteilijöiden nousua esiin, konservatiiviset voimat, kuten presidentti Herbert Hoover, olivat kyseenalaistaneet New Dealin interventiot ja ajaneet vapaan markkinatalouden linjaa. Hooverin aikalaiset, kuten Barry Goldwater, esittivät samankaltaisia ajatuksia täydellistä käännöstä kohti markkinataloutta, jota neoliberalismi myöhemmin kannatti. Tällöin alkoi myös syntyä konservatiivinen liike, joka ei tyytynyt pelkästään puolustamaan vapaata markkinataloutta, vaan loi uusia keinoja kerätä poliittista pääomaa ja rakentaa liikkeelle sisäistä yhtenäisyyttä.

Yksi tärkeimmistä mekanismeista, jonka avulla konservatiivinen liike on saanut voimaa, on niin sanottu "bonding capital" – yhteisön rakentaminen ideoiden ja strategioiden avulla. Tämä käsite, jota William F. Buckley edisti 1950-luvulla, oli yksi ensimmäisistä yrityksistä yhdistää konservatiivinen liike erilaisten poliittisten suuntausten ja intressiryhmien välillä. Buckley huomasi, että konservatiivien liike oli hajallaan, ja hän ehdotti yhteisten vihollisten luomista, kuten kommunismia ja New Deal -politiikkaa. Samalla hän kehitti strategioita, joiden avulla konservatiivit pystyivät yhdistämään vastakkaisia poliittisia ja ideologisia ryhmiä, kuten libertaarit ja uskonnolliset konservatiivit, jotka alun perin eivät olleet yhtä mieltä monista talouspoliittisista kysymyksistä.

Konservatiivien strategia ei kuitenkaan rajoittunut vain yhteisten vihollisten etsimiseen. Toinen keskeinen elementti oli luoda erilaisia oikeutuksia samoille poliittisille hankkeille. Esimerkiksi hyvinvointivaltion purkaminen oli libertaarien mielestä itse asiassa talouspolitiikan väline, mutta uskonnollisille konservatiiveille tämä ajatus oli monimutkaisempaa. Uskonnolliset konservatiivit eivät voineet vain hyväksyä hyvinvointivaltion purkamista ilman, että he loivat sille erityisen moraalisen ja uskonnollisen perustan. Tämä toteutettiin osittain sellaisilla aloitteilla kuin George W. Bushin hallinnon Faith-Based Initiative, jossa uskonnollisia yhteisöjä kannustettiin tarjoamaan palveluja valtion sijaan.

Rakkaudesta köyhiin ei kuitenkaan tullut itsestään selvä osa konservatiivista ideologiaa. Uskonnollisten konservatiivien ja libertaarien välillä oli usein suuria eroja, mutta onnistunut organisointi teki mahdolliseksi yhdistää heidän intressinsä. Tämän vuoksi konservatiivit kykenivät tarjoamaan yhteisiä oikeutuksia hankkeille, kuten sosiaalisten ohjelmien purkamiselle ja valtion roolin vähentämiselle.

Konservatiivinen liike on kuitenkin joutunut kamppailemaan myös sisäisten ristiriitojensa kanssa. Erityisesti rodulliset kysymykset ovat olleet ongelmallisia. Konservatiivit ovat onnistuneet rakentamaan poliittista yhteenkuuluvuutta osittain hyödyntämällä rodullisia jakolinjoja. Esimerkiksi vähemmistöjen ja erityisesti mustien amerikkalaisten oikeudet ovat olleet kiistakapuloina, jotka ovat jakaneet konservatiivista liikettä. Erityisesti Yhdysvaltain itärannikolla ja Rust Belt -alueilla käytettiin "kaupunkien rappeutumisen" käsitettä erityisesti rasististen jännitteiden luomiseksi ja vahvistamiseksi. Kaupunkien rappeutuminen kuvattiin usein "patologisena sisäkaupunkina", joka toimi rasististen tunteiden ruokkimisessa ja konservatiivisten poliittisten päämäärien edistämisessä.

Tämän "kaupunkien rappion" ja sen liittämisen rooliin poliittisessa debatissa on ollut tärkeä, koska se on yhdistänyt kaksi hyvin erilaista konservatiivista ryhmää: niitä, jotka kokevat etnisen vähemmistön kehityksen uhkaksi, ja niitä, jotka kokevat itsensä ei-rasisteiksi, mutta jakavat edelleen konservatiiviset talousnäkemykset. Kysymys siitä, kuka on "oikea" konservatiivi ja kuka ei, on ollut ratkaiseva elementti tämän yhtenäisyyden rakentamisessa.

Konservatiivien puolesta käytetty kielenkäyttö, kuten "koira viheltävän politiikan" (dog whistle politics), on ollut keskeinen työkalu tässä prosessissa. Tämä politiikka on mahdollistanut erilaisten ryhmien vetämisen yhteen, vaikka niiden sisäiset asenteet voivat olla toisistaan täysin ristiriitaisia. Yksi esimerkki tästä on rodullinen jännite konservatiivisessa liikkeessä. Yksi osa liikkeestä on ollut vahvasti mukana mustien oikeuksia vastaan, kun taas toinen osa on pitänyt kiinni siitä, että he eivät ole rasisteja – he vastustavat vain valtion sääntelemistä ja verotusta. Tässä on kyseessä mestarillinen kommunikointi, joka onnistuu tavoittamaan molemmat ryhmät ilman, että kummallekaan tarjotaan suoraan tilaisuutta kyseenalaistaa omaa rooliaan.

Konservatiivisen liikkeen voimavarat ovat näin ollen olleet vahvasti sidoksissa siihen, kuinka se on onnistunut rakentamaan "bonding capital" – eli sisäistä yhteisöllisyyttä ja yhteenkuuluvuutta, vaikka se sisältäisi hyvin erilaisten ideologioiden ja intressiryhmien jännitteet. Tämän prosessin seurauksena on syntynyt tilanne, jossa hyvinvointivaltion purkamisen kaltaiset politiikat voivat saada laajaa tukea, vaikka ne olisivatkin epäpopulaarit.

Miten valtiovalta on rajoittanut kaupunkien itsehallintoa ja mitä se merkitsee

Viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana Yhdysvalloissa on käynnistynyt merkittävä kehitys, jossa osavaltioiden lainsäätäjät ovat vähentäneet kaupunkien mahdollisuuksia päättää omista asioistaan. Tämä on tullut erityisen selväksi konservatiivisten osavaltioiden lainsäätäjien hyväksymien ennakkoperintölakien myötä, jotka ovat rajoittaneet kaupunkien valtaa monilla elämänalueilla, kuten verotuksessa, asuntopolitiikassa ja jopa ihmisoikeuksia koskevissa säädöksissä.

Ennakkoperintölakien nousu alkoi 1970-luvulla, ja ne olivat aluksi keskittyneet erityisesti verotuksen ja menojen rajoittamiseen. Kaliforniassa ja muualla tapahtuneet veronkorotusprotestit saivat osavaltiot ottamaan käyttöön rajoituksia, jotka estivät kunnallisia hallituksia korottamasta veroja, erityisesti kiinteistöveroja. Tämä johti vakaviin ongelmiin kaupunkialueilla, jotka olivat jo valmiiksi kamppailleet valkoisen väestön muuton ja teollisuuden taantuman kanssa. Esimerkiksi keskiluokkaisen väestön poistuminen kaupungista tarkoitti sitä, että jäljelle jääneille asukkaille määrätyt verorajoitukset johtivat kaupungin taloudelliseen ja hallinnolliseen heikkenemiseen.

Vuosikymmenien saatossa ennakkoperintölait ovat saaneet uusia muotoja ja laajentuneet eri osa-alueille. Yksi keskeinen alue on ollut minimipalkan määräyksistä päättäminen. Useat osavaltiot ovat kieltäneet kaupunkeja korottamasta minimipalkkoja. Tämä on erityisesti vaikuttanut suurempiin kaupunkeihin, joissa köyhemmät väestöryhmät ovat tiheämmin asuneet. Monet osavaltiot ovat myös rajoittaneet kaupunkien kykyä määrätä pakollista palkallista vapaata työntekijöille. Tällaiset toimet ovat useimmiten saaneet tukea, koska pienemmillä ja maaseudun alueilla asuvat lainsäätäjät eivät ole kokeneet niiden vaikutuksia omiin alueisiinsa.

Erityisesti 2010-luvun Tea Party -liikkeen voimaannuttama poliittinen liikehdintä on tuonut uusia haasteita kaupunkien hallinnolle. Tällöin useat keskusta-alueet, kuten Pennsylvanian, Michiganin ja Ohiosta, valitsivat hallintoonsa maaseutukeskeisiä, sosiaalisesti konservatiivisia hallintoja, jotka usein perustuivat vastustamaan suurkaupunkien hallinnollista ja taloudellista voimaa. Tämä ilmiö oli erityisesti havaittavissa "Rust Belt" -alueella, jossa taloudellinen taantuma ja valkoisen väestön muutto oli ollut erityisen voimakasta.

Vastauksena tähän kehitykseen konservatiiviset poliitikot ovat hyväksyneet useita lakeja, jotka ovat rajoittaneet kaupunkien kykyä suojella köyhiä vähemmistöjä, estäneet asuntopolitiikan muutoksia ja estäneet kaupungin mahdollisuuksia luoda omia verorakenteita. Tällaiset lait ovat usein olleet osavaltiotasolla säädettyjä, mutta niillä on ollut kaupunkien ja niiden asukkaiden elämään valtava vaikutus.

Yksi konkreettinen ilmiö on kaupungin taloudenhallintakomiteat, jotka ovat yleistyneet 1970-luvulta lähtien. Nämä talouden valvontakomiteat ovat ottaneet kaupungit tiukkaan hallintaansa kriisiaikojen, kuten kaupungin taloudellisen vaikeustilanteen aikana. Tämä prosessi on ollut erityisesti nähtävissä teollistuneilla alueilla, joissa suurkaupunkien verotulojen puute on ollut erityisen huolestuttavaa. Komiteat ovat usein toteuttaneet leikkauksia, palvelujen supistuksia ja henkilöstövähennyksiä. Tällöin myös kaupungin omat asukkaat ovat kokeneet vaikutukset erityisen raskaasti.

Erityisesti suurkaupungeilla, joissa on ollut suuri vähemmistökeskittymä, talouskriisit ja niihin liittyvät toimenpiteet ovat johtaneet siihen, että ulkopaikkakuntalaiset, erityisesti valkoiset esikaupunkilaiset, ovat alkaneet vaatia enemmän hallintoa ja vaikutusvaltaa kaupunkien sisäisiin toimiin. Esimerkiksi Detroitin vesihuoltojärjestelmä on saanut erityistä huomiota, kun esikaupunkialueet ovat kokeneet, että he maksavat liian paljon vesihuollon kustannuksista, koska köyhemmät sisäkaupungin asukkaat eivät ole kyenneet maksamaan täyttä hintaa. Tällaisten infrastruktuurien, kuten liikenneverkkojen ja vesihuollon, valvonta on monesti siirtynyt esikaupunkialueille, jolloin alkuperäisten kaupunginosien väestö on jäänyt heikompaan asemaan.

Lopulta, kaupungin ulkopuolelta tulevat poliitikot ovat usein hyötyneet siitä, että he ovat voineet tehdä vaalilupauksia, jotka keskittyvät suurkaupunkien heikentämiseen ja niiden aseman rajoittamiseen. Tämä on osaltaan tehnyt suurista kaupungeista poliittisesti ja taloudellisesti marginaalisia alueita, kun taas maaseudun ja esikaupunkialueiden poliitikot ovat hyötyneet valtion tukeen saamisessa ja kaupunkien rajoittamisessa.

Kaupunkien tulevaisuuden kannalta tämä kehitys merkitsee suurta muutosta yhteiskunnallisessa ja poliittisessa tasapainossa. Kaupunkien omien voimavarojen, talouden ja infrastruktuurien hallinta on entistä vaikeampaa, kun osavaltioiden valta kasvaa ja kaupungit jäävät yhä enemmän ulkopuolelle päätöksenteosta. Tämä kehitys vaatii tarkkaa huomiota, sillä se voi johtaa entistä suurempiin sosiaalisiin ja taloudellisiin eriarvoisuuksiin.

Kuinka kaupunkien kehityksessä voidaan estää haitallisia maankäyttötapoja?

Kaupungistuminen tuo mukanaan haasteita, jotka usein johtavat tietynlaisiin maankäytön vääristymiin. Erityisesti alueilla, joilla on taloudellista taantumaa, on havaittavissa ongelmia, jotka liittyvät kiinteistömään hallintaan ja yksityisen sektorin epäterveisiin vaikutuksiin. Erityisesti niin sanotut petolliset sijoittajat, jotka ostavat halpoja kiinteistöjä heikossa kunnossa olevilta alueilta, ovat luoneet monimutkaisen ongelman, joka vaatii harkittuja toimenpiteitä.

Yksi tärkeimmistä käsitteistä on kiinteistönomistusoikeuksien suojelu. Usein näillä alueilla asuvat asukkaat voivat olla alttiina tällaisten sijoittajien painostukselle, jotka tarjoavat rahaa ja ostavat kiinteistöjä alle markkinahinnan, mikä saattaa jopa pahentaa kaupungin yleistä tilannetta. Toisin sanoen, ongelma ei ole pelkästään taloudellinen, vaan myös sosiaalinen, sillä väestö kärsii epätasapainoisesta maankäytöstä ja vääristyneistä markkinoista.

Tällaisessa tilanteessa on esitetty useita toimenpiteitä, joiden avulla voitaisiin hallita maankäyttöä ja puuttua kielteisiin vaikutuksiin. Yksi mahdollinen ratkaisu on rajoittaa sijoittajien pääsyä ongelmallisille alueille. Esimerkiksi joissain kaupungeissa on otettu käyttöön järjestelmiä, jotka estävät tiettyjä ostajia, kuten niitä, joilla on vero- tai rakennuslupaongelmia muilla kiinteistöillään, hankkimasta lisää omaisuutta. Tällaiset toimenpiteet voivat vähentää niitä riskejä, joita epärehelliset sijoittajat tuovat kaupunkiin.

Kaupungeilla ja alueilla, joilla on voimakas taloudellinen taantuma, ei ole aina tarvittavia resursseja estää näitä haitallisia käytäntöjä, koska ne eivät kykene valvomaan markkinoita tehokkaasti. Tällöin alueet voivat jäädä täysin yksityisten sijoittajien valtaan, mikä edelleen syventää alueen ongelmia. Erityisesti pienet ja keskikokoiset sijoittajat saattavat ostaa suuria kiinteistömääriä huutokaupoista ja sitten myydä ne eteenpäin ulkomaisille ostajille. Tällöin alueilta puuttuu paitsi alueen kehittämiseen keskittyvä lähestymistapa myös pitkäaikaisia asukkaita ja vastuullisia vuokranantajia.

Lisäksi on olemassa käsitys siitä, että kaupungit voisivat perustaa maapankkeja, jotka voisivat toimia vastuullisina kiinteistönvälittäjinä tai vuokranantajina alueilla, jotka kärsivät hylätyistä kiinteistöistä. Maapankkien ideana on ostaa huonokuntoisia kiinteistöjä ja huolehtia niistä tavalla, joka ei perustu yksinomaan voitontavoitteluun, vaan myös alueen elinvoiman parantamiseen. Kuitenkin myös tämä ratkaisu kohtaa suuria esteitä, erityisesti valtion lainsäädännön ja poliittisten näkemysten vuoksi, jotka voivat estää tällaisia maankäytön muutoksia.

Toinen tärkeä kysymys on kiinteistönhoidon ja kunnossapidon tärkeys. Kaupungit ovat yrittäneet kehittää lainsäädäntöä, joka pakottaisi kiinteistönomistajat ylläpitämään omaisuuttaan. Tämä voisi tarkoittaa vaatimuksia esimerkiksi tyhjien rakennusten turvallisesta sulkemisesta tai nurmikoiden leikkaamisesta. Vaatimukset voisivat myös ulottua ennakoivaan valvontaan, jossa yritetään estää kiinteistöjen rapistuminen ennen kuin se tapahtuu. Kuitenkin suuri osa tällaisista toimista on ongelmallista, koska resurssien puute estää tällaisten säännösten tasapuolisen ja tehokkaan valvonnan toteuttamisen.

Erilaiset hallintakäytännöt ja maankäytön menetelmät, kuten näiden esittämien maapankkien perustaminen, voivat tarjota ratkaisuja, mutta ne eivät ole ilman omia rajoitteitaan. Vaikka nämä toimenpiteet voivat osittain parantaa tilannetta, on tärkeää ymmärtää, että ne eivät ole kaiken kattavia. Pelkkä lainsäädäntö ei riitä ratkaisemaan kaikkia maankäytön ja kiinteistöhallinnan ongelmia, vaan tarvitaan kokonaisvaltainen lähestymistapa, joka huomioi niin markkinavoimat, kaupungin resurssit kuin alueen asukkaat.

Miten markkinoiden deregulointi ja neoliberalismin nousu vaikuttavat paikallishallintoon?

Neoliberalismi ja sen nousu 1970-luvulta lähtien ovat olleet keskeisiä tekijöitä, jotka ovat muuttaneet julkista politiikkaa ja hallinnon toimintatapoja. Tämä siirtymä on ollut monivaiheinen ja siihen on vaikuttanut niin taloudelliset olosuhteet kuin poliittiset ideat. Esimerkiksi Fred Block ja Margaret Somers ovat käsitelleet sitä, kuinka tietyt ideat saavat niin sanotun "episteemisen privilegion", eli ne saavat enemmän valtaa kuin paikallisten etujen tai enemmistön toiveet. Tällöin politiikkaa muokataan niin, että se luo hyväksyttäviä ja samalla epärealisitisia politiikkavaihtoehtoja.

Tällaisen muutoksen taustalla on usein ollut se, että tietyt ideat eivät ole pelkästään taloudellisesti mahdollisia, vaan ne tarjoavat myös poliittista hyväksyntää. Kun neoliberalismi alkoi syrjäyttää keynesiläisen ajattelun, se tarkoitti, että valtiot ja kaupungit eivät enää pyrkineet tasapainottamaan markkinoita, vaan ne olivat valmiita kilpailemaan toistensa kanssa. Tässä asetelmassa julkinen sektori ei enää nähnyt itseään sääntelijänä, vaan ennemminkin markkinavoimien tukijana ja mahdollistajana. Tämä käsite, jota Karl Polanyi kutsui "disembedded"-markkinoiksi, tarkoittaa sitä, että markkinat vapautetaan demokraattisesti sovituista säännöistä.

Neoliberalismi ei kuitenkaan noussut tyhjästä, vaan sen taustalla oli monen tekijän yhdistelmä. Rakenteelliset tekijät, kuten globalisaatio, kilpailun lisääntyminen ja 1970-luvun talouskriisit, loivat maaperän tälle muutokselle. Esimerkiksi Yhdysvalloissa oli aikaisemmin voimakas keynesiläinen traditio, jossa valtion rooli oli keskeinen taloudellisen kasvun ja tasapainon ylläpitämisessä. Kuitenkin 1970-luvulla, erityisesti Vietnamin sodan jälkeisten talousvaikeuksien ja öljykriisin jälkeen, talouden rakenteet muuttuivat ja hallitukset siirtyivät yhä enemmän säästötalouteen ja vähemmän interventioihin markkinoilla.

Toinen tärkeä tekijä oli ideologinen muutos, joka sai tukea voimakkaista ajatushautomista, kuten Brookings-instituutista ja myöhemmin myös konservatiivisista ajatushautomoista, kuten Heritage Foundationista ja Cato Instituutista. Yksi merkittävä tapahtuma oli niin sanottu Powell-muistio, jonka Yhdysvaltain korkein oikeusneuvos Lewis Powell kirjoitti vuonna 1971. Tässä muistiossa hän esitti, että yritysjohtajien tulisi olla aktiivisesti mukana politiikassa ja luoda ajatushautomoita, jotka tukevat deregulaation ja pienten hallitusten politiikkaa.

Tämä ajatusjohtajuus ja episteeminen privilegio ovat muokanneet poliittista kenttää siten, että ne ideat, jotka ovat saaneet suurimman vaikutusvallan, eivät ole olleet välttämättä populististen kansalaisten toiveita, vaan ne ovat tulleet voimakkaasti tietyistä taloudellisista ja poliittisista piireistä. Esimerkiksi konservatiiviset ajatushautomoiden edustajat ovat olleet keskeisiä siinä, että poliittisessa keskustelussa on voinut syntyä epäsymmetrinen kamppailu, jossa tietyt ideat pääsevät vallitseviksi, vaikka ne eivät olekaan kansan tai paikallishallintojen haluamia.

Tällainen episteeminen privilegio on ollut tärkeä osa neoliberalismin leviämistä, mutta se ei ole ainoa selittävä tekijä. Hybridi-lähestymistapa, kuten Mark Blythin esittämät ajatukset, viittaa siihen, että neoliberalismin nousu ei ollut yksinomaan taloudellisen tai ideologisen muutoksen seuraus, vaan myös poliittisten instituutioiden ja taloudellisten shokkien yhteisvaikutus. Blythin mukaan talouskriisit, kuten 1929 osakemarkkinakriisi ja suuri lama, loivat uudenlaisen tarpeen valtion interventioille, jotka olivat poikkeuksellisia ja jotka kykenivät estämään samanlaisten kriisien toistumisen.

On tärkeää ymmärtää, että neoliberalismin nousu ei ole pelkästään taloudellisten prosessien seuraus, vaan se on ollut seurausta myös pitkän aikavälin poliittisista ja ideologisista liikkeistä. Tällöin julkinen sektori ei enää toimi pelkästään talouden tasapainottajana, vaan se toimii markkinoiden kilpailukyvyn edistäjänä.

Mitä tämä merkitsee paikallishallinnoille ja niiden roolille yhteiskunnassa? Paikallishallintojen perinteinen rooli infrastruktuurin rakentajana ja yhteiskunnallisen hyvinvoinnin takaajana on muuttunut kilpailuhenkisemmäksi ja markkinakeskeisemmäksi. Paikallishallinto ei ole enää pelkästään taloudellisen ja sosiaalisen kehityksen sääntelijä, vaan siitä on tullut kilpailija muiden kaupungin ja alueen edunvalvojien rinnalla. Tämä muutos on tuonut tullessaan paitsi taloudellisia haasteita myös poliittisia ristiriitoja, sillä kaupungit ja valtiot kilpailevat samasta rahoituksesta ja investoinneista.

On huomionarvoista, että neoliberalismi ei ole vain taloudellisten olosuhteiden tuotetta vaan myös kulttuuristen ja poliittisten valintojen tulosta. Tämä kehitys ei ole ohi, vaan se jatkuu edelleen, mikä tekee tärkeäksi tarkastella nykyisiä poliittisia liikkeet ja niiden vaikutuksia paikalliseen hallintoon.

Miten insuliiniresistenssi kehittyy ja mitä siihen vaikuttaa?
Miten aloittaa puutarhanhoito: Perusteet ja käytännön vinkit aloitteleville puutarhureille
Miten Andien taivas ja maatalous liittyivät toisiinsa?
Miten taustaporttipalaute parantaa FD-SOI-teknologian vahvistimia?