1940-luvulla esiin nousseet uusliberalistiset ajatukset eivät saaneet aluksi laajaa kannatusta. Suuri lama oli vielä tuoreessa muistissa, eikä ajatus siitä, että markkinat pitäisi jättää omilleen, vaikuttanut monista uskottavalta tai turvalliselta. John Maynard Keynesin mukaan taloussyklien hallinta vaati valtion aktiivista osallistumista: laskukausina piti elvyttää ja nousukausina hillitä ylikuumenemista. Tämä ajattelu leimasi talouspolitiikkaa vuosikymmenien ajan, ja esimerkiksi Yhdysvaltain presidentti Richard Nixon lausui 1970-luvulla: "Olen nyt keynesiläinen taloustieteessä."

Miksi siis uusliberalistinen usko markkinoiden voimaan ja valtioiden haitallisuuteen nousi niin merkittävään asemaan sekä amerikkalaisessa politiikassa että laajemmassa länsimaisessa ajattelussa?

Friedrich von Hayekin teos The Road to Serfdom (1944) esitti, että poliittinen ja taloudellinen vapaus ovat erottamattomia. Hänen mukaansa jos valtio ohjaa kansantaloutta, sen on pakko myös puuttua kansalaisten elämään – kuten siihen, missä ihmiset saavat työskennellä tai asua – ja tämä tie johtaa väistämättä totalitarismiin. Hayek ei puhunut ensisijaisesti taloudesta, vaan vallasta ja sen jakautumisesta: vapailla markkinoilla valta on hajautettu miljoonille ihmisille, kun taas suunnitelmataloudessa se keskittyy harvojen käsiin. Markkinatalous toimii siten suojamuurina tyranniaa vastaan.

Tämän ajatuksen pohjalta syntyi Mont Pelerin -seura vuonna 1947, jonka tarkoituksena oli edistää uusliberalistista ajattelua. Seuran perustamislausumassa todetaan, että ilman yksityisomistukseen ja kilpailuun perustuvaa hajautettua valtaa on vaikea kuvitella yhteiskuntaa, jossa vapaus säilyy aidosti. Tämä oli vastaus toisen maailmansodan jälkeiseen tilanteeseen, jossa oikeistolainen totalitarismi oli kukistettu Saksassa, mutta vasemmistolainen totalitarismi oli nousemassa Neuvostoliitossa ja sen satelliittivaltioissa.

Uusliberalistinen ajattelu oletti, että markkinavapaus takaa yksilönvapauden. Tätä ei kuitenkaan voitu todistaa empiirisesti, ja jo silloin oli syitä epäillä oletuksen paikkansapitävyyttä. Yhdysvaltain historia on tästä selvä esimerkki: vaikka maa toimi pitkälti kapitalistisella pohjalla, se salli orjuuden lähes vuosisadan ajan ja myöhemminkin rajoitti mustien ja naisten poliittisia oikeuksia. Kapitalismi ei estänyt systemaattista vapauden riistämistä.

Myös myöhemmät esimerkit kyseenalaistavat väitteen, että taloudellinen vapaus johtaisi poliittiseen vapauteen. Chilessä kenraali Augusto Pinochet kaappasi vallan demokraattisesti valitulta hallitukselta ja perusti verisen, väkivaltaisen diktatuurin, joka toteutti tiukkaa markkinataloutta. Kiinassa markkinoita alettiin vapauttaa 1970-luvun lopulla, mutta poliittista vapautumista ei seurannut – päinvastoin, syntyi järjestelmä, jota alettiin kutsua "markkina-autoritaarisuudeksi".

Euroopan sosiaalidemokraattiset valtiot todistivat toisin kuin Hayek pelkäsi: kohtalainen julkinen sektori ei johtanut orjuuteen, vaan terveen demokratian kehittymiseen. Pohjoismaat, joissa sosiaaliturva ja julkiset palvelut ovat vahvoja, ovat maailmassa kärkisijoilla kansalaisten onnellisuuden ja terveyden mittareissa. Samaan aikaan Yhdysvallat, jonka sosiaaliturva on heikompi, jäi kauas taakse esimerkiksi The Economist -lehden demokratiaindeksissä.

Yhdysvaltain pyrkimykset tuoda demokratiaa uusliberalistisin keinoin epäonnistuivat toistuvasti. Irakissa valtio-omisteiset yritykset yksityistettiin nopeasti ja ammattiliitot kiellettiin, mutta demokratiaa ei syntynyt. Kaupallinen logiikka ei korvannut poliittista kulttuuria. Venäjällä uusliberalistinen shokkihoito johti oligarkkiseen vallan keskittymiseen ja demokratian rapautumiseen.

Kaikki tämä tapahtui samaan aikaan, kun uusliberalismi valtasi alaa lännessä. Ronald Reagan Yhdysvalloissa ja Margaret Thatcher Britanniassa pyrkivät pienentämään valtion roolia ja luottivat markkinoihin – silloinkin kun historiallinen ja kansainvälinen todistusaineisto kyseenalaisti heidän ajattelunsa perusoletukset.

On tärkeää ymmärtää, että vaikka taloudellinen vapaus voi olla osa poliittista vapautta, se ei ole sen synonyymi. Markkinat voivat toimia joko vapauttavana tai rajoittavana voimana riippuen siitä, kuka valtaa käyttää, ketä se hyödyttää ja millä ehdoin. Vapaus ei ole yksittäinen tila, vaan jatkuva neuvotteluprosessi valtion, markkinoiden ja kansalaisyhteiskunnan välillä. Taloudellisen ja poliittisen vapauden välinen suhde on monisyinen ja historiallisesti sidottu – eikä sitä voida redusoida yhteen kaavaan tai ideologiaan.

Miten sosiaaliturvan yksityistäminen alkoi vaikuttaa poliittisiin ja taloudellisiin järjestelmiin?

Yhdysvalloissa 1980-luvun alussa sosiaaliturvan yksityistäminen nousi keskeiseksi poliittiseksi tavoitteeksi. Reaganin hallinto kutsui James McGill Buchananin, "public choice"-taloustieteen perustajan ja vankkumattoman libertaristisen ajattelijan, neuvomaan, kuinka tämä siirto voitaisiin toteuttaa. Buchanan, joka oli juuri siirtynyt George Masonin yliopistoon, aloitti projektin pitkittyneellä artikkelilla Cato Journalissa vuonna 1983. Hän nimitti nykyisen järjestelmän "Ponzi-huijaukseksi", ja tätä ilmausta arvostelijat pitivät osuvana, sillä se vihjasi ohjelman olevan "perusteellisesti vilpillinen" ja "täysin väärä".

Buchanania kiinnosti erityisesti sosiaaliturvan poliittinen ulottuvuus. Hän halusi selvittää, miksi "tuki järjestelmälle on niin yleistä", että sitä pidettiin "pyhänä" ja sen kyseenalaistaminen merkitsi poliittista itsemurhaa – kuten Reaganin hallinto oli juuri oppinut karvaasti. Vastaus oli yksinkertainen: valtaosa äänestäjistä halusi, että järjestelmä jatkaisi entiseen tapaan. "Ei ole laajaa tukea perusmuutoksille sosiaaliturvassa", Buchanan totesi, korostaen, että ei ollut eroa sen suhteen, oliko kyseessä vanhat vai nuoret, mustat vai valkoiset, köyhät vai rikkaat, etelän vai pohjoisen asukkaat. Sosiaaliturvan lähes yleinen suosiotaso tarkoitti, että rehellinen filosofinen keskustelu ei voinut koskaan voittaa. Tämän vuoksi Buchanan ehdotti kiertotietä: se, joka halusi heikentää järjestelmän tukea, ei voisi tehdä sitä avoimella ja suoralla vastustuksella vaan sen sijaan tulisi muuttaa kansalaisten käsitystä sosiaaliturvan kestävyydestä, mikä tekisi sen hylkäämisen houkuttelevammaksi.

Buchananin neuvot kävivät entistä ovelammiksi. Hän suositteli, että jos tarvittaisiin lyhyen aikavälin "uudistuksia", voitaisiin ehdottaa eläkeikän nostamista ja palkanlisäverojen korottamista. Toisin sanoen, jotta sosiaaliturva menettäisi suosiotaan, sen saajien tulisi maksaa enemmän ja työskennellä pidempään ennen eläkkeelle siirtymistä. Toinen ovela temppu oli verottaa suurituloisia korkeammilla veroilla, jotta ohjelman maine vakuutussopimuksena rapautuisi. Rikkaiden maksaminen enemmän voisi myös johtaa siihen, että he itse vastustaisivat ohjelmaa. Kaiken kaikkiaan tällainen "tilkkutäkkiuudistusten" sarja (Buchanan käytti lainausmerkkejä, korostaakseen, ettei kyseessä ollut todellinen uudistus) saattaisi vähitellen riistää tuen tietyiltä kansalaisryhmiltä, jotka nyt puolustivat sosiaaliturvaa. Vielä parempaa olisi, jos ennen yhtenäinen tukijoiden ryhmä hajotettaisiin sisäisiin erimielisyyksiin, jolloin puolustusjärjestelmä saattaisi hajota kokonaan.

Tämä ajatuskulku johti edelleen radikaaleihin strategioihin, kuten Heritage Foundationin kahden työntekijän laatimaan suunnitelmaan, jonka nimi oli "Leninistinen strategia". Tätä ajattelua kannattavat libertaristiset ajattelijat, kuten Buchanan, eivät pyrkineet pelkästään sosiaaliturvan pitkän aikavälin kestävyyteen, vaan sen todelliseen tuhoamiseen. Sosiaaliturvan yksityistämistä ei ollut koskaan tarkoitettu vain "uudistukseksi", vaan pikemminkin osaksi laajempaa suunnitelmaa heikentää kansalaisryhmien kollektiivista organisaatiokykyä ja estää yksilöitä etsimästä ratkaisuja yhteisiin ongelmiinsa valtion kautta.

Tämä prosessi oli osa laajempaa ajattelutapaa, joka pyrki vähentämään valtion roolia ja yksityistämään sen toiminnot. Tämä ideologia ei ainoastaan heikentänyt yhteiskunnallista solidaarisuutta, vaan myös rikastutti niitä yrityksiä, jotka ottivat hallintaansa ne toiminnot, joita valtio aiemmin hoiti. Samalla tämä myös muutti vallan tasapainoa yhteiskunnassa, edistäen libertaristisen vallankumouksen etuja.

1980-luvun puoliväliin mennessä yksityistäminen oli siirtynyt marginaalisista teorioista keskustelun keskiöön ja oli osa laajempaa poliittista strategiaa. Yksityistämisen ajaminen ei liittynyt pelkästään taloudellisiin kysymyksiin, kuten kustannuksiin ja kilpailukykyyn, vaan se oli osa pitkäaikaista suunnitelmaa, jonka tavoitteena oli muuttaa poliittista elämää ja vähentää kansalaisilta mahdollisuus kollektiivisiin päätöksiin.

Tämä yksityistämisprosessi liittyi myös laajempiin kampanjoihin, kuten tupakkateollisuuden rahoittamiin akateemisiin projekteihin. Buchananin opiskelijat ja hänen verkostonsa George Masonin yliopistossa alkoivat julkaista artikkeleita, jotka tukivat tupakkateollisuuden etuja. He käyttivät "public choice" -taloustieteellistä lähestymistapaa kyseenalaistaakseen terveyttä edistävien säädösten tueksi esitetyt argumentit. Akateemiset kirjat, kuten "Smoking and Society" ja "Clearing the Air", olivat esimerkkejä tästä uudentyyppisestä akateemisesta yrittäjyydestä, jossa tiedettä käytettiin taloudellisten etujen puolustamiseen. Tällaisilla projektilla oli myös yhteys poliittisiin lobbausyrityksiin, jotka edistivät markkinatalouspolitiikkaa ja yksityistämistä.

Yksityistämisen ja disinformaatiohyökkäysten yhteys ei ollut vain satunnainen ilmiö, vaan osa laajempaa strategiaa, jossa ideologiset tavoitteet ja taloudelliset etuudet kietoutuivat yhteen. Yksityistämisen myötä vapautettiin tilaa markkinatalouden etuja puolustaville toimijoille, samalla kun julkisen sektorin roolia pyrittiin vähentämään. Tämä oli ensimmäinen askel suuremmassa "vallankumouksessa", jossa poliittinen järjestelmä pyrittiin muokkaamaan entistä enemmän markkinavetoiseksi ja vähemmän valtiovetoiseksi.

Miten Kochin verkosto muodosti reaktionäärisen poliittisen liikkeen Yhdysvalloissa?

Yhdysvalloissa on pitkään ollut poliittisia liikkeitä, jotka ovat vaikuttaneet suuresti maan poliittiseen kulttuuriin. Yksi keskeisimmistä näistä liikkeistä on ollut niin sanottu Tea Party -liike, joka nousi esiin 2000-luvun alussa. Tämä liike ei kuitenkaan syntynyt tyhjästä, vaan sen taustalla on monen vuosikymmenen ajan rakennettu strateginen verkosto, jota rahoittivat miljardöörit kuten Charles Koch. Kochin verkosto on ollut keskeinen tekijä Yhdysvaltojen oikeistopopulistisen liikkeen ja reaktionääristen poliittisten ideologioiden nousussa.

Charles Koch on tunnettu siitä, että hän on ohjannut suuria summia rahaa ajamaan libertaarista ja markkinatalouspainotteista agendaa. Kochin verkosto on vaikuttanut huomattavasti niin amerikkalaiseen politiikkaan kuin sen ulkopuolellakin. Kochin ja muiden miljardöörien kuten David Kochin rahoittama ajatushautomoiden verkosto on ollut tehokas väline oikeistopopulismin ja markkinatalousoppeihin perustuvan politiikan edistämisessä. Koch itse on pyrkinyt luomaan niin sanotun "vapauden tieteen", joka edistää markkinavetoista ajattelua ja vähentää valtion roolia kansalaisten elämässä.

Tässä prosessissa on ollut tärkeää myös disinformaation levittäminen. Esimerkiksi Kochin neuvonantajat ovat tunnustaneet, että politiikan muokkaamisessa on tärkeää käyttää hämäriä ja harhaanjohtavia nimiä sekä peittää todelliset tavoitteet ja valvontamenetelmät. Tämä taktiikka on nähtävissä monissa Kochin rahoittamissa projekteissa, joissa pyritään estämään valtion interventioita ja lisäämään yksityisten etujen valtaa. Tässä valossa Kochin rahoittamat liikkeet, kuten Tea Party, eivät olleet vain poliittisia kannanottoja, vaan ne olivat osa laajempaa suunnitelmaa, jonka tavoitteena oli muuttaa Yhdysvaltojen poliittista maisemaa pysyvästi.

Tämä ei kuitenkaan ole rajoittunut vain Yhdysvaltoihin. Kochin ja muiden miljardöörien vaikutus on ulottunut myös Britteihin ja muihin länsimaihin, joissa heidän rahalliset panostuksensa ovat auttaneet oikeistopopulististen liikkeiden nousussa. Monbiot on arvioinut, että Yhdysvaltain miljardöörit, kuten Kochit, ovat rahoittaneet kovaa oikeistoa myös Britanniassa, mikä on lisännyt reaktionääristen poliittisten liikkeiden voimaa myös Euroopassa.

Liikkeiden taustalla on usein ollut teemoja, jotka vetoavat laajasti kansaan, kuten perinteiset arvot, valtion ylivallan vastustaminen ja yksilönvapauden korostaminen. Tämä on ollut tehokas keino houkutella mukaan niin sanottuja tavallisia kansalaisia, jotka eivät välttämättä ole olleet osallisina ideologisissa keskusteluissa, mutta kokevat itseään alistetuksi tai unohdetuksi järjestelmän toimesta. Tällainen kansallinen suuttumus ja epäluottamus virallisia instituutioita kohtaan on ollut hedelmällistä maaperää, johon oikeistopopulistiset liikkeet ovat kylväneet.

Tärkeää on huomata, että tämä kaikki ei ole pelkästään poliittista ideologiaa. Kochin ja muiden miljardöörien rahoittamat ajatushautomot ja mediaorganisaatiot ovat muokanneet myös yleistä käsitystä taloudesta, ympäristönsuojelusta ja muista yhteiskunnallisista kysymyksistä. Esimerkiksi Kochin rahoittamat tiedeprojektit ovat pyrkineet kyseenalaistamaan ilmastonmuutoksen todellisuuden ja vähentämään sen vaikutusta poliittisiin päätöksiin. Samalla tavoin oikeistomedia on levittänyt epäilyksiä muun muassa tupakan haitallisuudesta ja sen terveysvaikutuksista.

Tällaiset liikkeet ja verkostot eivät toimi yksin. Niillä on usein tukea valtavasta määrästä muita organisaatioita, tutkijoita ja mediahenkilöitä, jotka ovat valmiita levittämään heidän sanomaansa. Näiden verkostojen vaikutusvalta on kasvanut merkittävästi viime vuosikymmeninä, ja se on saanut aikaan sen, että monilla politiikan kentillä on tapahtunut merkittäviä muutoksia, jotka eivät ole välttämättä olleet kansalaisten etujen mukaisia.

Yhdysvalloissa Kochin verkosto on ollut keskeinen tekijä niin sanotun oikeistopopulismin nousussa, mutta myös muiden liikkeiden, kuten Tea Partyn, muotoutumisessa. Tämä liike on esimerkki siitä, miten suuri raha voi vaikuttaa poliittisiin prosesseihin ja muuttaa koko maan poliittisen kentän dynamiikkaa. Se ei ole pelkästään politiikkaa, vaan myös kulttuurista ja taloudellista vallankäyttöä, jossa keskeistä on manipulointi ja suoran vaikuttamisen piilottaminen.

Verkoston laajuus ja vaikutusvalta eivät ole jääneet huomaamatta, sillä sen toiminta on herättänyt kritiikkiä. Monet ovat huolestuneita siitä, että tällainen vaikutusvalta voi heikentää demokratian toimivuutta ja johtaa yhteiskunnan kahtiajakautumiseen, jossa varakkaat ja vaikutusvaltaiset voivat muokata yhteiskunnan sääntöjä omien etujensa mukaisiksi. Kriitikoiden mukaan Kochin verkoston toimintaa ei voida pitää demokratian perusarvojen mukaisena, sillä se usein peittää todelliset tarkoitusperänsä ja toimii kulissien takana.

Kriitikoiden lisäksi monet ovat huolestuneita siitä, että tällainen verkosto voi johtaa entistä vahvempaan polarisaatioon ja eriarvoisuuteen yhteiskunnassa. Kun varakkaat yksilöt ja organisaatiot voivat rahoittaa ja manipuloida poliittisia liikkeitä ja uutisvirtoja, se saattaa estää tavallisten kansalaisten äänen kuulumisen poliittisessa keskustelussa. Tässä mielessä on tärkeää ymmärtää, että demokratian perusta ei ole vain vaaleissa, vaan myös kansalaisten mahdollisuudessa osallistua avoimeen ja tasapuoliseen keskusteluun.

Miten digitaalinen disinformaatio muuttui vaaralliseksi?

Mytit eivät ole eivätkä voi olla vain totuuksia tai valheita, ne ovat eläviä tai kuolleita. Myytti on elävä silloin, kun se jatkaa merkityksellisyyttään ihmisten elämässä, kun se edustaa aikansa kollektiivista mielenlaatua ja kun se tekee yhteiskunnallisesti ja älyllisesti siedettäväksi sen, mikä muuten koettaisiin järjettömäksi. Amerikkalainen demokratia ei vaadi hyvin informoitua kansaa. Sen sijaan se tarvitsee poliittisia eliittejä (mukaan lukien median eliitit), jotka käyttäytyvät ikään kuin tarkkaavainen kansa seuraa heitä, palkitsee tai rankaisee heidän toimistaan. Ilman tätä myyttiä poliittisilla eliiteillä ei ole juurikaan estettä syyllistyä avoimeen lahjontaan ja korruptioon.

Nykyhetken suuri ironia on se, että digitaalisen disinformaation vaarallisin vaikutus ei tule suoraan harhauttamalla äänestäjiä ja muuttamalla heidän äänestyspäätöksiään, vaan välillisesti paljastamalla poliittisille eliiteille, että äänestäjät eivät ole valppaita eivätkä siksi valvo poliitikkojen käytöstä. Poliitikko voi ehdottaa lainsäädäntöä, joka räjäyttää budjettivajeen, vaikka oli kampanjassa luvannut vähentää sitä. Hän voi äänestää terveydenhuoltolainsäädännön puolesta, joka poistaa suojat jo olemassa olevilta sairauksilta, ja silti julkaista mainoksia, joissa väittää tekevänsä päinvastaista. Poliitikko voi vuosia kieltäytyä tekemästä yhteistyötä oppositiopuolueen kanssa millään lainsäädännöllisellä alueella, jotta voisi syyttää vastustajiaan yhteistyön puutteesta. Jos kansa ei ole tarkkaavainen, ja jos perinteiset mediavahdit eivät enää toimi poliittisen todellisuuden tuomareina, silloin ei ole kannustimia osallistua oikean, vaikean ja riskialttiin hallintotyön tekemiseen.

Hyvin informoitu kansa on myytti, mutta se on kantava myytti. Usko tähän mytologiaan on välttämätön osa hyvin toimivaa demokratiaa. Meitä hallitaan sekä laeilla että normeilla. Lain voima tuntuu oikeusjärjestelmän kautta – rikot lakia, ja riski on vankeus tai taloudelliset rangaistukset. Normien voima tuntuu sosiaalisen paineen kautta – rikot normeja ja sinut suljetaan pois yhteiskunnasta. Hyvin informoidun kansan myytti perustaa joukon normeja eliittien käyttäytymiselle: poliitikkojen ei pitäisi valehdella lehdistölle; heidän pitäisi pitää kampanjalupauksensa; heidän pitäisi johdonmukaisesti edistää tavoitteita, jotka ovat oikeutettavissa julkisen hyvän edistämisellä, eivät pelkästään sillä, että he parantavat mahdollisuuksiaan voittaa seuraavat vaalit. Ja vaikka lait muuttuvat virallisesti lainsäätäjien kautta, normit muuttuvat epävirallisesti ja sattumanvaraisesti. Kun joku rikkoo pitkään pidetyn normin eikä kohtaa seuraamuksia, kun hän testaa myytin osaa ja huomaa, että sen voi rikkoa ilman seurauksia, myytti on uhattuna ja normi lakkaa olemasta toimiva.

Vuonna 1996 salaliittoteoreetikkojen joukko oli rajallinen ja heidät rajattiin pienten verkkoyhteisöjen sisään. Vuosikymmentä myöhemmin vuonna 2016 tilanne oli aivan toinen. Donald Trump esiintyi salaliittoteoreetikko Alex Jonesin radioshow’ssa ja kehui tämän mainetta. Trump nimesi myös Steve Bannonin, Breitbart Newsin toimitusjohtajan, valkoisen talon päästrategiksi. Tämä kehityssuunta ei ole uusi – se ulottuu ainakin 1990-luvulle, ja sen voidaan nähdä saaneen jalansijaa Newt Gingrichin vuoden 1994 "Republikaanien vallankumouksen" jälkeen. Se osuu samaan ajankohtaan, kun World Wide Web nousi maailmanlaajuiseksi ilmiöksi, mutta on tärkeää ymmärtää, että internetin kasvu ei ollut se, mikä sai tämän liikkeen aikaan. Sen sijaan se on historian huomiota herättävä sattuma, että internetin nousu seurasi Neuvostoliiton romahtamista. Yhdysvaltojen hallitsevat eliitit eivät enää pelänneet, kuinka heidän käytöksensä tulkittaisiin vihamielisten ulkovaltojen toimesta. He alkoivat nopeasti testata vanhoja hyviä hallintatapoja ja puoluerajat ylittävää yhteistyötä, ja huomasivat, että näiden normien rikkomisesta ei koitunut sosiaalista rangaistusta.

Poliitikkomme ovat oppineet, että he voivat valehdella avoimesti senaatin lattialla ja kampanjamainoksissa, eikä media eikä kansa aseta heille seuraamuksia. Samalla verkossa leviävä disinformaatio on antanut lisää todisteita siitä, että kansa ei ole valppaana ja että hyvin informoidun kansan myytti on voitu heittää syrjään ilman merkittäviä seurauksia.

Tämänhetkinen uhka ei ole se, että kansalaisten poliittinen tietämys olisi heikentynyt verkkodisinformaatioiden vuoksi, sillä sen suorat vaikutukset äänestäjiin ovat pieniä, kuten kaikkien muidenkin propagandan muotojen. Suuri vaara on siinä, että nykyinen digitaalinen mediaympäristö paljastaa valppaan kansan myytin ja nopeuttaa poliittisten eliittien oppimista siitä, että he voivat rikkoa hallintanormeja ilman seurauksia.

Teknologialla on rooli tässä kaikessa, mutta median teknologian muuttuminen on enemmän osatekijä kuin pääosassa oleva tekijä. Digitaalinen propagandahan ei suoraan muuta monien äänestäjien mieltä, mutta sen toissijaiset vaikutukset kiihdyttävät demokraattisten perustusten rappeutumista.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että tilanne olisi korjaamaton. On todennäköistä, että teknologian jättiläiset, kuten Google, Facebook ja Twitter, tulevat kantamaan osan vastuusta. Yhdysvaltain hallitus on kriisissä ja sääntelyjärjestelmä on hajalla. Lyhyellä aikavälillä nämä alustat joutuvat ottamaan itse sääntelijöidensä roolin, koska hallituksen virastot eivät enää pysty hoitamaan tätä tehtävää. Tämä ei ole kestävä tilanne pitkällä aikavälillä, mutta tällä hetkellä se on välttämätöntä.

Lopuksi, poliittisilta eliiteiltä vaaditaan, että he alkavat jälleen uskoa hyvin informoidun kansan myyttiin – ei siksi, että kansa olisi todella tarkkaavainen, vaan siksi, että yhdysvaltalainen demokratia toimii vain, kun valitut virkamiehet käyttäytyvät ikään kuin heitä valvottaisiin tarkasti ja merkityksellisesti. Digitaalinen disinformaatio ja propaganda voivat rapauttaa hallintanormien kunnioitusta, mutta ilman poliittista tahtoa palauttaa luottamus ja vastuu ei ole toivoa demokratian pelastamiselle.

Miksi informaatiosota on kansainvälinen ongelma ja kuinka ymmärtää sen vaikutukset?

Kun uskomme innovaation hypetukseen, jätämme huomiotta useita tärkeitä seikkoja. Ensinnäkin, saattaa unohtua, kuinka nykyinen internet on pitkälti riippuvainen aiemmista kehityskuluista. Toiseksi, saatamme virheellisesti tulkita nykyisiä sosiaalisen median ongelmia, rajoittaen niitä pelkästään sisällön ongelmiksi sen sijaan, että tarkastelisimme niitä laajemmassa kansainvälisten suhteiden, talouden ja yhteiskunnan kontekstissa. Kolmanneksi, voimme keskittyä liikaa arkipäivän yksityiskohtiin ja unohtaa taustalla vaikuttavat rakenteet. Neljänneksi, saattaa olla houkutus ajatella asioita lyhyen aikavälin näkökulmasta, unohtaen sääntelyn mahdolliset pitkäaikaiset vaikutukset. Viimeisenä, voimme helposti projisoida nostalgian menneisyyteen, nähden sen kultaisena aikakautena, joka ei kuitenkaan koskaan ollut sellainen.

Internetissä on monia ennennäkemättömiä piirteitä, kuten sen valtava ulottuvuus, mikrotavoitteet, yksityiskohtainen valvonta ja Yhdysvalloissa sijaitsevien alustojen globaali ylivalta. Kuitenkin monet historialliset mallit näyttävät yllättävän tutuilta – esimerkiksi oligopolistiset yritykset, poliittinen vaikuttaminen ja lyhyen aikavälin ajattelu, joka keskittyy medioihin ilman laajempaa yhteiskunnallista pohdintaa. Tämä luku tarkastelee viittä historiallista mallia, jotka auttavat meitä ymmärtämään nykyhetkeä.

Näiden pohdintojen taustalla on myös todistus, jonka valmistelin Kanadan Ottawassa pidettävää Kansainvälistä Suurkomiteaa varten toukokuussa 2019. Komitea oli muodostettu, kun Iso-Britannian digitaalisen kulttuurin, median ja urheilun (DCMS) komitea oli tutkinut Facebookin ja sosiaalisen median roolia Brexitin kansanäänestyksessä. Komitea oli matkustanut Washingtoniin, D.C.:hen kuulemaan sosiaalisen median edustajia. Myös Mark Zuckerberg oli saanut haasteen, mutta hän ei saapunut. Tämän jälkeen Iso-Britannia yhdisti voimansa Kanadan tietojen, yksityisyyden ja eettisten kysymysten valiokunnan (ETHI) kanssa, ja mukana oli kymmenen muuta maata.

Näihin keskusteluihin valmistautuessani halusin luoda kehyksen, joka tarjoaisi käyttökelpoista historiaa poliittisille päättäjille, mutta ei yksinkertaistaisi asioita poliittisten pisteiden keräämiseksi. Historioitsija Sam Haselby on ehdottanut tärkeää eroa historian ja menneisyyden välillä: ajatelkaamme historiaa inhimillisen kokemuksen syvyytenä ja laajuutena, sen mukaan, mitä todella tapahtui. Menneisyys taas on se osa historiaa, jonka yhteiskunta valitsee tukeakseen itseään ja sen instituutioita.

Tämä luku hyödyntää historiaa menneisyyden sijaan ja tuo esiin viisi mallia tiedon manipuloinnin ja demokratian suhteesta. Historian tarkastelu ei tarjoa yksinkertaisia opetuksia, jotka voisivat olla yleispätevää kaikissa konteksteissa. Sen sijaan media- ja demokratiahistoria on sekavaa ja usein vastoin intuitiota. Se ei aina tarjoa poliittisesti käteviä vastauksia. Mikä historian voi meille kuitenkin antaa, on pitkäaikainen perspektiivi, tapa esittää laajempia kysymyksiä ja analyyttinen lähestymistapa nykyhetkeen.

Tiedon manipulointi ja informaatiosota kansainvälisenä ongelmana

Disinformaatio on kansainvälisen politiikan osa-alue. Vaikka informaatiotaistelut voivat tuntua uutena ilmiönä, ne ovat olleet olennainen osa kansainvälistä järjestelmää jo pitkään. Valtiot, jotka tuntevat itsensä umpikujassa oleviksi tai kansainvälisesti heikoiksi, saattavat käyttää viestintää heijastamaan kansainvälistä voimaa. Tämä oli yhtä totta Saksalle menneisyydessä kuin se on Venäjälle tänä päivänä. Olemme palaamassa maailmaan, jossa geopoliittinen kilpailu näkyy uutisissa ja viestinnässä. Jos informaatiosodan syyt ovat geopoliittisia, myös monet sen ratkaisukeinot liittyvät ulkopoliittisiin syihin, miksi valtiot turvautuvat tiedon manipulointiin saavuttaakseen omia tavoitteitaan.

Historiallisessa valossa on mielenkiintoista huomata, kuinka saksalaiset eivät aina olleet kiinnostuneita kansainvälisestä uutisoinnista. Esimerkiksi 1860–1870-luvuilla Saksa oli juuri yhdistymässä kansakunnaksi, ja Bismarck oli enemmän huolissaan Saksan yhdistämisestä ja sen roolista Euroopassa kuin kansainvälisestä uutistarjonnasta. Vasta 1890-luvulta lähtien saksalaiset poliitikot ja liikemiehet alkoivat ymmärtää, että globaalilla uutistiedon keruujärjestelmällä oli vaikutuksia, jotka eivät olleet heidän edun mukaisia. Tällöin alkoi ymmärtää, kuinka tärkeää on kontrolloida tiedon kulkua globaalissa mittakaavassa. Tämä ei ollut vain mediastrategia; se oli osa kansallista ja geopoliittista agendaa, joka liittyi Saksan nousuun globaaliksi voimaksi.

Tämä historiallinen perspektiivi auttaa meitä ymmärtämään, miksi ei pitäisi olla yllättynyt Venäjän, Iranin, Saudi-Arabian ja muiden valtiollisten toimijoiden käyttämästä disinformaatiotaistelusta. Tieto on aina ollut keskeinen osa ulkopolitiikkaa, eikä tämän päivän ilmiöt ole poikkeuksia vaan osa pidempää kehityskulkua.

Fyysisen infrastruktuurin merkitys

Kun tarkastelemme nykyisiä digitaalisia ekosysteemejä, saatamme unohtaa, että kaikki tämä perustuu fyysisiin infrastruktuureihin, joiden juuret ulottuvat 1800-luvun puoliväliin ja sähkökaapeleiden laskemiseen meren pohjaan. Ensimmäinen merenalainen kaapeli, joka yhdisti Yhdistyneen kuningaskunnan ja Ranskan, valmistui vuonna 1851. Vuosikymmeniä myöhemmin, 1866, valmistui ensimmäinen transatlanttinen kaapeli. Näiden kaapelien levittäytyminen ympäri maailmaa seurasi tiettyjä malleja. Kaapelit eivät yhdistäneet aiemmin erillisiä paikkoja, vaan loivat tiheämpiä verkostoja jo olemassa oleviin solmukohtiin, kuten Britannian imperiumin alueille.

Näitä kaapeleita rakensivat suuryritykset, jotka keskittyivät alueisiin, joissa kaupankäynnin verkostot olivat jo olemassa. Tästä syystä suurimmat kaapeliverkostot loivat tiiviitä yhteyksiä Britannian imperiumin alueille. Tällä tavoin informaation kulku oli sidottu geopoliittisiin ja taloudellisiin intresseihin, eikä se koskaan ollut tasa-arvoista. Tämä verkottuminen on edelleen nähtävissä nykypäivän digitaalisten infrastruktuurien käytännöissä, jotka usein vahvistavat olemassa olevia valtasuhteita ja luovat uusia eroja maailmanlaajuisessa viestinnässä.

Fyysinen infrastruktuuri on olennainen osa nykyistä informaatiota, ja sen merkityksen ymmärtäminen auttaa meitä näkemään, miksi tiedon kulku ei ole koskaan ollut täysin tasa-arvoista. Teknologia ja infrastruktuuri muokkaavat yhteiskunnan rakenteita ja valtasuhteita, ja niiden vaikutus näkyy niin tänään kuin historiassakin.

Missä f(x) = |x| - √(arcsin(|x|)) log(1 + |x|) on derivoituvainen?
Kuinka valita tehokkaita luonnollisia lisäravinteita sydän- ja verisuonisairauksien hoitoon?
Mikä rooli on diagrammien käytöllä tieteellisessä tutkimuksessa ja datan analyysissä?
Ikääntymiseen Liittyvät Fyysiset Muutokset ja Gerontologinen Rehabilitaatio
Miten ennustavat mallit voivat auttaa terveystilastojen analyysissä ja päätöksenteossa