Voiko tiedon perustaa muuttuvaan todellisuuteen?

Kausaalisuuden ymmärtäminen kriittisen realismin näkökulmasta merkitsee siirtymistä pois empiiristen havaintojen välisistä säännönmukaisuuksista kohti käsitystä objektien ja sosiaalisten suhteiden sisäisistä kausaalisista voimista. Nämä voimat voivat aktivoitua tai jäädä toteutumatta riippumatta siitä, syntyykö säännönmukaisuuksia havaintotasolla. Näin empiirisen toiston ja kvantitatiivisten menetelmien korostaminen korvautuu painotuksella, jossa pyritään paljastamaan sosiaalisten objektien ja rakenteiden laadullinen luonne, johon kausaaliset mekanismit tukeutuvat. Tällainen lähestymistapa korostaa käsitteellistämisen merkitystä tieteellisessä teoretisoinnissa.

Empiirinen analyysi on siten arvokas, mutta rajallinen tapa hahmottaa todellisuutta. Ihmisten hyväksikäyttösuhteet luontoon saattavat vaikuttaa empiirisesti ongelmattomilta, vaikka ne ylläpitävät ekologisesti kestämätöntä materiaalivirtaustaloutta. Empirismi on luonteeltaan retrospektiivista; se paljastaa kriisit usein vasta niiden jo tapahduttua. Kuten Meadows et al. (1972) varoittivat, eksponentiaalinen kasvu voi johtaa romahdukseen ilman että sitä havaitaan ajoissa. Mahdollisuudet, kuten kapitalististen talouksien muuntaminen sosiaaliekologisiksi järjestelmiksi, jäävät empiirisen metodin ulottumattomiin, koska niitä ei voida havainnoida ennen kuin ne realisoituvat.

Tiedon hankkiminen jatkuvasti muuttuvassa maailmassa vaikuttaa mahdottomalta, ellei tunnusteta tiettyjen rakenteiden ja mekanismien pysyvyyttä. Herakleitoksen seuraaja Kratylos kiteytti ongelman: "Et voi astua kahdesti samaan jokeen." Tämä metafora ei kuit

Mikä yhdistää ekologista taloustiedettä ja sen eri suuntauksia?

Sosiaaliekologisen taloustieteen kenttä, joka syntyi alun perin ekologisten kysymysten ja taloudellisen ajattelun ristipaineessa, pyrkii käsittelemään talousilmiöitä siten, että ekologiset ja yhteiskunnalliset tekijät otetaan huomioon. Tällöin talous ei ole pelkästään resurssien jakamista ja tuotantoa, vaan se käsittää myös ympäristön kantokyvyn ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden tarpeet. Tämä lähestymistapa erottuu jyrkästi perinteisestä taloustieteellisestä ajattelusta, jossa luontoa ja ympäristöä pidetään usein vain resurssina, joka on alistettu taloudellisten prosessien välineeksi.

Erityisesti ekologisen taloustieteen perusperiaatteet, kuten luontokannan rajallisuus ja ympäristön haavoittuvuus, asettavat sen ristiriitaan muiden valtavirran talousteorioiden kanssa. Näitä ristiriitoja ei ole mahdollista poistaa pelkästään teoreettisilla keskusteluilla; ne ovat syvällä taloudellisen ajattelun perusmalleissa. Esimerkiksi arvon ja merkityksen käsitykset, jotka ovat läsnä sosiaaliekologisessa taloustieteessä, eivät ole helposti sovitettavissa yhteen perinteisten taloustieteellisten mittareiden kanssa, jotka usein perustuvat talouden kvantitatiivisiin arvioihin. Samoin arithmomorfismin, eli lukuarvojen ja mitattavien yksiköiden korostaminen, ei ole sovellettavissa kaikkiin taloustieteellisiin käsitteisiin, erityisesti ei laadullisiin käsitteisiin, kuten eettisiin ja ekologisiin arvoihin.

Olisi virhe luoda illuusio siitä, että kaikki taloustieteelliset teoriat ja lähestymistavat voidaan yhdistää. Sen sijaan tulisi hyväksyä se, että on olemassa eroja, jotka eivät ole ratkaistavissa yksinkertaisilla teoreettisilla kaavoilla. Tämä on erityisen tärkeää huomioida silloin, kun pohditaan ekologisen taloustieteen roolia nykyisessä taloudellisessa ja yhteiskunnallisessa keskustelussa. Ekologinen taloustiede ei ole vain teoreettinen harjoitus vaan se on myös käytännön väline, joka voi ohjata talouden ja yhteiskunnan kehittymistä kohti kestävämpää ja oikeudenmukaisempaa suuntaa.

On myös tärkeää huomata, että vaikka ekologinen taloustiede tuo esiin monia keskeisiä periaatteita, kuten ympäristön kantokyvyn ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden, sen ei ole tarkoitus tarjota valmista ratkaisua kaikkiin ongelmiin. Ekologinen taloustiede voi auttaa meitä ymmärtämään talouden ja luonnon välistä suhteellisuutta, mutta se ei voi yksinään ratkaista kaikkia yhteiskunnallisia ja ekologisia ongelmia. Sen sijaan sen tarjoamat työkalut ja lähestymistavat voivat olla osa laajempaa yhteiskunnallista muutosta, jossa talous ja yhteiskunta voivat kehittyä kestävämmiksi ja eettisemmiksi.

Miksi ympäristö on taloustieteessä edelleen toissijainen?

1980-luvun uusliberalismin aallossa talouskasvu sai lähes uskonnollisen aseman, eikä kapitalistisen järjestelmän kyseenalaistamiselle jäänyt sijaa. Vasta vuoden 2008 finanssikriisin jälkeen kapitalismin kritiikki nousi uudelleen esiin, mutta ilman merkittäviä vaikutuksia talouspolitiikkaan. Taloudellinen kehitys määriteltiin resurssien hyväksikäytön ja ympäristön tuhoutumisen kautta, teknologisen edistyksen ja pääoman kasautumisen nimissä. Kehityksen seurauksena menetetty ympäristön laatu nähtiin palautettavana vain talouskasvun avulla. Tässä ajattelussa ihmiset näyttäytyvät itsekkäinä nautinnon tavoittelijoina, jotka kilpailevat keskenään tarpeidensa ja halujensa tyydyttämisestä. Tämä oikeuttaa resurssien ja energian kulutuksen kasvun, jota pidetään välttämättömänä ihmisten tarpeiden tyydyttämiseksi.

Ympäristöhuolia pidetään modernina, vauraiden maiden keskiluokan ylellisyytenä. Ympäristön laatu esitetään valinnaisena hyödykkeenä, joka voidaan saavuttaa vasta taloudellisen vaurauden myötä. Luontoa koskevat ongelmat nähdään toissijaisina suhteessa materiaalisten ja energiaintensiivisten hyödykkeiden tuotantoon, pääoman kasautumiseen ja täystyöllisyyteen palkkatyössä. Tämä näkemys on historiallisesti virheellinen – se ohittaa täysin sen tosiasian, että riippuvuus luonnosta on ihmiskunnalle universaalia varallisuudesta riippumatta.

Tämä käsitys ei ainoastaan määrittele taloustieteen tutkimusalaa vaan myös rajaa hyväksytyt politiikkaratkaisut. Resurssi- ja ympäristötaloustieteestä tuli aladisipliini, joka tarjosi tilan niille ekonomisteille, jotka kokivat tarvetta huolehtia luonnonvarojen ehtymisestä ja ympäristön rappeutumisesta. Tämä mahdollisti valtavirrasta poikkeavan keskustelun ilman "jumalanpilkkaa". Samalla perinteinen mikro- ja makrotaloustiede saattoi jatkaa olettamustaan, että taloudet toimivat irrallaan luonnon reunaehdoista.

Resurssi- ja ympäristökysymykset alistettiin näin valtavirran teoriarakenteille, kuten hintateorialle, tehokkaalle resurssien allokaatiolle, pääomakeskeiselle kasvulle, vapaakaupalle ja täystyöllisyydelle. Talouskasvun pyhä status ei joutunut vaaralle alttiiksi, eikä ekologinen kriisi muodostunut perustavaksi haasteeksi taloudelliselle järjestelmälle.

Toisinajattelevat ekonomistit, kuten K. William Kapp, Nicholas Georgescu-Roegen ja Herman Daly, kritisoivat tätä järjestelmää. Kapp osoitti kuinka kilpailutaloudessa siirretään sosiaaliset kustannukset muille ja leimataan ne ulkoisvaikutuksiksi, ikään kuin nämä olisivat satunnaisia poikkeuksia eivätkä tietoisia, väistettävissä olevia vahinkoja. Georgescu-Roegen kehitti entropia-ajatteluun perustuvan teorian, jonka mukaan jatkuva talouskasvu on pitkällä aikavälillä mahdotonta, ja joka johti laajempaan yhteiskunnalliseen pohdintaan väestönkasvusta ja ympäristöpaineista. Daly puolestaan pää

Miten talous, hoiva ja ympäristö voivat sovittaa ristiriidat? Degrowth-näkökulmia

Talous on perinteisesti nähty alueena, jossa arvot mitataan rahassa ja kulutuksessa. Ympäristön ja hoivan kenttä taas on jäänyt marginaaliin, vaikka niiden rooli on olennaisen tärkeä niin yhteiskunnan kuin taloudenkin toimivuudelle. Talouden ja ympäristön välinen suhde on pitkään ollut ristiriitainen, mutta nykyiset kriisit, kuten ilmastonmuutos ja ympäristön hupeneminen, pakottavat tarkastelemaan tätä suhdetta uudelleen. Degrowth-liike tarjoaa vaihtoehtoja nykyiselle talousmallille, jossa kasvu on keskiössä, ja nostaa esiin, kuinka ympäristön ja hoivan arvo voidaan ottaa paremmin huomioon talouden rakenteissa.

Yksi degrowthin peruslähtökohta on, että talous ei voi kasvaa rajattomasti, sillä maapallon resurssit ovat rajalliset. Ekologinen taloustiede on ollut keskeinen osa tätä keskustelua, sillä se pyrkii yhdistämään talouden, ympäristön ja yhteiskunnan kestävän kehityksen näkökulmista. Degrowth-ajattelussa talouskasvun jatkuva tavoittelu nähdään ei vain epärealistisena, vaan myös haitallisena ympäristölle ja yhteiskunnalle. Sen sijaan on tähdättävä elämänlaadun parantamiseen ja yhteiskunnan hyvinvointiin ilman rajatonta kulutusta.

Hoivan arvo puolestaan on pitkään ollut aliarvostettua taloustieteessä. Naisvaltaisilla aloilla, kuten hoivatyössä, palkkaus ja tunnustaminen ovat jääneet vähäisiksi. Tämän seurauksena hoivatyö on jäänyt usein näkymättömäksi, vaikka se on elintärkeää yhteiskunnan toimivuudelle. Degrowthissa hoivan ja ympäristön arvostaminen menee käsikädessä – jos talous ei kasva jatkuvasti, voimme mahdollistaa paremman ja oikeudenmukaisemman jaon resursseista, myös hoivatyöntekijöille ja ympäristölle. Tämä vaatii kuitenkin muutoksia talousjärjestelmän syvemmällä tasolla, jotta oikeudenmukaisuus ja ekologinen kestävyys voidaan saavuttaa.

Tässä kontekstissa on tarkasteltava myös neoklassisen taloustieteen ja sen käsityksiä hyvinvoinnista. Perinteinen käsitys taloudellisesta hyvinvoinnista perustuu usein rahaan ja tuotantoon, mutta tutkimukset, kuten Easterlinin työ, osoittavat, että taloudellisen kasvun ja yksilön onnellisuuden välillä ei ole suoraviivaista yhteyttä. On tärkeää huomioida, että hyvinvointi ei välttämättä kasva jatkuvasti talouskasvun mukana. On mahdollista, että yhteiskunnat voivat elää hyvää elämää ilman jatkuvaa taloudellista laajentumista.

Degrowthin yhteydessä on usein pohdittu myös kulttuuristen arvojen muutosta. Yhteiskuntamme on pitkään ollut rakennettu kilpailun ja jatkuvan kasvun varaan, mutta ekologisten ja sosiaalisten kriisien keskellä meidän on kysyttävä itseltämme, voimmeko määritellä elämänlaadun muilla tavoin. Kestävä talous ei perustu siihen, että lisäämme kulutustamme ja laajennamme tuotantoa, vaan pikemminkin siihen, että elämme harmonisemmin ympäristömme kanssa ja arvostamme toisiamme.

On myös tärkeää ottaa huomioon, että vaikka degrowth tarjoaa vision paremmasta maailmasta, sen toteuttaminen vaatii syvällisiä muutoksia poliittisissa ja taloudellisissa rakenteissa. Meidän täytyy kyetä haastamaan vallitsevia ajatusmalleja ja yhteiskunnallisia normeja, jotka suosivat kasvua ja taloudellista kilpailua. Tämä vaatii paitsi poliittista tahtoa, myös laajempaa yhteiskunnallista keskustelua ja kulttuurista muutosta.

Erityisesti, kun puhutaan ympäristön ja hoivan suhteesta talouteen, on huomioitava, että talouden ulkopuolelle jäävät usein monet elämän osa-alueet, jotka ovat välttämättömiä yhteiskunnan toimivuuden kannalta. Näitä ovat muun muassa luonnonvarojen kestävä käyttö ja hoivatyön arvostaminen. Kuten ekologinen taloustiede osoittaa, nämä osa-alueet eivät voi jäädä vain hyväntekeväisyyden varaan, vaan niiden tulee olla keskeinen osa taloudellisia päätöksiä ja käytäntöjä.

Miten heterodoksinen taloustiede haastaa ortodoksisen ympäristökriisin ratkaisussa?

Ortodoksisen valtavirran taloustieteen vallanpito on muovannut ympäristötutkimuksen kenttää tavalla, joka rajoittaa aidosti realististen lähestymistapojen kehittymistä. Tämä valtavirta korostaa asociallisuuden ja ahistorian kautta yksilöiden rationaalisia valintoja rajallisten resurssien käytössä, ja käyttää suljetun järjestelmän deduktiivista metodia, joka jättää huomiotta yhteiskunnalliset, poliittiset ja eettiset ulottuvuudet. Näin ollen ympäristön ja talouden perustavanlaatuisen yhteyden tunnistaminen sekä sosiaalisten rakenteiden rooli jäävät helposti huomioimatta.

Ekologisen taloustieteen alalla näkyy ristiriita: vaikka sen perusajatus on tarjota vaihtoehto valtavirtataloustieteelle, sen kehitys on ollut usein sidoksissa juuri niihin malleihin ja menetelmiin, joita se pyrkii kyseenalaistamaan. Tämä on johtanut tilanteeseen, jossa ekologit ovat joskus pragmatisesti omaksuneet valtavirran käsitteitä ja arvonmääritysmenetelmiä, vaikka ne ovat ristiriidassa ympäristön ja yhteiskunnan ongelmien kokonaisvaltaisen ymmärtämisen kanssa. Ekologista taloustiedettä ovat pitkään leimanneet instituutioiden valtarakenteet ja neoklassisen taloustieteen asema, joka on monin paikoin määrittänyt tutkimuksen rajat ja hyväksyttävät ongelmat.

Heterodoksinen taloustiede muodostaa vastavoiman, joka yhdistää useita kriittisiä suuntauksia: marxilaiset, kriittiset institutionaaliset, ekososiaaliset, feministiset ja postkeynesiläiset näkemykset. Näiden koulukuntien pyrkimys on ylittää valtavirran taloustieteen rajat ja tarjota moniäänisempi, yhteiskunnallisesti kytkeytyneempi analyysi. Tässä kontekstissa heterodoksisuus ei ole vain negatiivinen määritelmä, joka syntyy vastustuksesta valtavirtaa kohtaan, vaan se rakentaa myös yhteistä paradigmaa ja tutkimusyhteisöä, jonka perusta löytyy keskinäisestä riippuvuudesta ja ideologisesta yhteisymmärryksestä.

Ympäristötalouden kehitys on pitkälti ollut ristiriitaista. Sen keskeiset käsitteet, kuten tehokkuus hinnoittelussa ja ulkoisvaikutusten sisäistäminen markkinoille, ovat säilyneet ennallaan, vaikka todelliset ympäristökustannukset ja -hyödyt ovatkin vaikeasti määriteltävissä. Markkinat eivät ole neutraaleja mekanismeja, vaan sosiaalisesti ja institutionaalisesti rakennettuja kokonaisuuksia, joissa valta ja neuvottelut muovaavat hintoja ja toimijoiden asemaa. Tämä näkökulma jää usein valtavirran teorioiden ulkopuolelle.

Ekologisen taloustieteen kentällä vaikutusvaltaisten tutkijoiden joukossa on edelleen paljon neoklassisen koulukunnan edustajia, mikä ylläpitää vallitsevia käytäntöjä ja estää paradigman todellisen muuttumisen. Näin ollen heterodoksinen kenttä muodostaa tärkeän vastavoiman, joka haastaa näitä rakenteita ja pyrkii edistämään kokonaisvaltaisempaa, poliittisesti ja eettisesti tiedostavampaa lähestymistapaa ympäristökriisiin.

Ymmärtäminen siitä, miten taloustieteellinen paradigma ja sen institutionaaliset valtarakenteet muokkaavat ympäristötutkimuksen mahdollisuuksia ja rajoja, on keskeistä. Ympäristöongelmat eivät ole vain teknisiä tai taloudellisia kysymyksiä, vaan kytkeytyvät syvälle yhteiskunnallisiin rakenteisiin, valtaan ja arvoihin. Näiden ulottuvuuksien tiedostaminen auttaa hahmottamaan, miksi perinteinen taloustiede ei yksin riitä ratkaisemaan ilmastonmuutoksen ja luonnon köyhtymisen kaltaisia kriisejä. Siksi heterodoksinen lähestymistapa, joka integroi talouden, ekologian ja yhteiskunnan tarkastelun, tarjoaa lupaavan tien kohti aidosti kestävää kehitystä.