Englannin kielessä on pitkään käytetty pronominia they yksilön sukupuolen ollessa tuntematon tai merkityksetön, vaikka edeltävä sana olisi yksikössä. Esimerkiksi lauseissa kuten Everyone should wear their best clothes tai Someone called but they didn’t leave their name they viittaa yksikköön ilman sukupuolimääritystä. Uutta on kuitenkin pronominin käyttö tunnetusta yksittäishenkilöstä, kuten lauseessa Jan has their secrets, jossa their viittaa selvästi yhteen tunnettuun henkilöön, Jan:iin. Tämä muutos on herättänyt vastustusta; jotkut väittävät, että they pronominin käyttäminen sekä monikolle että yksikölle aiheuttaisi sekaannusta, mutta kielellisessä käytössä monitulkintaisuus on yleistä ja ihmiset oppivat tulkitsemaan kontekstin mukaan.

Väitteet sukupuolineutraalin they-muodon olevan biologisesti tai kieliopillisesti virheellinen ovat perusteettomia. Biologisesti sukupuolia on useampia kuin pelkkä maskuliininen ja feminiininen, ja kieliopilliset normit muuttuvat jatkuvasti ajan myötä. Englanti ei ole ainoa kieli, jossa sukupuolineutraalisuus kehittyy; esimerkiksi ruotsissa on otettu käyttöön pronomini hen, joka korvaa han (hän, maskuliini) ja hon (hän, feminiini). Vaikka hen käyttöä virallisissa asiakirjoissa on rajoitettu, se yleistyy nopeasti mediassa ja arkikielessä. Heprean kielessä puolestaan on käynnissä muutoksia, joissa pyritään sukupuolineutraaliin ilmaisuun, mutta kyse on monimutkaisesta prosessista, joka vaatii muutoksia myös adjektiiveihin ja verbeihin sekä mahdollisesti jopa uusien kirjainten käyttöönottoa.

Morfologian näkökulmasta eri kielet eroavat toisistaan huomattavasti. Englannissa esimerkiksi monikon muodostus tapahtuu pääosin suffiksillä -s, ja prepositiot sijoittuvat usein substantiivin eteen. Turkissa monikko ilmaistaan suffikseilla -lar tai -ler, jotka vaihtelevat sanan vokaalin mukaan, ja paikallissijat ilmaistaan myös suffikseilla, kuten evde (talossa), evden (talosta), eve (talolle). Turkissa käytetään myös reduplikaatiota adverbien vahvistamiseen, mikä on englannissa harvinaista. Lisäksi turkin kielessä ei ole artikkeleita kuten a tai the, mikä poikkeaa merkittävästi englannista.

Viittauksessa viittomakieliin on huomionarvoista, että vaikka sanat eivät ole äänteellisiä, niiden morfologinen rakenne muistuttaa puhuttujen kielten rakenteita: juuret, taivutukset ja johdokset ovat merkityksellisiä, mutta ne ilmaistaan käsiliikkeillä ja liikkeiden suuntauksilla, ei äänteillä.

Sanojen rakenteessa morfeemien lineaarinen järjestys on säädelty. Esimerkiksi sanassa disagreeable morfeemien järjestys agree + dis + able ei ole hyväksyttävä, vaan oikea on dis + agree + able. Lisäksi sanoilla on hierarkkinen rakenne: ne muodostuvat yksiköistä, jotka sisältävät muita yksiköitä. Sanan unworthy rakenne voidaan hahmottaa siten, että juuri worth on substantiivi, johon liitetään adjektiivia muodostava suffiksi -y, jolloin syntyy worthy. Tämän jälkeen prefiksi un- liitetään adjektiiviin worthy, jolloin syntyy uusi adjektiivi unworthy. Tämä hierarkinen rakenne on tärkeä ymmärtää, sillä affiksit liitetään vain tietyn sanaluokan sanoihin (esimerkiksi un- liitetään vain adjektiiveihin tai verbeihin, ei substantiiveihin).

Toinen esimerkki on dehumidify, jossa suffiksi -ify liitetään adjektiiviin humid muodostaen verbin humidify, ja tämän jälkeen prefiksi de- liitetään verbin humidify alkuun muodostaen uuden verbin dehumidify. Lexikaalisten kategorioiden ymmärtäminen auttaa selventämään, miksi tietyt morfeemit voidaan liittää vain tiettyihin sanoihin, mikä puolestaan määrittää sanan hierarkkisen rakenteen.

On tärkeää ymmärtää, että kielten morfologia ja pronominien käyttö kehittyvät jatkuvasti ja heijastavat sosiaalisia, kulttuurisia sekä biologisia muutoksia. Sukupuolineutraalien pronominien käyttöönotto on osa tätä kehitystä, ja sen myötä kieli rikastuu ja monimuotoistuu. Lisäksi eri kielissä morfologian toteutustavat voivat poiketa radikaalisti toisistaan, mikä vaatii kielen oppijalta avointa ja joustavaa ajattelua. Kielellinen merkityksellisyys ei perustu yksinomaan kieliopilliseen tai biologiseen staattisuuteen, vaan kielen elävyyteen ja sen kykyyn mukautua yhteiskunnan tarpeisiin.

Miten kohteliaisuus ja kielivariaatiot rakentavat sosiaalisia identiteettejä?

Kielen käyttö arkipäiväisessä vuorovaikutuksessa ei ole pelkästään viestinnän väline, vaan syvällinen tapa rakentaa ja ilmaista sosiaalisia identiteettejä. Kohteliaisuuden säännöt eivät ole universaaleja, vaan vaihtelevat ryhmittäin, ja se mikä yhdessä ryhmässä on kohteliasta, voi toisessa ryhmässä olla epäkohteliasta tai jopa loukkaavaa. Tämä korostaa sitä, kuinka kielenkäyttö on sidoksissa yhteisön normeihin ja odotuksiin. Positiivinen kohteliaisuus, jossa pyritään korostamaan yhteisyyttä ja ryhmän kuulumista, ja negatiivinen kohteliaisuus, jossa pyritään säilyttämään yksilön kasvot ja autonomia, ovat strategioita, joita käytetään vaihtelevasti eri konteksteissa. Ulkopuolisen näkökulmasta jotkin ilmaisut voivat vaikuttaa epäkohteliailta, vaikka ryhmän sisällä ne ovat normaaleja tai jopa toivottuja.

Kielivariaatio toimii samalla tavalla sosiaalisen identiteetin merkkinä. Äänteelliset, leksikaaliset ja kieliopilliset variantit eivät ole satunnaisia vaan heijastavat puhujan taustaa, sosiaalista asemaa, alueellista alkuperää ja etnistä identiteettiä. Esimerkiksi verbin loppuosan ääntäminen muodossa [In] tai [Iŋ] ilmaisee sekä sosiaalista identiteettiä että rekisteriä. Tämä variaatio auttaa yksilöä sijoittumaan sosiaaliseen kontekstiin ja osoittamaan kuulumistaan tiettyyn ryhmään. Uudelle kielenoppijalle tällaiset variantit voivat olla vaikeasti hahmotettavia, sillä niiden käyttöön liittyy sekä normatiivisia että sosiaalisia sääntöjä, jotka vaikuttavat puhutun kielen vivahteisiin ja ryhmän sisäiseen hyväksyntään.

Standardikielen ja muiden muotojen välinen suhde on keskeinen sosiolinguistiikan tutkimuskohde. Standardimuotoja arvostetaan usein virallisina ja "oikeina", kun taas alueelliset ja sosiaaliset murteet saattavat joutua arvostelun kohteeksi tai jopa marginalisoituiksi. Tämä standardisoinnin prosessi heijastaa ja vahvistaa yhteiskunnallisia valtasuhteita, joissa kielimuodot linkittyvät sosiaaliseen valtaan ja syrjintään. Kriittinen sosiolinguistiikka pureutuu juuri näihin kieli-ideologioihin ja niiden vaikutuksiin, paljastaen, miten kielelliset arvot tukevat tai haastavat yhteiskunnallisia eroja ja epätasa-arvoa.

Termien käyttö kielivariaatiosta keskusteltaessa on tärkeää: sana "murteet" saattaa kantaa negatiivisia konnotaatioita, kun taas "variaatiot" on neutraalimpi termi, joka kattaa sekä alueelliset että sosiaaliset kielimuodot. Myös nimitykset kuten "afrikkalaisamerikkalainen englanti" voivat vahingossa essentialisoida puhujan identiteetin ja yhdistää sen geeneihin tai etnisyyteen, vaikka kyse on ennen kaikkea sosiaalisista ja kulttuurisista yhteyksistä. Tämän vuoksi on tärkeää käsitellä kielivariaatiota joustavasti ja tiedostaen sen moninaisuus, sekä välttää yksinkertaistavia yleistyksiä.

Kielivariaation ymmärtäminen auttaa myös oivaltamaan, kuinka kieli toimii sosiaalisten hierarkioiden ja ryhmädynamiikan peilinä ja työkaluna. Se tuo esiin, kuinka puheen variantit eivät ole vain kielellisiä ilmiöitä, vaan myös sosiaalisia merkkejä, joiden avulla yksilöt voivat navigoida erilaisissa yhteiskunnallisissa asemissa ja ryhmissä. Kohteliaisuuden normien ja varianttien hallinta puolestaan on keskeinen osa vuorovaikutuksen sujuvuutta ja ryhmän hyväksyntää.

Lisäksi on tärkeää huomioida, että kielivariaatio ja kohteliaisuus ovat jatkuvasti muuttuvia ilmiöitä, jotka reagoivat yhteiskunnallisiin muutoksiin ja globaalin vuorovaikutuksen paineisiin. Kielenoppijoiden ja kielenkäyttäjien on syytä tiedostaa tämä dynaamisuus sekä oppia lukemaan kielen nyansseja, jotta he voivat sovittaa oman kielenkäyttönsä sopivaksi erilaisiin sosiaalisiin tilanteisiin.

Miten afrikkalaisamerikkalainen kieli eroaa standardienglannista?

Afrikkalaisamerikkalaisessa kielessä (AAL) on useita erityispiirteitä, jotka erottavat sen perinteisestä standardienglannista (SAE). Nämä erityispiirteet eivät ole sattumanvaraisia, vaan ne seuraavat tarkasti tiettyjä kielioppisääntöjä, joiden ymmärtäminen voi auttaa selventämään, miksi AAL saattaa vaikuttaa ulkopuolisista erikoiselta tai jopa väärinymmärretyltä. Yksi tärkeimmistä eroista liittyy verbin käyttöön, erityisesti be-verbiin ja sen erilaisiin muotoihin.

Be-verbi on yksi AAL:n tunnusmerkkejä, ja sen käyttö poikkeaa merkittävästi SAE:sta. Yksi tärkeimmistä AAL:n ominaisuuksista on muuttumaton be-verbi (invariant be), joka ei vaihtele muodoissaan kuten SAE:ssa, jossa käytetään am, are ja is. Invariant be on kuitenkin myös monille SAE:n puhujille väärinymmärretty, ja sitä käytetään AAL:issa eri tavalla. Erityisesti, AAL:ssa on käytössä tapahdukselle tyypillinen be-verbin käyttö, mikä tarkoittaa, että toiminta toistuu säännöllisesti. Esimerkiksi lauseessa "She be runnin’ with her team" invariant be ilmaisee, että hän juoksee usein tai säännöllisesti joukkueensa kanssa. Jos lauseessa tarkoitetaan juuri tällä hetkellä tapahtuvaa toimintaa, käytetään muotoa "She runnin’ with her team". Näitä lauseita ei voida käyttää toistensa sijaan, sillä niillä on eri merkitykset.

AAL:ssa on myös erikoistapa käyttää negatiivisia muotoja. Normaalisti AAL:ssa käytetään "ain’t" negatiivisessa lauseessa, kuten "She ain’t runnin’ with her team", mutta jos käytetään tapahdukselle tyypillistä be-verbiä, negatiivimuoto muodostetaan sanalla "don’t", kuten "She don’t be runnin’ with her team everyday". Tässä ei voida käyttää "ain’t" tyypillisen be-verbin kanssa.

Nolla-kopula (zero copula) on toinen keskeinen piirre AAL:ssa, joka eroaa SAE:sta. SAE:ssa kopula, kuten "is" tai "are", yhdistää lauseessa subjekti ja predikaatti. AAL:ssa tämä kopula voi olla pois jätetty tietyissä tilanteissa. Esimerkiksi lauseessa "She ready now" tai "They tired" kopulaa ei käytetä. Mielenkiintoista on, että vain "is" ja "are" voivat jäädä pois kopuloina, mutta "am", "was" ja "were" eivät yleensä jää pois, vaikka niitä ei yleensä käytettäisikään AAL:ssa.

Existential "it’s" ja "i’s" -rakenteet ovat yleisiä AAL:ssa, kun taas SAE:ssa käytetään "there is" tai "there are" vastaavissa tilanteissa. Esimerkiksi lauseessa "it’s a lot of people here" AAL:issa käytetään "it’s" tai "i’s" ilmaistakseen olemassaolon merkityksen, sen sijaan, että käytettäisiin "there is" kuten SAE:ssa. AAL:ssa tämä rakenne toimii yhtä hyvin yksikössä kuin monikossakin.

AAL:n ääntämispiirteet poikkeavat myös SAE:sta. Yksi yleisimmistä ääntämismuutoksista on konsonanttien ryhmien väheneminen, eli konsonanttiryhmien yksinkertaistaminen. Tämä prosessi ei ole satunnainen, vaan siihen vaikuttaa fonologinen ympäristö, kuten se, seuraako konsonantti toista konsonanttia vai vokaalia. Esimerkiksi lauseessa "help" "l" voidaan jättää pois, ja sana voidaan ääntää [hɛp], kun taas "cold" voidaan ääntää [kod], koska konsonantti [l] seuraa vokaalia. Myös sanan lopussa olevan konsonantin poistaminen on yleistä, kuten esimerkiksi "car" ääntyy AAL:ssa usein [ka]. Tärkeää on, että AAL:ssa konsonanttien poistaminen tapahtuu erityisten sääntöjen mukaan eikä satunnaisesti.

Lopuksi AAL:ssa on myös havaittavissa eroja konsonanttien ääntämisessä verrattuna SAE:hen. Usein AAL:ssa käytetään [d], [t], [f] tai [v] äänteitä sen sijaan, että käytettäisiin SAE:ssa [θ] tai [ð], kuten sanoissa "dance", joka SAE:ssa ääntyy [dæns], mutta AAL:ssa sitä saatetaan ääntää [dæns] tai [f] ja [v] ääntämistapoja voidaan käyttää esimerkiksi sanoissa, joissa SAE:ssa käytetään [θ].

Kielen muunnelmat ja eroavaisuudet, joita esiintyy AAL:ssa, eivät ole ainoastaan ääntämiseen liittyviä, vaan ne ulottuvat myös rakenteellisiin ja kieliopillisiin piirteisiin, jotka tekevät AAL:sta oman, täysin sääntöjensä mukaan toimivan kielen. Tämän vuoksi on tärkeää ymmärtää, että AAL ei ole virheellistä tai vääriä muotoja standardienglannista, vaan oma kielimuoto, jossa on selkeät säännöt ja käytännöt, jotka erottavat sen muista englannin kielimuodoista.

Miten valita käytettävä kieli ja miksi monikielisyys on tärkeää yhteiskunnassa?

Monikielisyyttä voidaan ymmärtää dynaamisena prosessina, jossa puhujat hyödyntävät useita kielellisiä resursseja pienellä huomiolla siihen, mikä kieli näistä resursseista kuuluu. Puhujat voivat käyttää koodinvaihtoa tai translanguagingia, kuten käsiteltiin aiemmassa luvussa, ja näin ilmaista sosiaalisia identiteettejä, jotka eivät ole erillisiä, vaan sekoittuneita. Itse asiassa monille puhujille tämä kielten sekoittaminen voi osoittaa uudenlaisen identiteetin, joka on yhdistelmä ja moninainen. Kieli, jonka valitsee, ei siis ole vain kommunikaation väline, vaan se voi kertoa puhujan identiteetistä ja yhteiskunnallisesta asemasta.

Kun ihmiset kohtaavat toisiaan, he valitsevat kielen, joka on heille yhteinen, jos toinen osapuoli puhuu vain yhtä kieltä. Jos molemmat puhuvat kahta tai useampaa kieltä, koodinvaihto tai translanguaging on yleinen käytäntö. Erilaisissa yhteisöissä saattaa kuitenkin olla erityisiä sääntöjä siitä, minkä kielen valitseminen on sopivaa. Esimerkiksi Leap (1993) kuvaa, kuinka intiaanit ennen eurooppalaisten tuloa hallitsivat tämän päätöksen kaupankäynnissä eri kieliryhmien välillä. Jos kielet olivat läheisesti sukua, puhujat käyttivät omaa kieltään, mutta mukauttivat odotuksia oikeakielisyyden suhteen ja oppivat yhteisymmärryksestä prosessin aikana. Jos kielet olivat kauempana toisistaan, yhteisö kehitti sääntöjä siitä, mitä kieltä piti käyttää missäkin tilanteessa: joskus isäntien odotettiin puhuvan vieraidensa kieltä, toisinaan taas vieraiden odotettiin käyttävän isäntien kieltä. Vaihtoehtoisesti voitiin käyttää lingua franca -kieltä, joka oli toisen kielen oppimiseen perustuva kieli, joka säännöllisesti yhdisti puhujia, jotka eivät puhuneet toistensa kieltä. Esimerkiksi Ojibwe toimi tällä tavoin Pohjois-Amerikan Suurten järvien alueella monien vuosien ajan.

Tämä päätös kielen valinnasta ei ole vain historiallinen tai kulttuurinen kysymys, vaan se on keskeinen osa myös nyky-yhteiskunnan monikielisyyttä. Kysymys siitä, mitä kieltä käyttää, on pohdittava myös yksilötasolla monilla yhteiskunnilla. Jos kaksi monikielistä henkilöä kohtaa, kumpaa kieltä he käyttävät? Joissain yhteisöissä katsotaan sopivaksi, että puhuja sopeutuu vähemmän sujuvan puhujan tarpeisiin. Esimerkiksi Etelä-Afrikassa, jos me molemmat puhumme isiZulu ja Xhosaa, mutta sinä puhut hyvin vain isiZulu:ta, minä käytän isiZulu:a sinun kanssasi. Toisissa yhteiskunnissa, kuten Yhdysvalloissa, odotetaan, että vähemmän hallitseva puhuja sopeutuu aina hallitsevan kielen puhujan tarpeisiin, tässä tapauksessa englantiin.

Kielen valinnan lisäksi monikielisyys liittyy usein kielen suunnitteluun, jota toteutetaan valtion, koulutuslaitosten, median ja oikeuslaitoksen toimesta. Kielen suunnittelun päätöksenteko voi ulottua virallisen kielen valinnasta siihen, mitä kieltä käytetään opetuksessa tai vaaleissa, tulkkauspalveluiden tarjoamiseen oikeudenkäynneissä tai terveydenhuollossa, jopa siveyssääntöihin ja oikeinkirjoituksen reformeihin. Jotkut kielipolitiikat pyrkivät edistämään kielellisten vähemmistöjen sulautumista hallitsevaan kieleen, kun taas toiset pyrkivät suojelemaan kaikkien kielten puhujien oikeuksia ja edistämään kielellistä moninaisuutta. Kieliyhteisöille, joilla ei ole kirjallista kieltä, kielen suunnittelu voi tarkoittaa myös oikeinkirjoituksen kehittämistä, jotta heidän kieltään voidaan dokumentoida.

Kielen suunnittelu voi olla virallista tai de facto-käytäntöä. Esimerkiksi Yhdysvalloissa kongressi ei ole koskaan virallisesti tunnustanut englantia viralliseksi kieleksi, vaikka se toimii de facto -virallisena kielenä: kaikki valtion toimet tapahtuvat englanniksi, kaikki lait julkaistaan englanniksi, koulutuksessa käytetään englantia ja oikeudenkäynnit pidetään englanniksi, vaikka lait velvoittavat tarjoamaan tulkkauspalveluja niille, jotka eivät puhu englantia. Kongressi on kuitenkin hyväksynyt muutamia lakeja, kuten vuonna 1990 hyväksytyn Intiaanikielten lain, joka pyrkii suojelemaan ja tukemaan näitä kieliä. Sen sijaan maahanmuuttajakielten tukeminen ei ole osa Yhdysvaltain lakia, vaan tilanne on de facto -tilanne, joka tukee kielellistä assimilaatiota ja kannustaa maahanmuuttajia ei vain oppimaan englantia vaan myös luopumaan äidinkielestään.

Monikielisyys on usein seurausta kielikontaktista, jossa kahden tai useamman kielen puhujat joutuvat pitkään tekemisiin keskenään. Tällainen kontaktitilanne syntyy useimmiten kaupan, valloituksen, kolonisaation tai muuton seurauksena. Kielikontakti voi johtaa erilaisiin seurauksiin: kielten säilymiseen erillisinä, uusien kielten syntymiseen, kielivaihdokseen tai kielellisen monimuotoisuuden lisääntymiseen, jopa supermonimuotoisuuteen yhteisössä. Sveitsissä ja Belgiassa kielikontakti ylläpitää kunkin ryhmän omaa kieltä. Belgiassa useimmat ihmiset puhuvat sekä ranskaa että flaamia. Vaikka Belgia on virallisesti kaksikielinen, kielellisiin kysymyksiin liittyvät jännitteet ovat usein hyvin korkealla. Kun vierailin Brysselissä monta vuotta sitten, eräänä aamuna heräsin ja näin, että kadunkylttien ranskankieliset tekstit oli mustattu pois flaamin kielen puolestapuhujien toimesta. Seuraavana aamuna sama tapahtui ranskalaisten puolestapuhujien toimesta.

Kielikontakti voi myös johtaa täysin uusiin kieliin. Pidgin- ja kreolikielet ovat esimerkkejä yhteiskielistä, jotka kehittyivät 1600-1800-luvuilla. Ne syntyivät, kun ihmiset tarvitsivat yhteisen kielen, mutta eivät tienneet toistensa kieltä, eikä lingua franca ollut saatavilla. Pidgin on kieltä, joka syntyy tilanteessa, jossa ihmiset, jotka eivät puhu toistensa kieliä, tarvitsevat pitkään yhteistä kieltä. Pidginin rakenne on yksinkertaistettu, sillä siinä yhdistyvät useiden kielten elementit, mutta sen sanasto on rajallinen. Usein näitä kieliä puhuttiin siirtomaavalloittajien ja alistettujen kansojen välillä, mutta pidginillä oli myös rooli kolonisoitujen kansojen välisessä kommunikoinnissa. Kun pidgin saa syntyperäisiä puhujia, se muuttuu kreoliksi, ja prosessi, jossa pidginistä tulee kreoli, ei tapahdu hetkessä. Kreolissa syntyy rikkaampi kielirakenne ja sanasto, joka vastaa puhujan tarpeisiin.

Mikä vaikutti Mochica-kulttuurin romahtamiseen?
Miten erityisasiamiesten rooli määritellään Yhdysvaltain oikeusjärjestelmässä ja mitä se tarkoittaa kansalaisille?
Glukosamiinin ja kollageenin rooli nivelrikon hoidossa: Tehokkuus ja uudet lähestymistavat
Miten valita ja hoitaa neljä vuodenaikaa kestäviä puita puutarhassa?