Kuinka narratiivinen hegemonia muovaa poliittista tietoisuuttamme: Genealogia ja valta

Foucault'n genealogian ja diskurssianalyysin kautta voimme tutkia, kuinka historian ja vallan rakenteet kietoutuvat toisiinsa ja muovaavat käsityksiämme nykyhetkestä. Genealogia, kuten Foucault sen esittää, ei ole vain menneisyyden jäljittämistä, vaan se on myös nykyisyyden rakenteiden ja valtarakenteiden paljastamista. Historiaa ei tule ymmärtää lineaarisena etenemisenä, vaan se on jatkuva vuorovaikutus eri aikojen, valtarakenteiden ja diskurssien välillä. Foucault'n mukaan valta ja tieto eivät ole toisistaan erillisiä, vaan ne ovat keskinäisesti toisiaan edellyttäviä. Genealogia paljastaa, miten tiedon ja vallan tuotanto eivät ole yksinkertaisia, vaan niitä sävyttävät jatkuvat kielletyt ja sorretut äänet, jotka ohjaavat yhteiskunnallista ajattelua ja politiikkaa.

Genealogian avulla voimme tarkastella poliittisen hetken nykyisiä diskursseja ja paljastaa, kuinka oikeisto ja vasemmisto ovat kumpikin osaltaan rakentaneet sen hegemonian, joka ohjaa kollektiivista poliittista tietoisuuttamme. Oikeisto luo edelleen narratiiveja, jotka perustuvat vallan ja alistamisen logiikkaan, kun taas vasemmisto on joutunut syvälle pohdintaan siitä, miksi oikeisto on saavuttanut niin paljon valtaa ja merkitystä. Molemmat osapuolet, oikeisto ja vasemmisto, ovat vastuussa nykyisen poliittisen hetkisen epistemeen rakentamisesta – narratiivista, joka hallitsee ajatteluamme ja poliittista toimintaa.

Foucault'n teoksessa Tieteiden järjestys (The Order of Things) hän tutkii, kuinka tiedon ja vallan suhteet muovaavat kulttuurista merkitystä ja kuinka tämä suhde voi vaikuttaa jopa taiteen ja filosofian ymmärtämiseen. Foucault'n tutkimus Las Meninas -maalauksesta on hyvä esimerkki siitä, kuinka merkityksiä ei voida ymmärtää vain pintapuolisesti, vaan niiden taustalla on syvällisiä valtarakenteita, jotka ohjaavat sitä, mitä pidämme oikeana tai totena. Näin ollen on välttämätöntä tarkastella poliittisia narratiiveja ja niiden valtarakenteita samalla tavoin. Esimerkiksi se, kuinka poliittinen narratiivi on rakentunut "keskustasta" käsin – vallan ja johtajuuden keskipisteestä – ei ole sattumaa, vaan se on yksi osa lännen metafyysisen ajattelun ja sen valtarakenteiden jatkuvaa tuotantoa.

Foucault'n ajattelu avaa myös mahdollisuuden tarkastella sitä, miten yksilöiden käsitys itsestään ja roolistaan yhteiskunnassa on ollut alisteinen mikrovallan teknologioille. Näitä teknologioita, kuten "kurinpidon" ja "kuriin alistamisen" mekanismeja, on kehitetty ja vahvistettu lännen historiassa niin, että ne muokkaavat yksilöiden käsityksiä vapaudestaan ja identiteetistään. Tämä käsitys yksilöstä on sisäistynyt monella tasolla yhteiskunnassamme ja se on keskeinen osa poliittista diskurssiamme.

On tärkeää ymmärtää, että genealoginen lähestymistapa ei pyri löytämään "totuuksia" menneisyydestä, vaan se keskittyy paljastamaan ne voimat, jotka muokkaavat nykyhetken käsityksiä historiasta ja politiikasta. Tällöin emme etsi yksinkertaisia syy-seuraus-suhteita, vaan tarkastelemme, kuinka voimat ja diskurssit ovat syntyneet ja miten ne vaikuttavat tänään. Foucault'n metodologia mahdollistaa tämän paljastamisen, sillä se tuo esiin näkymättömät rakenteet, jotka hallitsevat meidän käsityksiämme itsestämme ja yhteiskunnasta.

Genealogian tutkiminen tarjoaa myös mahdollisuuden kyseenalaistaa ne valtadiskurssit, jotka määrittelevät, mitä on "oikea" tai "väärä", "hyvä" tai "paha" poliittisessa kontekstissa. Tällöin emme pelkästään tarkastele poliittisten narratiivien sisältöä, vaan myös niitä vallan rakenteita, jotka tekevät mahdolliseksi sen, että tietty narratiivi vakiintuu totuudeksi. Tämä voi auttaa ymmärtämään, miksi tietyt poliittiset näkemykset saavat jalansijaa ja miksi tietyt äänenpainot jäävät usein vaimeiksi tai kokonaan vaiennetuiksi.

Miten Trumpin Populismi Palaa Herrevolk-demokratiaan ja Valkoisen Ylivallan Suojeluun

Trumpin politiikka ja sen populistiset periaatteet rakentuvat osittain Yhdysvaltojen historian pitkään jatkuneelle rakenteelle, jossa valkoisuus on ollut sekä etuoikeus että sosiaalinen pääoma. Tämä Herrenvolk-demokratia, joka muistuttaa Etelä-Afrikan apartheid-järjestelmää, oli aikoinaan järjestelmä, jossa vain tietyt ryhmät nauttivat kansalaisoikeuksista. Kansalaisuus itsessään oli valkoisuuden kautta saavuttava etuoikeus, ja valkoisuus määritti poliittisen tasa-arvon ulottuvuudet. Tämä ei kuitenkaan ollut tasa-arvoa vain kaavassa, vaan se toimi valkoisten, erityisesti valkoisten miesten, etuoikeuden suojelijana.

Valkoisuuden rooli yhteiskunnassa on aina ollut vahvasti yhteydessä dominointisuhteisiin. Se ei ollut pelkästään rodullinen asema, vaan myös symboli kulttuurista ja yhteiskunnallista valtaa. Ajan kuluessa tämä asema on ollut säilytettävä tietyillä sosiaalisilla käytännöillä, jotka vahvistavat valkoisten asemaa suojellun yhteiskuntaluokan jäseninä, myös niille, jotka eivät kuuluneet eliittiin. Valkoisten etuoikeus ei siis ollut vain ideologinen tai poliittinen rakenne, vaan yhteiskunnallinen käytäntö, joka oli syvällä kansakunnan mielessä ja joka näyttäytyi luonnollisena osana kansalaisuutta ja tasa-arvoa.

Kun 1960-luvun kansalaisoikeusliike toi merkittäviä muutoksia ja murensi monia tätä valkoisuuden asemaa tukevaa käytäntöä, syntyi identiteettikriisi, joka uhkasi valkoisen etuoikeuden olemassaoloa. Vaikka kansalaisoikeudet eivät juuri muuttaneet valkoisten hegemoniaa, niiden voittaminen loi ressentimentin tunnetta – syvää vihaa ja katkeraa tunteiden purkautumista, erityisesti monilla valkoisilla, jotka kokivat olevansa menettäneet asemansa yhteiskunnassa. Trumpin vaalikampanjan voitot olivat pitkälti kiinni tästä kollektiivisesta ressentimentista, joka nousi esiin vastareaktiona edistyksellisiin politiikkoihin, joiden tarkoituksena oli laajentaa vähemmistöjen oikeuksia.

Friedrich Nietzschen ajattelussa ressentiment on voimakas tunne, joka syntyy alistetuilta ryhmiltä ja voi ilmetä yhteiskunnallisena katkeroitumisena, joka saattaa luoda reaktiivisen ja itseään korottavan moraliteetin. Se, että vähemmistöt eivät pystyneet suoraan taistelemaan sortajia vastaan, loi kulttuurisen ja psykologisen perustan sille, että sorretut ryhmät löysivät oman moraalisen arvonsa kieltämällä kaiken ulkopuolisen, "muukalaisen". Tällä tavoin he pystyivät asettamaan itsensä hyviksi tai oikeamielisiksi, vaikka he eivät kyenneet saavuttamaan konkreettista muutosta.

Samalla, kun valkoisten ja vähemmistökansojen välillä esiintyy yhä suuria yhteiskunnallisia eroja, kuten mustien ja latinojen kokemat epäkohdat, monet valkoiset, jotka kannattavat yhteiskunnallista hierarkiaa, kokevat, että rotujen välinen edistys on uhka heidän omalle asemalleen. Tämä johtaa siihen, että heidän näkemyksensä rodullisesta oikeudenmukaisuudesta on kääntynyt käsitykseksi "antivalkoisesta syrjinnästä". Wendy Brownin mukaan tämä paradoksi yksilön vapauden ja yhteiskunnallisen tasa-arvon välillä luo tilanteen, jossa alistetut kokevat epäonnistumisen ja alemmuuden tunteen, kun taas "menestyneet" valkoiset kääntävät tämän syyllisyydeksi, joka purkautuu ressentimentiksi.

Republican Party otti strategisen käänteen ja valitsi menneisyyden poliittiset linjat, jotka olivat aiemmin olleet tehokkaita. GOP ei ollut valmis seuraamaan omia tutkimusraporttejaan, jotka suosittelivat puolueen laajentamista ja inklusiivisuutta, sillä se pelkäsi menettävänsä ydinkannattajansa. Näin puolue siirtyi kohti Trumpin kehittämiä demagogisia strategioita, jotka perustuivat etniseen ja kulttuuriseen jakoon, jossa valkoisten etuoikeuksien puolustaminen oli keskiössä.

Tämä kehitys ei kuitenkaan ole vain Yhdysvaltojen ilmiö, vaan se heijastaa laajempia globaaleja trendejä, joissa valkoisten etuoikeuksien säilyttämistä haetaan yhä voimakkaammin populistisilla ja reaktiivisilla strategioilla. Yhteiskunnalliset muutokset, jotka liittyvät vähemmistöjen aseman parantamiseen, ovat tehneet näkyväksi sen, kuinka helposti sosiaaliset ja poliittiset jännitteet voivat eskaloitua. Koko poliittinen kenttä on joutunut kamppailemaan tämän kysymyksen kanssa ja pohtimaan, mitä "yhteinen hyvä" todella tarkoittaa monikulttuurisessa ja moniarvoisessa yhteiskunnassa.

Mikä on uuden historian merkitys Foucault'n ajattelussa?

Foucault'n ajattelussa historiallinen tutkimus ei ole enää vain dokumenttien tulkintaa, vaan sen rooli on muuttunut järjestävän ja jäsentävän prosessin muotoon. Historiasta on tullut eräänlainen arkeologia, jossa ei pyritä rekonstruoimaan kokonaiskuvaa menneisyydestä, vaan sen sijaan paljastetaan jatkuvuudet ja katkokset, jotka määrittävät nykyisyyden. Historiassa ei enää ole kysymys lineaarisesta, yksinkertaisesta kehityksestä, vaan erilaisten sarjojen ja erojen vuorovaikutuksesta, jotka näyttäytyvät toistensa vastakohtina ja täydentävinä.

Foucault'n ajatus historiasta ei perustu pelkästään yksittäisten tapahtumien ketjuun, vaan kyseessä on dynaaminen prosessi, jossa ei ole selkeää, alkuperäistä alkuperää. Foucault tarkastelee historiaa ja tietoa arkeologian ja genealogian näkökulmasta, jossa ei ole tilaa ehdottomalle totuudelle, vaan pikemminkin eri aikakausien ja ilmiöiden välillä oleville eroille ja ristiriidoille. Tämä lähestymistapa kyseenalaistaa perinteisen historian jatkuvuuden, jossa kehitys nähtiin vain tasaisena ja ennakoitavana.

Tällöin historialliset kertomukset eivät ole vain syy-seuraus-suhteiden tulosta, vaan ne syntyvät kulttuuristen ja yhteiskunnallisten institutionaalisten voimapelien läpi. Foucault'n mukaan, kuten Cornelius Castoriadis on todennut, historia on enemmänkin "imaginaarinen sosiaalinen merkitys", joka ei ole rajoittunut siihen, mitä tiedämme, vaan piilee myös tiedostamattomissa rakenteissa, jotka muovaavat yksilön ja kollektiivin toiminta- ja ajattelutapoja.

Foucault'n uusi historia korostaa epäjatkuvuuksia ja erojen merkitystä. Sen sijaan, että yritettäisiin rakentaa jatkuvaa kronologiaa, se keskittyy yksittäisten sarjojen, jakautumisten ja tason erojen välisiin suhteisiin. Tällainen lähestymistapa ei ole enää vain tulkintaa dokumenteista, vaan se kysyy, miten ja miksi tietyt tapahtumat, ilmiöt ja kulttuuriset käytännöt ovat nousseet esiin tietyissä historian hetkissä, ja millaisia voimia ne ovat saaneet osakseen.

Tässä valossa historiasta tulee enemmän kuin vain menneisyyden tapahtumien kertominen. Se on sosiaalisen todellisuuden rakentamista ja purkamista, jossa historian kirjoittaminen onkin enemmän prosessi, jossa valitaan ja järjestetään dokumentteja ja tietoa tiettyjen kysymysten valossa. Foucault'n mukaan historian kirjoittaminen ei voi olla vain yksittäisten tapahtumien luettelointia; sen täytyy kysyä, miten nämä tapahtumat kytkeytyvät toisiinsa ja kuinka ne ovat saaneet muotonsa kulttuurisesti ja poliittisesti. Tämä edellyttää historian käsitteellistämistä ei vain menneisyytenä, vaan jatkuvana ja jatkuvasti muuttuvana prosessina, jossa ei ole selkeitä alkuja tai loppuja.

Tämä uusi historiallinen paradigma myös poistaa ajatuksen "kokonaisvaltaisesta historiasta", joka pyrki rakentamaan yhden yhtenäisen kuvan menneisyydestä ja sen kehityksestä. Sen sijaan uusi historia käsittelee erilaisten sarjojen, jakautumisten ja erojen välisiä suhteita. Se ei ole enää kiinnostunut siitä, miten yhteiskunnan ja kulttuurin kaikki rakenteet toimivat yhdessä, vaan miten ne eroavat toisistaan ja miten nämä erot muokkaavat nykyistä maailmaa.

Historiankirjoittamisessa korostuu valintojen tekeminen ja tiettyjen asiakirjojen ja tapahtumien esiin nostaminen. Historiallinen työ onkin täynnä valintoja ja kysymyksiä siitä, mitkä tekijät ja tapahtumat ovat olennaisia ja miksi. Tämä tekee historiasta dynaamisen ja avoimen prosessin, jossa ei ole yksinkertaisia vastauksia. Tällöin historian kirjoittaminen itsessään muodostuu tutkimuksen ja tiedon luomisprosessiksi, jossa ei pelkästään kerrota menneisyyttä vaan myös kyseenalaistetaan sen merkitykset ja vaikutukset nykyisyydessä.

Foucault'n ajatus historiasta ei ole vain teoreettinen vaan käytännöllinen, ja se tuo esiin, kuinka tieteelliset ja kulttuuriset instituutiot muovaavat historiankirjoitusta. On tärkeää huomata, että Foucault'n analyysi ei ole vain historiaa vaan myös yhteiskunnan, kulttuurin ja politiikan tutkimusta, jossa historia ei ole irrallinen alue vaan kietoutuu voimakkaasti nykyhetken kysymyksiin ja valtarakenteisiin.