Deutsch
Francais
Nederlands
Svenska
Norsk
Dansk
Suomi
Espanol
Italiano
Portugues
Magyar
Polski
Cestina
Русский
Hannibalin sota oli eittämättä yksi historian suurimmista ja verisimmistä taisteluista, mutta sen jälkeiset tapahtumat olivat kenties vielä merkittävämpiä. Kun Everard ja Van Sarawak tekivät matkaa kohti ratkaisevaa kohtaamista, he eivät tienneet, kuinka suuria muutoksia he tulisivat aiheuttamaan historiassa. Taistelujen kaaos oli jo alkanut, ja Carthaginin sotajoukot etenivät raivolla. Heti ensimmäisestä hetkestä lähtien he tiesivät, että sota ei ollut vain tavanomainen sotilasoperaatio – se oli selviytymistaistelua, joka oli vääjäämättä kietoutunut monimutkaisiksi käänteiksi ja kohtalokkaiksi liikkeiksi.
Raportit, jotka olivat saapuneet tiedustelijoilta, toivat esiin mielenkiintoisen tiedon: kaksi helvetialaista palkkasoturia oli liittoutunut Hannibalin kanssa Alpeilla ja voitti tämän luottamuksen. Näiden miesten, Phrontesin ja Himilcon, vaikutus ei jäänyt pelkästään taistelukentälle. Sodan jälkeen he nousivat Carthaginin hallintoon ja käytännössä ohjasivat sen toimintaa. He eivät vain olleet muokanneet hallintoa; heidän käsissään oli ollut koko valtakunnan tulevaisuus. Heidän tekemänsä muutokset olivat saaneet aikaan valtavan taloudellisen ja poliittisen muutoksen – tilanne, joka olisi muuttanut Euroopan ja Pohjois-Afrikan tulevaisuutta radikaalisti.
Erityisesti heidän käytännönpäätöksensä hallituksessa, kuten Hannibalin murhan järjestäminen ja ylellisen elämäntavan omaksuminen, toivat valoon sen, kuinka historia voi kääntyä odottamattomista suunnista. Näiden kahden miehen vaikutusvalta oli niin suuri, että heidän henkilökohtaiset elämäntapansa, heidän omat kotinsa, ja heidän etninen alkuperänsä, joka muistutti Neldoreja, olivat monille tutkijoille arvoituksia. Erään Roman miehen mukaan heillä oli uskomattoman kehittyneitä parannuksia ja tekniikoita, joita ei ollut koskaan nähty klassisessa maailmassa. Tämä herätti kysymyksiä siitä, kuinka kauas tulevaisuuteen heidän kulttuurinsa oli levinnyt ja mitä se merkitsi historian kululle.
Rintamalla tilanne oli kauhistuttava. Vain muutama jäljellä oleva legioonalainen pystyi taistelemaan vastaan, kun Carthaginian sotajoukot murskasivat heidän rivinsä. Everard, joka oli itse mukana taistelussa, tunsi raadollisen ja sotaisan historian: sota ei ollut taistelua kunniasta, vaan kaaosta ja verenvuodatusta. Hän oli itse keskellä taistelua, jossa ei ollut merkitystä enää sillä, oliko Rooma oikeassa, sillä siinä, missä Hannibalin oli alun perin tavoitteena valloittaa Rooma, hänen vaikutuksensa oli saanut aikaan aivan uudenlaisen ja hallitsevan realiteetin.
Lopulta, kun hän ja Van Sarawak etenivät kohti taistelun kohtalokkainta hetkeä, he eivät enää voineet estää historian kulkua. Everard oli valmis hyväksymään sen tosiasian, että vaikka hän oli itse puolustamassa Roomaa, Hannibalin voitto olisi saattanut olla se, joka olisi luonut parempia aikoja – sellaisia aikoja, joissa ei olisi ollut roomalaista kylmäkiskoisuutta, vaan vapaus ja arvostus yksilöä kohtaan.
Kun Everard ja Van Sarawak taistelivat edelleen, he tiesivät, että ratkaiseva hetki olisi tulossa, mutta mikään ei ollut enää selkeää. Miten lopulta voitaisiin estää historiaa menemästä sellaiseen suuntaan, jota ei voitu enää peruuttaa? Tämä kysymys oli aina ollut olemassa, mutta silloin, siellä taistelukentällä, se sai aivan uuden merkityksen. Vanhan Rooman ja Carthaginin välillä käytiin taistelua, mutta samalla käynnistettiin prosessi, joka tulisi määrittämään koko Euroopan ja Pohjois-Afrikan kohtalon.
Vain ajan myötä voitaisiin arvioida, kuinka suuria jälkivaikutuksia Hannibalin aikaisilla liittolaisilla ja heidän sotastrategioillaan oli. Mutta taistelun jälkeinen aika oli jäänyt historian hämäryyksiin, ja juuri siellä piili avain siihen, kuinka suuri ja monimutkainen historia oli.
On tärkeää muistaa, että vaikka nämä tapahtumat ovat jääneet useimmille tuntemattomiksi, ne olivat osa laajempaa kehityskulkua, joka vaikutti maailmanpolitiikkaan ja talouteen. Tällaisessa tilanteessa ei ollut enää kyse vain taisteluista ja voitosta, vaan siitä, mitä seurauksia nämä valinnat toivat mukanaan. Mikäli jokin oli tullut selväksi, se oli se, että menneisyyden valinnat eivät ole vain historiaa – ne muokkaavat aina tulevaisuutta.
Mikä rooli muukalaisilla ja muukalaisilla ideologioilla oli Välimeren alueen muinaisessa geopoliikassa?
Hänen ulkonäkönsä muistutti merikansoja – niitä merirosvokansoja, jotka olivat kadonneiden Kreetan asukkaiden ja Euroopan barbaarien sekasortoisia jäännöksiä. Osa heistä tuli kaukaisesta pohjoisesta ja ryöstivät Egyptiä muutama vuosisata aiemmin, ja lopulta heistä tuli filistealaisten pääasiallisia esi-isiä. Pienempi osa, päätyen Libanoniin ja Syyriaan, sekoittui beduiinien kanssa, jotka olivat itse alkaneet kiinnostua merellisistä asioista. Tästä sekoituksesta syntyivät foinikialaiset. Valloittajaveri oli edelleen nähtävissä heidän aatelissaan. Kun Salomonin palatsi, josta Raamattu oli myöhemmin ylpeä, valmistui, siitä tulisi halpa jäljitelmä huoneesta, jossa Hiram jo asui.
Hiram, itse, pukeutui tavallisesti yksinkertaisiin vaatteisiin: valkoinen pellavakaftaani, jossa oli purppura reunus, hienot nahkasaappaat, kultainen panta ja massiivinen rubiini sormuksessa, joka merkitsi kuninkaallisuutta. Hänen käytöksensä oli suoraa ja luonnollista. Keskikokoisena hän vaikutti nuoremmalta, ja hänen elinvoimansa ei ollut vähentynyt. Hän ja Everard istuivat tilassa, joka oli avara, ilmava ja ystävällinen, ja jonka ikkuna avautui luostarin puutarhaan ja kalalammikkoon. Matto oli olkea, mutta siihen oli kudottu hienoja kuvioita. Seinämaalaukset oli tehnyt babylonialainen taiteilija ja ne kuvasivat pergoloita, kukkia ja siivekkäitä kimeria. Matala pöytä miesten välissä oli mustasta puusta, siihen oli upotettu äidinhelmiä. Pöydällä oli kuivaa viiniä lasikupeissa sekä hedelmiä, leipää, juustoa ja makeisia. Kauniin tytön, joka pukeutui läpikuultavaan vaatteeseen, soittaminen kitaralla loi ilmapiirin, joka oli rauhallinen mutta jollain tapaa jännittävä. Taustalla odottivat palvelijat.
Everard oli tullut tänne varoittaakseen Tyroksen kuningasta, Hiramia, uhasta, joka oli tullut muualta. Kuningas oli halunnut tietää, mitä oli tekeillä ja miksi hänen piti pelätä. Tiedonanto oli ollut hämärä, ja hän oli ollut varovainen sanoissaan, sillä kaikki tieto ei ollut luotettavaa. Mutta juuri tämä epätietoisuus oli johtanut tilanteeseen, jossa kunkin kansan menneisyys ja sen kytkökset toisiin alueisiin olivat tulleet elintärkeiksi. Hiram oli kuitenkin ovela ja älykäs. Hän tiesi, että suuri osa tulevasta, vähemmän tunnetusta uhasta oli piilossa.
Everard kertoi, kuinka hänen isänsä oli ollut päällikkö jossain vuoristoseudulla, kaukana meren toisella puolella – itäisessä osassa nykyistä Itävaltaa. Kertoessaan kelttien pakolaisuudesta ja heidän yhteyksistään läntisiin kansoihin ja Välimeren alueen kulttuureihin, Everard kuvasi pitkäaikaista etsimistä, unelmia ja mahdollisia vaaroja, jotka leijailivat niiden päällä, jotka eivät olleet valmiita hyväksymään tilanteen muutoksia. Tämän kaiken taustalla oli foinikialaisten vauraus, joka oli noussut pohjoisen ja etelän välisten suhteiden syvästä kytkennästä. Se ei ollut pelkkä satamakaupunki, vaan kauppareittien risteys, jossa monet kansat, kuten filistealaiset, halusivat ottaa osaa.
Kuningas Hiram oli kuitenkin epäileväinen. Hän halusi todisteita, ei pelkkiä sanoja. Everard myönsi, että hänellä ei ollut muuta kuin oma sanansa, mutta samaan aikaan hän painotti, että tilanne oli monimutkainen. Ennen kuin foinikialaiset voisivat olla täysin valmiita kohtaamaan mahdollisen uhan, heidän oli ensin tunnistettava ulkopuoliset tekijät, jotka eivät olleet paikallisia tai tunnettuja.
Historiallisesti katsoen, Välimeren alueen valtioiden välillä on aina ollut valtavaa jännitettä. Kaupungit, kuten Tyros ja Sidon, olivat osa valtavaa kaupallista verkostoa, mutta niiden välillä saattoi piillä pitkäaikaisia konflikteja ja kilpailuja. Näiden jännitteiden taustalla olivat paitsi kaupankäynnin edut, myös suuret geopoliittiset pelit. Muiden alueiden valtioiden solmimat liittoumat ja salaiset sopimukset toivat mukanaan täysin uusia voimia ja mahdollisesti vaarallisia seikkailijoita. Näin ollen se, mitä tiedettiin ja mitä oli jäänyt piiloon, oli ratkaisevaa. Varoituksen antaminen ei ollut vain kyse pelosta, vaan myös mahdollisuuden avaamisesta. Everard ei ainoastaan varoittanut, vaan ehdotti myös tutkintaa ja valppautta – ja mikä tärkeintä, hänellä oli omat suhteensa eri kansoihin ja niiden käytäntöihin.
Kun kuningas Hiram kuitenkin muistelee menneisyyttä, hän mainitsee vierailijat, joiden maasta ei ole tarkkaa tietoa, mutta joiden tarkoitusperät saattavat liittyä tuohon aikaan ilmenevään suureen kansainväliseen liikehdintään. Muukalaiset, jotka eivät olleet foinikialaisia, saapuivat joskus tuon aikakauden lopulla ja jättivät kysymyksiä ilmaan. Kuningas muistuttaa, että monet, jotka olivat kohdanneet nämä vieraat, ovat jo kuolleet, ja monet asiat jäävät epäselviksi. Silti tämä salaperäinen muistikuva voisi olla juuri se, mikä tuo jännitteet esiin ja paljastaa piilevän uhan.
Foinikialaisten ja heidän aikalaistensa kohtaama monimutkainen historia heijastelee myös aikansa geopoliittisia pelissä ja siihen liittyviä salaisuuksia. Kuten aina, kansojen tulevaisuus riippui siitä, kuinka hyvin ne pystyivät ymmärtämään ja reagoimaan niihin voimiin, jotka olivat heidän ulottuvillaan, mutta joista he eivät olleet täysin tietoisia. Muukalaisten rooli oli usein se, joka jäi varjoihin, mutta juuri heidän kauttaan muinaiset valtakunnat joutuivat käsittelemään suuria muutoksia.