Hugo Breno, rakennuksen vartijan mukaan, ei ollut käynyt paikalla perjantain jälkeen. Tämä herätti epäilyksiä ja johti siihen, että Ramiro päätti tutkia hänen tilannettaan tarkemmin. Ei kuitenkaan ollut varmuutta siitä, oliko Hugo jäänyt lomalle vai oliko hän vain ollut sairas. Seuraavana päivänä selvisi, että Hugo oli ottanut lomaa maanantaista lähtien, mikä tarkoitti, että hän oli ollut poissa jo neljä päivää. Tämä saattoi merkitä, että Hugo oli missä tahansa maailmassa – ja hän voisi palata milloin tahansa.
Tällöin Espinosa, joka oli päättänyt seurata tapausta tarkemmin, otti yhteyttä Ramiroon ja Welberiin. Heidän toimistossaan hän halusi sulkea oven ja varoitti, että heillä oli jo riittävästi tietoa Hugo Breno -nimisen miehen kuulustelemiseen. Hän ei kuitenkaan halunnut kutsua tätä kuulusteluksi vaan pikemminkin ennakkokäsittelyksi. Heillä oli tarpeen kerätä tietoa, ja Espinosa tiesi, että oli olemassa tiettyjä tekijöitä, joita ei pitänyt tuoda esille tutkimuksessa. Hän muistutti kollegojaan myös siitä, että heidän oli tärkeää muistaa, että tämä tapaus ei ollut vain nykyhetken ongelma, vaan siihen liittyi muistot menneisyydestä, joka ulottui yli kolmenkymmenen vuoden taakse.
Espinosa alkoi kertoa tarinaa, joka oli jäänyt hänen mieleensä siitä, kun hän oli ollut nuori. Hän muisteli tapaukseen liittyvää onnettomuutta, jossa naapuruston tyttö oli kuollut. Tytön kuolemaa ei pidetty muuna kuin onnettomuutena, vaikka sen ympärillä oli huhuja ja epäilyksiä siitä, ettei tyttö ollut ollut yksin. Espinosan mukaan tämä oli hetki, joka oli jäänyt mieleen monelle – ja hänen epäilystensä mukaan, myös Hugo Breno oli ollut osallisena tapahtumassa. Vaikka ei ollut todisteita, jotka olisivat yhdistäneet Hugo Brenon suoraan tyttöön, tämä muisto vaikutti tavalla tai toisella olevan mukana tapauksessa, joka kulki pitkälle tulevaisuuteen.
Espinosa muistutti, ettei ollut mitään konkreettista näyttöä siitä, että Hugo Breno olisi ollut syyllinen mihinkään kuolemaan, mutta oli mahdollista, että hänen ja hänen äitinsä menneisyys liittyivät monimutkaisella tavalla nykyisiin tapahtumiin. Vuosikymmeniä myöhemmin Hugo Brenon äiti oli paljastanut ystävälleen, että hänen poikansa oli vastuussa siitä, mitä oli tapahtunut tytölle silloin, kun he olivat vielä lapsia. Kun tämä tieto oli tullut ilmi, äidin tunnustuksen jälkeen hänen äitinsä kuoli epäselvissä olosuhteissa. Seurasi uusi murha, jossa oli ainoastaan yksi todistaja: vanha nainen, joka oli ollut lähellä äitiä ja tiesi koko tarinan.
Espinosa ei ollut varma, kuinka hänen tulisi käsitellä tätä tarinaa. Hänen mielestään oli mahdollista, että Hugo Breno ei ollut syyllinen mihinkään, vaan että hänen menneisyytensä oli vain osa kollektiivista harhaa, jonka kaikki olivat luoneet. Koko asia oli monimutkainen ja epäselvä, mutta Espinosa ei voinut olla ajattelematta, että Hugo Brenon elämä oli kehittynyt ja kietoutunut tähän mystiseen tarinaan. Voi olla, että se ei ollut vain sattumaa. Kolme kuolemaa oli tapahtunut, mutta mikä oli todellinen syy niiden taustalla?
Se, miten tämä kaikki liittyy nykyhetkeen, on vielä epäselvää. Miksi Hugo Breno olisi tappanut vanhan naisen, joka ei ollut tehnyt muuta kuin kuullut hänen äitinsä tunnustuksen vuosikymmeniä aikaisemmin? Mikä oli hänen motiivinsa? Espinosa ei ollut varma, mutta hän ei voinut olla ajattelematta, että koko juttu oli niin kummallinen, että se voisi olla osa jonkinlaista kollektiivista harhaa. Koko tutkimus tuntui epärealistiselta, mutta yhtä lailla se saattoi olla vain palanen suuremmasta, arvoituksellisesta palapelistä.
Olisi ehkä helpompi uskoa, että kaikki oli vain satunnainen kierre, mutta yhtä lailla se voi olla jotain paljon synkempää ja tarkoituksellista. Epäilyksen varjo leijui yhä kolmen miehen ympärillä. Vaikka heidän tehtävänään oli löytää todisteet, kaikki, mitä he olivat saaneet selville, saattoi olla vain osa suurempaa mysteeriä.
Menneisyyden haamut ja nykyhetken epäilykset punoutuvat yhteen, ja jokaista askelta täytyy tarkastella huolellisesti. Päättäväisyys on kaiken avain, mutta siihen tarvitaan myös kykyä katsoa asioita eri näkökulmista ja kyseenalaistaa omia uskomuksiaan.
Miten ymmärtää ihmisen menneisyyden ja sen vaikutukset nykyhetkeen?
Hugo Breno lähti huolettomasti ja ilman pienintäkään merkkiä suuttumuksesta. Heti hänen poistuttuaan Espinosa totesi: "Hän palaa takaisin. Hän itse aikoo ottaa yhteyttä. Hänen täytyy puhua. Ja kaikki viittaa siihen, että hän on enemmän kiinnostunut puhumaan menneisyydestä kuin nykyhetkestä. Hän oli se, joka toi esiin lapsuutemme, me emme maininneet sitä. Ja olen varma, että hän ei halua vain puhua omasta lapsuudestaan, vaan myös omastani."
"Me mietimme, tiesitkö sinä hänet, koska hän asui myös Peixoton kaupunginosassa."
"Leikimme yhdessä, kun olimme yksitoista- ja kahdentoistavuotiaita."
"Et maininnut sitä."
"En tiennyt – tai oikeammin sanottuna, en tiennyt, oliko se totta."
Ramiro ja Welber raapivat päitään ja katsoivat pomoaan.
"Pyysitkö häneltä tietoa siitä, missä hän vietti lomansa?"
"Pienessä kaupungissa Minasissa... luostarissa... meditoiden."
"Joko hän on väkijoukossa tai vetäytyy luostariin. Se on tämä mies."
"Ajattelin, että se oli teeskentelyä..." Welber sanoi.
"Mitä ajattelit olevan teeskentelyä?" Espinosa kysyi.
Keskiviikkona, heti saapuessaan asemalle, Espinosa löysi pienen kirjekuoren työpöydältään, jossa oli Caixa Económican logo. Kirjeessä luki: "Voimme tavata asemalla ulkopuolella, neutraalissa paikassa, avoimessa keskustelussa ilman aikarajoituksia. Jos hyväksyt, toimita tämä sama kirjekuori pankin tiskille, jossa ilmoitat päivämäärän, ajan ja paikan." Kirjeessä ei ollut allekirjoitusta.
Ramiro ja Welber eivät olleet sitä mieltä, että pomon tulisi hyväksyä pyyntö tavata mahdollisen murhaajan kanssa neutraalissa paikassa – paikan, joka ei ollut heidän hallinnassaan – rajattoman ajan keskustelulle. "Mitä hän tarkoitti 'ilman aikarajaa'? Että keskustelu voi kestää koko päivän ja yöhön saakka?"
"Hän ei puhunut kuin hullu," Ramiro väitti.
"Ei hän voi pysyä johdonmukaisena yli viittätoista minuuttia. Siksi hän meni pois. Hän tiesi, ettei kestäisi kohtaamista," Ramiro väitti edelleen.
"Mitä luulet, mitä voi tapahtua? Hän aikoo tappaa minut? Jos hän olisi halunnut tehdä sen, hän olisi tehnyt sen jo aikoja sitten. Hän ei halua, että tapan hänet, hän haluaa minun tunnustavan hänet tasa-arvoiseksi. Ja siihen tarvitaan, että olen elossa. Älkää huolehtiko, ei ole vaaraa."
Espinosa oli päättänyt kuulla, mitä Hugo Breno halusi sanoa. "Ei ole todistajaa, joka sanoisi, että hän oli vastuussa Dona Lauretan kuolemasta, saati hänen äitinsä kuolemasta. Haluan kuulla, mitä hänellä on sanottavaa."
Ramiro ja Welber, vaikka he olivat huolissaan, eivät voineet estää häntä tekemästä omaa päätöstään. Pomo oli määrännyt, että hän tapaisi Brenon ilman heidän valvontaansa, yksityisesti ja rauhassa.
Tapaaminen järjestettiin pieneen hotelliin Peixoton kaupunginosassa, sen lähelle, missä Hugo asui. Hotelli oli hiljainen ja syrjäinen, juuri sellainen, joka ei herättäisi huomiota. Ennen matkaa Espinosa arvioi tilannetta. Hänen ei ollut pakko valmistautua, hän tiesi jo, että hän kohtaisi jännittävän ja arvaamattoman tilanteen.
Mitä tähän liittyy, on ymmärtää, kuinka menneisyyden tapahtumat voivat vaikuttaa nykyhetkeen ja ihmisen käyttäytymiseen. Tämä kohtaaminen, menneisyyden painolasti ja sen tuomat tunteet eivät ole vain yksittäisen henkilön historiaa, vaan ne voivat avata aivan uusia ulottuvuuksia ja kytköksiä nykyisiin tapahtumiin. Miten yksilöiden menneisyys – erityisesti, jos se on ollut epäselvä tai piilossa – vaikuttaa heidän reaktioihinsa ja valintoihinsa tänä päivänä? Mikä rooli on psykologisilla jännitteillä ja ihmissuhteiden historian käsittelyllä, ja kuinka nämä voivat muokata tulevaisuuden tapahtumia?
Miten menneisyys muovasi nykyisyyttä ja vaikuttaa ihmisen elämään?
Espinosa istui sohvallaan, katsellen vanhan ystävänsä, Hugo Brenon, kasvot. Välinpitämättömyys huokui jokaisesta sanasta, jonka tämä lausui. Äänensävy ei muuttunut, vaikka Breno puhui äärimmäisistä kokemuksistaan. Jotkin asiat eivät herätä tunteita – ne on yksinkertaisesti jäädytetty ajassa ja tilassa. Hugo Breno oli silti valmis jakamaan osan menneisyydestään, sillä nämä muistot eivät enää olleet hänelle mitään muuta kuin tyhjiä muotoja, joissa ei ollut elämää.
Breno kertoi äidistään, naisesta, joka oli ollut hänelle kaiken muun kuin äiti. Hän ei koskaan oppinut rakastamaan tätä. Äiti oli ollut pelkästään tytär, joka ei koskaan ollut oma itsensä, vaan toisti ainoastaan uskonsa ja syyllisyytensä luomaa kaavaa. Hän oli tuominnut ja henkisesti kiristänyt Hugo Brenoa vuosikausia, ennen kuin kuolema vapautti hänet tästä ainaisesta taakasta. Vain sydänvaivat, joita ei ollut olemassa, toivat viimein vapautuksen.
Breno ei kokenut surua äitinsä kuolemasta, sillä kaiken aikaa oli ollut jo hiljaisuus, joka oli syntynyt vuosikymmenten aivopesun seurauksena. Hän ei itkenyt, ei tuntenut vihaa eikä rakkautta. Vain välinpitämättömyys oli jäänyt jäljelle. Suru oli työntynyt niin syvälle hänen sisimpäänsä, ettei se enää ollut päällä. Siinä oli jäljellä vain kylmä totuus: mitään ei ollut tapahtunut. Tai ainakin niin hän ajatteli.
"Äitisi oli siis demoni", Espinosa sanoi ääneen, vaikka ei ollutkaan varma, oliko saanut kokonaiskuvaa siitä, mitä Hugo Breno oikeasti ajatteli. "Kyllä", Breno vastasi, mutta ei äänessään ollut varmuutta. Samanlaista välinpitämättömyyttä, joka oli paistanut hänen kasvoistaan koko keskustelun ajan. "Hän oli vain toistava kone, ei mitään muuta. Hän ei ollut oikea äiti. Äiti ei olisi käyttänyt uskontoa välineenä manipuloidakseen lastaan."
Vielä tärkeämpää kuin tämä äidin ja pojan suhteessa ollut valheiden verkko oli se, mitä oli tapahtunut silloin, kun Hugo Breno oli vielä poika. Ne hetket, jotka olivat muovanneet hänen elämänsä ja saaneet hänet turtumaan tunteille, olivat jääneet hänen mieleensä kuin häivähdykset hämärästä. Hän puhui lapsuudestaan tavalla, joka ei ollut enää kiinteä osa häntä. Ei ollut väliä, oliko se totta. Koko elämä oli muuttunut varjoksi, ja hän ei osannut enää katsoa itseään muuna kuin musteena paperilla.
Kun Espinosa kysyi, mikä oli saanut Brenon elämänsä siihen pisteeseen, Hugo päätti muistaa sen yhden hetken, joka oli käännekohta. Hän puhui pojasta, jolle hän oli aikoinaan ollut tärkeä – Espinosasta, jonka kanssa hän oli pelannut jalkapalloa. Se oli hetki, jolloin kaikki tuntui mahdolliselta, ennen kuin oli tapahtunut se, joka rikkoisi heidän välinsä.
Siinä, heidän ikivanhan jalkapallokentän reunalla, Hugo oli tuntenut itsensä hyväksytyksi. Se oli kuitenkin lyhyt hetki. Heti sen jälkeen hän oli alkanut kokea epätoivoa, kun hän ei enää kyennyt riittämään Espinosalle. Hän oli yksin. Lapsuudessa ei ollut sääntöjä tai rajoja, mutta sitten tuli hetki, jolloin mikään ei enää tuntunut olevan oikeaa. Se oli hetki, jolloin menneisyys alkoi painaa häntä, vaikka hän ei osannut sanoa, mikä se oli. Ehkä se oli se, mitä hän oli nähnyt sen tytön kanssa, joka oli herättänyt heidät yöllä. Ehkä se oli se, mitä oli tapahtunut, mutta hän ei ollut koskaan osannut purkaa niitä tunteita itsessään.
Breno puhuu tyynesti siitä, mitä hän koki, mutta sanoissaan on vain jotain järjettömän kylmää. Hän ei osaa sanoa, miksi hän tunsi sen, mutta hän muistaa sen pelon, joka hänellä oli. Hän oli kuitenkin vain lapsi, ja hän oli pelännyt olla tekemisissä asioiden kanssa, joita ei ymmärtänyt, mutta joita toiset pitivät tavallisena. Hän ei ollut valmis tuntemaan sitä, mitä hän oli tuntenut. Hänen mielessään oli vain se hetki, jossa kaikki menetti merkityksensä.
Onko mahdollista katsoa menneisyyttä ilman tunteita? Entä jos tunteet, joita joskus kantoimme, ovatkin vain varjoja, jotka ei koskaan olleet meidän omiamme? Hugo Brenon elämä on opetus siitä, kuinka menneisyys voi elää meissä, vaikka emme enää pysty muistamaan, mitä se todella oli. Se opettaa meille, kuinka ihminen voi käydä läpi asioita, jotka jäävät hänelle mysteeriksi. Tämä ei ole vain tarina yksittäisestä ihmisestä – se on kertomus siitä, kuinka kaikki meistä on jollain tapaa sidottu menneisyyteen, vaikka emme aina ymmärrä sitä.
Miten yksityisyys ja vapaus kietoutuvat suhteessa: Espinosan ja Irenen kohtaaminen
Heidän välillään oli aina ollut jännitystä, eräänlaista voimaa, joka kietoi heidän maailmansa yhteen ja erilleen yhtä aikaa. Se oli täynnä monia, niin sanottuja, epäselvyyksiä, jotka olivat kuitenkin väistämättömiä osia heidän monimutkaisessa suhteessaan. Espinosan ajatusmaailma pyöri liiaksi kiinni kysymyksissä, joihin ei ollut yksinkertaisia vastauksia. Kysymys ei ollut niinkään siitä, mitä he halusivat toisiltaan, vaan siitä, kuinka se, mitä he halusivat, olisi mahdollista säilyttää. Irene oli ollut Espinosan elämässä kiinteä osa hänen päivittäisiä rutiinejaan, mutta ei koskaan niin, että se olisi estänyt heitä nauttimasta omasta henkilökohtaisesta tilastaan.
Kun Irene saapui, heidän välinen kemiansa oli heti ilmassa. Heidän katseensa kohtasivat ja ilmeiden vaihto oli täynnä rakkautta, mutta myös jännitystä. Vaikka he olivat kohdanneet toisiaan monilla eri tavoilla aiemmin, tämän kerran tapaaminen oli erilainen. He eivät tienneet vielä, miten he suhtautuisivat toisiinsa. Oliko tämä vain jälleennäkeminen, jossa menneet tunteet nousivat pintaan, vai oliiko jotain syvempää, joka kietoi heidät jälleen yhteen? Näiden kysymysten lisäksi he eivät olleet koskaan asettaneet selkeitä rajoja itselleen suhteessa toisiinsa.
Kun he syövät yhdessä, keskustelut tuntuvat väistämättömästi syventyvän. Kysymykset, jotka aiemmin olivat olleet vain pieniä sivujuonia heidän suhteessaan, nousivat esiin ja alkoivat purkautua pinnalle. Seksuaalisuus, jota he olivat jakaneet, ei ollut enää pelkkää fyysistä läheisyyttä. Heidän suhteensa oli kehittynyt yhteiseksi tilaksi, jossa oli enemmän tilaa muistolle ja kokemuksille kuin pelkälle fyysiselle vuorovaikutukselle. Tämä uusi dynamiikka vaikutti suhteeseensa monella tavalla – keskustelut eivät enää olleet vain keskusteluja; niistä oli tullut yhteisiä tiloja, joissa molemmat osapuolet tutkivat toisiaan, mutta myös omaa itseään.
Tämä kaikki olisi voinut tuntua läheiseltä ja intiimiltä, mutta heidän keskustelunsa paljasti myös niitä henkisiä muureja, jotka alkoivat nousemaan heidän välilleen. Espinosan ja Irenen välinen keskustelu meni syvemmälle kuin pelkkä keskustelu siitä, mitä oli tapahtunut. Heidän välillään oli kysymyksiä, joita kumpikaan ei ollut vielä osannut tai halunnut käsitellä. Miksi he olivat valinneet erottaa itsensä toisistaan ja kuka oli oikeasti osallinen tässä suhteessa? Irene puolestaan ei ollut valmis näkemään asioita samalla tavalla kuin Espinosa – hänen itsensä rajoittamaton vapaus oli osa hänen identiteettiään. Hänen tapansa suhtautua seksuaalisuuteen ja suhteeseen oli enemmän ajatusvapaus kuin kiintymyksen perusta.
Espinosan ajatukset alkoivat hämärtyä, sillä hänellä oli liian monta kysymystä, joihin hän ei osannut vastata. Hänen mielessään pyöri kysymys: "Onko tämä kaikki vain pelkkää hyväksyntää?" Irene puolestaan ei halunnut antaa kaikkia vastauksia ja pyysi häneltä sitä tilaa, jota hän halusi pitää. Tämä ei ollut enää vain heidän suhteensa, vaan heidän tapansa kokea maailmaa yhdessä – mutta kuitenkin toisistaan erillään. He olivat tulleet pitkälle, mutta jokainen askel eteenpäin vei heidät myös lähemmäs sitä raja-aluetta, jossa heidän välinen tila voisi joko laajentua tai romahtaa.
Vieraiden ihmisten tuominen heidän elämäänsä, kuten Vania, oli vain yksi keino testata heidän suhdettensa kestävyyttä. Koko tilanne, jossa Vania oli osallinen, toi myös esiin sen, kuinka suhteessa pysyminen vaatii jatkuvaa tasapainottelua vapauden ja kiintymyksen välillä. Vania ei ollut vain henkilö, joka tuli heidän elämäänsä, vaan hän oli myös muistutus siitä, kuinka helppoa oli hukkua vapauden houkutuksiin ja unohtaa samalla syvempi yhteys, joka oli syntynyt ennen niitä. Espinosa ei halunnut olla epäluuloinen, mutta hänen ajatuksensa olivat täynnä epävarmuutta.
Irenen reaktiot ja sanat toivat esiin hänen oman tarpeensa itsenäisyyteen, mutta myös sen, kuinka hänen ja Espinosan välinen yhteys oli avannut mahdollisuuksia, joita ei voinut enää sulkea pois. Tämä tilanne oli kuin peili, joka heijasti takaisin kysymyksiä luottamuksesta ja omistautumisesta. Heidän suhteensa oli kehittynyt ja muuttunut, mutta tärkeintä oli ymmärtää, että vaikka vapaus oli osa heidän vuorovaikutustaan, se ei saanut tarkoittaa välinpitämättömyyttä toista kohtaan.
Lopulta, vaikka kaiken jännitteen keskellä heidän suhteensa ei ollut kadonnut, se oli muuttunut tilaksi, jossa oli enemmän tilaa epäilyksille ja kysymyksille. Mutta juuri se muutos – se jatkuva tasapainottelu rakkauden ja itsenäisyyden välillä – oli juuri se, mikä teki heidän suhteestaan elävän ja hengittävän.

Deutsch
Francais
Nederlands
Svenska
Norsk
Dansk
Suomi
Espanol
Italiano
Portugues
Magyar
Polski
Cestina
Русский