Milton Gomrath oli uuden elämän kynnyksellä, mutta se ei ollut elämän alku, johon hän oli valmistautunut. Hänen edessään oli kivi­linna, vanha ja majesteettinen, joka oli täynnä historian painoa. Yksi sen siivistä oli varjossa, täynnä harmaita kivirakennuksia, toinen taas avautui ruusutarhaan, jossa kukkivat punaiset, valkoiset ja keltaiset kukat. Tällainen kontrasti teki maailmasta entistä käsittämättömämmän – rikkaus ja köyhyys, kauneus ja julmuus, kaikki yhtä aikaa.

Milton oli kuullut monia tarinoita ja ollut monissa paikoissa, mutta tämä oli ensimmäinen kerta, kun hänellä oli vastuu, ensimmäinen kerta, kun hän ei ollut enää vain osa jotain, vaan myös osa itseään. Mies, joka oli esitellyt heidät toisilleen, katosi yhtä äkisti kuin oli ilmestynyt. Se oli kuin pieni ele, joka muistutti, että elämä ei koskaan ole niin yksinkertainen kuin miltä se näyttää. Miltonin uusi opas, Evan, vaitelias, parrakas mies, vei hänet talliin, jossa odotti vaatimaton majoitus – olkikasa ja pino lantaa. Hän ei ollut tottunut tällaiseen. Mutta elämä ei ollut enää elämää ilman vaikeuksia, ilman pelkoa, joka ajoi eteenpäin.

Evan kertoi Miltonille, että hänen tehtävänsä oli yksinkertainen – hän siirtäisi lantaa ja levittäisi sen ruusupensaisiin. Se oli niin arkista ja vaivalloista, ettei siinä ollut mitään erityistä. Mutta siinä piili oppi, jota Milton ei ollut kuullut aiemmin: joskus vaikeudet eivät ole saavutettavissa olevia suuria tavoitteita, vaan ne ovat pieniä, jokapäiväisiä valintoja, joita emme voi välttää. Toistuvat teot, vaikkakin tylsät ja vaivalloiset, muodostavat elämäntavan, joka lopulta määrittää, keitä me olemme.

Toisaalta, kun yön pimeys laskeutuu, Arpad, nuori poika, oli joutunut vaikeampaan tilanteeseen. Yksinäinen, epäluuloinen ja surullinen, hän oli oppinut kovasti pitämään itseään valmiina ja väijymään. Aika oli tullut, ja hän ei enää ollut passiivinen osanottaja, vaan hän teki valintansa. Hän oli katsonut ympäriinsä ja odottanut tilaisuuttaan – hetken, jolloin kaikki muu oli sivuilla, ja hän voisi paeta. Hänen tarkkaavainen silmänsä oli oppinut havaitsemaan maaston pienet yksityiskohdat ja piilot, jotka toivat turvallisuuden. Maailma ei ollut tasainen ja ennustettava – se oli täynnä piilopaikkoja, joita saattoi käyttää hyväkseen.

Arpad ei ollut saanut parempaa opetusta kuin oli ollut valmis saamaan. Hän oli oppinut väistämään ja suunnittelemaan, mutta ei ollut koskaan oppinut oikeaa tapaa kohdata pelkonsa. Hänen kehonsa liikkui vaivattomasti, mutta mielen herpaantuessa hän oli valmis reagoimaan. Se oli hetki, jolloin kaikki voisi muuttaa suuntaa, jolloin hän ei enää olisi vain lapsi. Hän oli valmis kohtaamaan maailman pimeimmät puolet ja, ehkä, myös itsensä.

Silti, vaikka Arpad oli valmis tekemään valinnan, hän ei voinut olla varma. Hänen oma epävarmuutensa piti häntä paikoillaan, ja hän jäi tuijottamaan vihollistaan, odottamassa täydellistä hetkeä. Täydellisyyttä ei tullut, ja sen sijaan hän teki virheen, joka ei ollut ainoastaan fyysinen, vaan myös psykologinen. Arpad ei ollut valmistautunut siihen, että kaikki ei ollut mustavalkoista – että häntä ei tarvinnutkaan voittaa tai voittaa kertaheitolla. Hän oli oppinut, että todellinen taistelu ei ole niinkään fyysinen vaan henkinen.

Näiden kokemusten valossa on tärkeää ymmärtää, että elämä ei ole vain isojen valintojen ja suurten saavutusten ketju. Se on pienistä hetkistä, epävarmuuden ja hämärän keskellä tehtyjen valintojen summa. Joskus suurin haaste on se, että osaa pysähtyä ja ymmärtää, mitä todellisuudessa on tärkeää. Tiedostaminen ja valinta ovat avaimet, jotka avaavat ovet suurempaan elämän ymmärtämiseen.

Kuka kantaa vastuun, kun elämä leviää avaruuteen?

Roger roikkuu köysissään vatsallaan alas päin ja katsoo minua. Hän ei puhu mitään, enkä minä myöskään. Minulla ei ole aikaa hänen kaltaiseensa joutilaisuuteen – täällä on miljoona asiaa tehtävänä, ja minä teen ne. Jos minulla olisi Rogerin vapaa-aika, käyttäisin sen hyödyksi, en joutenoloon. Rogerin kokeet kiinnostavat minua, mutta hän tekee niitä vain silloin, kun lähetämme viikoittaista televisiolähetystä Maahan. Kysyin niistä kerran, mutta hän ei vastannut, vaan ponnahti köysiinsä. Hän on harjoitellut sen täydelliseksi. Ehkä jos minulla olisi enemmän aikaa, minäkin voisin hypätä kupolin huipulle.

Roger on liian hiljainen. Hän ei koskaan sano mitään, kun Jack tekee jotain ärsyttävää, ja se rohkaisee Jackia yhä enemmän. Olen pelastanut Rogerin Jacksilta lukemattomia kertoja. Mutta kuinka pyytää miestä tukemaan, jos hän ei itse näe tarvetta? Se ei ole sopivaa, joten en pyydä. Jos hän kerran leikkii hiljaisuutta, voin minäkin. Puhun vain, kun nousen hiljaisesta työstäni kiskomaan Jackia pois hänen kimpustaan. Mutta tuskin Roger huomaa sitäkään.

Jack taas ottaa mustan hattunsa pois telelähetysten aikana. Hän on hurmaava ja vakuuttava. Jos häntä uskoo, me olisimme onnellisia vielä kahdeksan kuukautta kuussa. En tiedä, jaksaisinko minä, vaikka myönnän Jackin ehkä jaksavan. Kun on minun vuoroni lähetyksessä, nyökkään ja vilkutan Maahan. Kerron, että pidämme itsemme kiireisinä. Roger työskentelee taustalla, vilkuttaa kameralle, mutta ei puhu mitään. Lähetyksen jälkeen Jack panee hattunsa takaisin päähän. Hän teki sen kokonaan itse paperista ja värjäsi mustaksi musteella. En katsonut, olin liian kiireinen. Hän tietää hatun ärsyttävän minua, mutta en sano mitään. Hän saattaa olla julkisesti vakuuttava, mutta Roger ja minä tiedämme paremmin.

Jack syö parhaat palat ja jättää loput. Hän on ahmatti ja hemmoteltu. Muistan joulukakun kuoren, jonka hän jätti, ja sen jälkeen hänen temppunsa kestivät kuukauden. Hän aloitti jättämällä pieniä kuoria ja kasvoi yhä räikeämmäksi, kun en reagoinut. Lopulta hän ahmi molemmin käsin ja heitteli ruokaa ympäriinsä. Minulla on tallenteita useista kohtauksista, mutta on vaikea saada selvää. Rogerista ei ole juuri muuta kuin taustakuvia.

Eräässä tallenteessa sanon: “Jack, et ole steriloinut.” Hän vastaa: “En olekaan. Annan kuun ottaa riskinsä. Minä annan sille jotain takaisin.” Hän puhuu elämästä kapinana universumin järjestystä vastaan, elämästä joka leviää, saastuttaa ja valloittaa. Minä muistutan säädöksistä, jotta emme pilaisi vieraita maailmoja. Jack vastaa: “Me olemme pahoja. Ja meidän tehtävämme on käyttää sitä hyväksemme.” Minä sanon: “Mutta minä olen ollut aina hyvä.” Hän vastaa: “Opettele paremmaksi.” Sen jälkeen hän teki mustan hattunsa muistuttamaan minua.

Minä lasken roskapusseja. Pelkään pahinta. Jos Jack ei steriloinut, mitä hän on haudannut ulos? Ennen seuraavaa lähetystä sanon: “Entä se jäte?” Hän ottaa hattunsa pois, kampaa hiuksensa ja harjoittelee hymyään. Lähetyksessä olen varovainen. Sanon, että osa jätteestä puuttuu. Jack selittää kaiken sujuvasti, hymyilee ja kiittää minua kysymyksestä. Lähetyksen jälkeen hän sanoo: “Minulla on korkeampi lojaalisuus,” ja panee hattunsa takaisin päähän. Mitä minä voin?

Roger putoaa penkiltä. Kun pakotin hänet noudattamaan turvallisuusmääräyksiä ja lopettamaan nukkumisen köysissä, hän alkoi purra kynsiään ja putoilla. Minä ajattelen Jackia ja kuuta, jonka hän tartuttaa elämällä. Ajattelen ihmisiä, jotka kiipeävät yli universumin rajojen. Minä olen tehnyt itselleni valkoisen hatun. Olen ottanut jätehuollon vastuulleni. Vain rikkoutumattomat jäteastiat ja tiukka tarkistus voivat riittää – mutta eivät nekään, jos vastuuttomia ei kitketä pois jo ennen valintaa. Elämän voima täytyy uskoa niille, jotka sitä kunnioittavat. En tiedä, kuinka sen voisi varmistaa, mutta mietin sitä vuoroni loppuun asti. Tämä uusi tehtävä vie aikaa, mutta se on välttämätöntä. Ne jotka osaavat, joutuvat tekemään niin pitkälle kuin heidän voimansa kantaa.

Sanoin tänään lähetyksessä Maahan niin hyvin kuin osasin. Kerroin ongelmasta ja ratkaisustani. Jack oli aina tarinankertoja, mutta he näyttivät ymmärtävän. Roger nyökkäsi ja vilkutti. Asiat tuntuvat hallinnassa. Roger on muuttunut. Hän on aktiivisempi, kuuntelee neuvojani, käy ulkona ensimmäistä kertaa kuukausiin. Se on hyvä puoli. Huono puoli on, että hän on palannut köysiinsä. Minulla ei ole aikaa eikä sydäntä puhua siitä. Olen hyvin kiireinen. Laskin ja laskin uudelleen. Yksi Jackin neljästätoista pussista puuttuu; uskon, että se oli jalka. En tiedä miten se tapahtui. Oikea jalka, luulen. Me tarvitsemme rikkoutumattomat jäteastiat.

Miksi emme pelkää toistaa itseämme kirjoittaessamme tulevaisuudesta?

Tämän pienen, huolellisesti rakennetun talon olohuone kohoaa ylpeästi korkealle, sen kahdentoista jalan kattoa halkovat vanhat palkit, joihin on jäänyt uurteita ja reikiä vaunujen nostamiseen ja laskemiseen käytetystä laitteistosta. Alimmasta palkista roikkuu lasikruunu, muistuma toisenlaisesta ajasta. Keittiö, makuuhuoneet ja kirjasto ovat maltillisempia mitoiltaan, mutta juuri olohuone hallitsee kaikkea kuin ajatus, joka ei anna periksi.

Lounaan aikana keskustelut eivät kuitenkaan liity arkkitehtuuriin. Ne siirtyvät arkisiin huoliin — pekoniin, muniin, rahaan. “Alexei, mitä me teemme verojen kanssa, jos rahat eivät tulekaan?” kysyy Cory. Vastaus on tyynen epälooginen mutta käytännöllinen: rahat yleensä tulevat jostain, kun niitä todella tarvitaan. Tämä ei ole suunnitelma, vaan uskomus. Kirjoittajan elämä nojaa siihen samaan jännitteeseen, jossa maailma pysyy liikkeessä, vaikka logiikka horjuisi.

Kirjoittaminen tapahtuu pienessä huoneessa, entisessä lastentarhassa, nyt työtilassa, jossa kirjat, kissat ja ajatukset kilpailevat tilasta. Kirjoittamisen rinnalla kulkee keskustelu — ei pelkästään kirjoista vaan myös tiedosta itsestään. Polanyin Personal Knowledge muistuttaa siitä, että tieto ei ole vain faktojen kasa, vaan myös vastuullista uskomista. Epistemologia, tiedon luonne ja rajat, on kuin hiljainen pohjavirta näiden ihmisten elämässä, vaikka siitä ei tehdä numeroa.

Ajatus uudesta tarinasta, Asimovin ehdotuksesta, kulkee keskustelun ydinkysymyksenä. Mitä tapahtuu yhteiskunnassa, jossa eliniänodote on 500 vuotta ja lapset ovat harvinaisia, kuin kultaa? Lapsi ei ole enää yksityinen kokemus, vaan yhteisön omaisuus. Vanhemmuus ei tuo oikeuksia, vaan arvostusta. Lapsi on koko naapuruston lemmikki, ja kun hän kasvaa, syntyy surua — jonkun muun täytyy täyttää hänen paikkansa. Tarinan keskiössä on lapsi, joka ei halua menettää omaa "kultaisuuttaan". Tämä synnyttää mustasukkaisuutta, pelkoa, ehkä jopa epätoivoa.

Keskustelussa välähtää myös toisto, se miten ideat kiertävät ja muuttuvat. “Se muistuttaa Rite of Passagea”, Rob sanoo, viitaten toisen kirjoittajan varhaisempaan teokseen. Tämä myöntää yhtäläisyyden, mutta ei hätkähdä: ajatus ei ole kopiointi, vaan jatkumo. Tulevaisuutta voi kirjoittaa monella tavalla, ja joskus mennyt muoto on vain uusi alusta. Tämä ei ole heikkous vaan vahvuus, kyky nähdä yksi idea useasta suunnasta.

Tarina, jossa lapset ovat harvinaisia, nostaa esiin kysymyksiä ajasta, kehityksestä ja vastuusta. Jos yhteiskunta elää pidempään, mutta ei lisäänny, mitä tapahtuu merkitykselle? Jos lapsen asema on yhteisöllinen, mitä tapahtuu yksilöllisyydelle? Missä määrin voimme ohjata tarinaa, ja missä kohtaa tarina alkaa ohjata meitä?

Tämän kaiken rinnalla pyörii arkinen hetki: kissa leikkii piippurassilla, kirjoittaja silittää sitä, ja huoneessa leijuu hiljainen murina, ei uhkaava, vaan olemassaolon täyteinen. Tässä on kirjoittamisen ydin — jatkuva neuvottelu todellisuuden ja kuvitelman välillä. Kirjoittaja ei pelkää, että idea toistuu, vaan että se jää kesken.

Tulevaisuutta ajatellessa aikarajat nousevat esiin. Vuosi 2025 on mainittu — mutta missä ovat ne, jotka elävät 500 vuotta? Jos he ovat olemassa, he ovat jo syntyneet. Mutta tämä ei estä tarinaa. Kirjallisuus ei ole biologiaa, eikä tiede ole vielä muotoillut kaikkia rajojaan. Kirjoittaminen sallii ylilyönnit, eikä se kaipaa anteeksipyyntöjä. Säännöt ovat vain suuntaviivoja — ja joskus niiden rikkominen tekee kertomuksesta toden.

On tärkeää ymmärtää, että tarinoiden voima ei tule niiden alkuperäisyydestä, vaan siitä, miten ne kysyvät. Ja miten ne vastaavat, vaikka vastaus olisi vain hiljainen toisto. Tieto voi olla vastuullista, vaikka se syntyy leikistä. Fiktio voi tutkia yhteiskuntaa, vaikka se kertoo lapsesta, joka pelkää kasvaa.

Mitä tarkoittaa kulkea tuntemattomaan maailmaan ja kohdata muutoksen pelko?

Woody tunsi, kuinka pelko tiivistyi hänen sisällään. Hän puristi robottikaverinsa kättä tiukasti ja seurasi sen perässä junan metalliselle tasolle. Ovista aukeni pääsy uuteen maailmaan, ja viimeinen katse oli kuin ansa, joka sulkeutui hänen ympärilleen. Junan ovi luiskahti kiinni ja se vei hänet eteenpäin kohti tuntematonta. Woody tunsi pelkoa, joka puristi häntä kuin hyönteistä, mutta hän ei voinut perääntyä. Matka oli alkanut, eikä sitä voinut enää katkaista.

Vaikka juna oli tavallinen metrolinja, se ei ollut ihan tavallinen. Se oli nimittäin Lyman R. Long, "Tulevaisuuden metrolinja", joka oli avattu New Yorkin maailmannäyttelyssä vuonna 1939. Nykyisin se kulki vain paikallisella linjalla, mutta silloin se oli tulevaisuuden kuva, täynnä lupauksia ja mahdollisuuksia. Juuri tämä junan paikka ja sen muisto saivat Woody miettimään, mikä oli muuttunut. Oliko tämä sittenkin vain tulevaisuus, joka oli jäänyt paikoilleen? Voiko hän muuttaa sen kulkua?

Kun juna kulki syvälle maan sisään, ja se valtasi koko ympäristönsä pimeydellä ja kylmyydellä, Woody tunsi itsensä yhä enemmän ulkopuoliseksi. Kaikki ympärillä oli liian nopeaa ja vierasta. Määränpää oli Brooklyn, mutta se ei ollut vain matka. Se oli valinta. Kun Woody katsoi karttaan, joka oli hänen kädessään, hän tunsi sen olevan hänen suojeluksensa. Mutta se ei ollut pelkkä kartta – se oli myös muistutus siitä, ettei hän saanut hylätä tietään.

Junan tyhjässä, tummassa tunnelissa hän huomasi yhtäkkiä, että kaikki ei ollut niin yksinkertaista. Junan ovet avautuivat, ja kolme nuorta ihmistä astui sisään. He olivat outoja, erikoisia ja täysin vieraita. He eivät sopineet paikalleen eivätkä aikakauteen. Heidän olemuksensa, pukeutumisensa ja asenteensa olivat kuin haastetta siihen maailmaan, johon Woody kuului. Tämä oli se hetki, jolloin rajoja alettiin hämärtää.

Nuoret olivat riemuitsevia ja onnellisia. Heidän tanssinsa ja vitsailunsa olivat kuin vastakohta Woodylle ja robotille, jotka pysyivät paikoillaan, peläten ja valmistautuen tulevaan. Koko junan tunnelma oli räjähtämässä. "Kuulitko sen?" kysyi toinen heistä. "Maailma on muuttumassa." Tämä ei ollut pelkkää sattumaa; nuoret olivat tuoneet mukana jotain, joka oli tunkeutumassa perinteisiin ja tavanomaiseen ajatteluun. Se oli haaste Woodylle – pysyäkö tutussa, vai antaako periksi ja kohdata tulevaisuus?

Tämä hetki oli muuttumassa siitä, mikä oli turvallista ja tuttuja, ja siirtymässä kohti jotain, jota ei voinut hallita. Nuoret tanssivat, huusivat ja iloitsivat siitä, että he olivat elossa juuri nyt, muuttamassa maailmaa. Woody kuitenkin jäi paikoilleen. Hän ei voinut irrottautua. Hän piti kiinni robottinsa kädestä ja katseli mainosta, joka muistutti häntä omasta paikastaan maailmassa: "Tunne paikkasi avaruusajassa." Hän oli jämähtänyt siihen, mihin oli tottunut, vaikka tiesi, että maailma oli muuttumassa ympärillä.

Se, mitä Woody ei pystynyt ymmärtämään, oli tämä ajatus siitä, että maailma ei ollut vain jotain, mitä kuljettiin kohti. Se oli jatkuvassa muutoksessa, ja jokainen askel oli osa suurempaa kudelmaa, jota ei voinut täysin hallita. Jos hän ei ollut valmis antamaan periksi, hän joutuisi aina jäämään ulkopuolelle. Mutta jos hän olisi valmis, hän voisi liikkua mukana, tanssia sateessa ja juhlia maailmaa sellaisena kuin se oli.

Muutos ei ollut vain ympäröivän maailman ilmentymä, vaan myös hänen oma sisäinen matka. Woody ei ollut pelkästään matkalla Brooklynin asemalle – hän oli matkalla kohti omaa kasvuaan ja ymmärrystään siitä, mitä tarkoittaa elää maailmassa, joka ei pysy paikoillaan. Vain se, joka oli valmis antautumaan tälle muutokselle ja uskomaan siihen, voisi todella kohdata sen, mikä oli tulossa.

Sol-gel-menetelmä ja sen sovellukset pinnoitteiden valmistuksessa
Miten presidentin valta reagoi skandaaleihin ja miten kongressi ja oikeuslaitos voivat rajoittaa sitä?
Miten linnut elävät huhtikuussa: Pesintä, soidin ja muninta