Yksi suurimmista virheistä, joita valitsijat tekevät korkeakonfliktisten poliitikkojen (HCP) kanssa, on uskoa siihen, että nämä henkilöt voivat hallita itseään ja toimia järkevästi. HCP:t ovat taitavia manipuloimaan seuraajiaan ja saavat usein näyttämään itsensä uhreina, joiden puolesta on taisteltava. Tämä on perusluonteenpiirre narsisteille ja sosiopaatteille. He luovat ympärilleen tarinan siitä, että he ovat jatkuvasti vaarassa ja että heidän seuraajiensa täytyy puolustaa heitä näitä kuvitteellisia vihollisia vastaan. Tällainen taktiikka on tyypillinen, ja se toimii erityisesti silloin, kun seuraajat eivät ole valmiita tunnistamaan poliitikon todellisia motiiveja.

Esimerkiksi Turkin presidentti Recep Tayyip Erdoğan on käyttänyt tätä taktiikkaa hyödykseen. Hän on jatkuvasti esittänyt itsensä Euroopan unionin uhriksi, koska EU ei ole halukas ottamaan Turkkia jäseneksi. Tämän takia hän on saanut tukea kotimaassaan, vaikka Turkin talous on ollut ongelmissa jo pitkään. Kun Yhdysvallat asetti talouspakotteita ja julkisesti moitti Erdoğania 2018, hän käytti tätä tilannetta hyväkseen ja käänsi kansan suuttumuksen Yhdysvaltoja vastaan, kertoen, että maa on tietoisesti sabotoimassa Turkkia. Tällä tavalla hän sai sympatiaa kansalta, mutta samalla hän peitti talousongelmat, joita hänen hallituksensa ei ollut kyennyt ratkaisemaan.

HCP-poliitikoilla on myös kyky muuttaa omaa käyttäytymistään tilanteen mukaan ja manipuloida kansaa siihen suuntaan, joka parhaiten tukee heidän tavoitteitaan. Esimerkiksi Adolf Hitlerin nousu valtaan oli osittain seurausta siitä, että monet poliittiset ja liikemaailman vaikuttajat aliarvioivat hänen vaarallisuutensa. He kuvasivat häntä aikanaan lähes harmittomaksi henkilöksi, jonka voisi helposti hallita. Tämä oli suuri virhe. Näin kävi myös Donald Trumpin kohdalla, kun monet hänen kannattajistaan ajattelivat hänen käyttäytyvän "presidentillisesti" ja muuttaen poliittista linjaansa tultuaan valituksi. Kuitenkin hänen käytöksensä oli juuri sitä, mitä se oli alusta alkaen – aggressiivista ja viihteellistä, eikä se muuttunut hänen saadessaan valtaa.

Toinen virhe, joka on erityisen yleinen korkean konfliktin poliitikkojen kohdalla, on uskoa, että heidät voidaan hallita tai että he toimivat rationaalisesti, kun he saavat valtaa. Narsistit ja sosiopaatit eivät muutu hallittaviksi, vaan päinvastoin, heistä tulee entistä aggressiivisempia. Tämä on nähtävissä monissa historiallisissa esimerkeissä, kuten Hitlerin ja Trumpin toiminnassa, joissa heidän seuraajansa tai vastustajansa ovat aliarvioineet heidän kykyjään ja tarkoitusperiensä pimeyden.

On tärkeää ymmärtää, että tällaiset poliitikot luovat ympärilleen polarisoivan ilmapiirin. He voivat esittää maltilliset vastustajat vihollisina ja pyytää kansalaisia tukemaan heitä taistelussa näitä kuvitteellisia vihollisia vastaan. Tämä luo jakautuneisuuden, joka on HCP:n kannalta edullinen, koska se heikentää demokraattista prosessia ja vahvistaa hänen asemaansa. Esimerkiksi Hitlerin aikana eri poliittiset ryhmät Saksassa riitelivät keskenään, ja tämä heikensi oppositiota niin, että natsipuolue pystyi nousemaan valtaan. Samoin Yhdysvalloissa demokraattisen puolueen sisällä käyty kamppailu Hillary Clintonin ja Bernie Sandersin välillä loi avointa jakautuneisuutta, joka vahvisti Trumpin asemaa.

Äärimmäiset vastustajat, kuten Trumpin "resistanssi" liike, voivat toimia tärkeänä voimana HCP-poliitikkoja vastaan. On tärkeää, että maltilliset vastustajat eivät hylkää tätä voimakasta vastarintaa, koska se voi olla ratkaiseva tekijä estettäessä autoritaarisen johtajan nousu. Vahva, mutta rauhanomainen vastarinta on osoittanut rajoja monilla HCP-poliitikoilla, ainakin tilapäisesti.

Tässä kontekstissa on myös hyvä huomata, että monet äänioikeutetut kansalaiset eivät käytä ääntään. Tämä passiivisuus voi olla HCP-poliitikkojen paras liittolainen, sillä se vahvistaa heidän asemaansa. Esimerkiksi Yhdysvaltain vuoden 2016 presidentinvaaleissa vain 61 prosenttia äänioikeutetuista osallistui vaaleihin, ja vain 49 prosenttia milleniaaleista äänesti. Tämä alhainen äänestysaktiivisuus on osa sitä kulttuuria, jota HCP-poliitikot ruokkivat, väittäen, että demokratia on turhaa ja se on vain riitelyä ilman ratkaisua. Tällöin he saavat valtaansa demokraattisen järjestelmän heikentämisen kautta.

Tässä yhteydessä olisi hyvä ymmärtää, että korkean konfliktin poliitikkojen viehätys perustuu suurelta osin siihen, että he pystyvät manipuloimaan tunteita ja saamaan kansan uskomaan heihin sankareina tai uhreina, joita täytyy puolustaa. Tämä vaatii kansalaisilta tarkkaavaisuutta ja valmiutta kyseenalaistaa poliittisia viestejä ja johtajia.

Miten korkean konfliktin persoonallisuus voi vaikuttaa yhteiskunnan ja kansakunnan vakauteen?

Yhteiskunnan sisäiset ja ulkoiset konfliktit ovat monimutkaisempia kuin perinteisesti kuvitellaan. Politiikan ja historian suurimmissa kriiseissä, kuten Kiinan Suuren harppauksen nälänhädässä tai Kulttuurivallankumouksessa, voidaan nähdä yhteinen tekijä: yksi henkilö. Mao Zedongin persoonallisuus ja hänen ajattelutapansa olivat ratkaisevassa roolissa näiden katastrofien synnyssä. On käsittämätöntä, että ilman Mao’n epärealistisia suunnitelmia Suuri harppaus ei olisi johtanut ennätykselliseen nälänhätään, joka surmasi 20–30 miljoonaa ihmistä. Kulttuurivallankumous puolestaan oli liike, joka vaikutti kymmeniin miljooniin kiinalaisiin. Näiden traagisten tapahtumien keskiössä oli yksi henkilö, ja ilman häntä ei olisi ollut niitä tragedioita, joita Kiina kohtasi. Tämä herättää kysymyksiä siitä, kuinka yksi korkean konfliktin persoonallisuus (KCP) voi kääntää hyvin toimivan yhteisön tai kansakunnan kaaokseksi ja erimielisyyksiksi.

Poliittiset konfliktit eivät useinkaan johdu pelkästään historiallisista erimielisyyksistä, rotu- tai etnisistä kaunoista tai taloudellisista vaikeuksista. Esimerkiksi Afrikassa, ajanjaksolla 1960–1979, jolloin monet entiset siirtomaat saavuttivat itsenäisyyden, useilla alueilla eli jopa 160 etnistä ryhmää, jotka olisivat voineet ajautua väkivaltaan keskenään. Kuitenkin väkivalta puhkeaa vain harvoin, alle yhdessä prosentissa tapauksista. Entisen Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen 45 etnistä ryhmää olisi voinut ajautua aseellisiin konflikteihin, mutta vain 4,4 prosenttia näistä ryhmistä ajautui sotaan. Jugoslavian sodassa 1990-luvulla taas tärkeänä tekijänä oli muutamien johtajien henkilökohtainen vaikutus, jotka muuttivat ennen olemassa olleen etnisten ryhmien välisen yhteiselon avoimiksi kansanmurhaksi. Ilman näiden johtajien roolia olisi ollut epäselvää, olisiko väkivaltaa syntynyt lainkaan.

Pohdittaessa, miksi tällaiset konfliktit puhkesivat, ei voida sivuuttaa henkilökohtaisen vallan roolia. Hitler, joka nousi Saksan vallan huipulle 1930-luvun alussa, ei tullut köyhästä tai eristäytyneestä väestöstä. Hänen seuraajansa olivat usein tavallisia kansalaisia, jotka eivät olleet syvästi juutalaisvastaisia ennen Hitlerin puheita ja propagandaa. Hitler osasi manipuloida pelkoja, ennakkoluuloja ja epäoikeudenmukaisuuden tunteita niin taitavasti, että hän sai suuren osan saksalaisista uskomaan kansanmurhaan ja rasismiin tavalla, joka ei ollut tavallista.

Tämä tuo esiin kolme tärkeää kysymystä politiikan ja konfliktin dynamiikasta: Voiko yksi korkean konfliktin poliitikko tehdä hyvin toimivasta yhteiskunnasta tai kansakunnasta äärimmäisen polarisoituneen? Voiko yksi poliitikko, joka elää rauhan aikakaudella, johtaa kansakunnan sotaan, nälänhätään tai kansanmurhaan? Voimmeko estää korkean konfliktin poliitikkoja ennen kuin he pääsevät näin pitkälle?

Korkean konfliktin persoonallisuus (KCP) on termi, joka kuvaa niitä, jotka lähestyvät lähes jokaista tilannetta uskomalla, että siinä on väistämätön konflikti. Tällainen henkilö ei pyri ratkaisemaan konflikteja, vaan uskoo, että kaikki ihmissuhteet ovat pohjimmiltaan vastakkainasettelua. KCP:llä on taipumus kokea itsensä jatkuvasti uhattuna, vaikka todellisuudessa ei olisi mitään uhkaa. Tämän vuoksi he usein luovat uusia konflikteja, koska he kokevat maailman jatkuvana taistelukenttänä. Heillä ei ole kiinnostusta ratkoa konflikteja, vaan he tekevät niistä pahempia, olipa kyseessä henkilökohtainen riita, työpaikkakiista tai poliittinen kriisi.

Korkean konfliktin persoonallisuudet eivät vain kärsi itse, vaan he myös aiheuttavat suuria vahinkoja ympäristölleen ja yhteisöilleen. He voivat olla naapuruston häiritsevimpiä asukkaita, hankalia työkavereita tai jopa perheenjäseniä. Heidän käyttäytymisensä on lähes poikkeuksetta itseään tuhoavaa. Vaikka he saattavat vaikuttaa normaalilta toisinaan, he ovat kykenemättömiä reflektoimaan omaa käyttäytymistään ja muuttamaan toimintaansa. Heistä tulee henkilöitä, jotka eivät pysty rakentamaan aitoja ihmissuhteita ja joiden maine on huono. Heidän maailmansa on täynnä vihollisia, ja he keskittyvät siihen, kuinka poistaa tai tuhota nämä viholliset, olipa kyseessä työtoveri, naapuri tai poliittinen vastustaja.

Tämä ilmiö ei rajoitu vain henkilökohtaisiin suhteisiin, vaan KCP:t voivat aiheuttaa laajamittaisia yhteiskunnallisia ja kansallisia kriisejä, jos he pääsevät valtaan. Heidän tavastaan nähdä maailma voi johtaa äärimmäisiin toimiin ja politiikkoihin, jotka saavat aikaan epätoivottuja seurauksia laajemmassa mittakaavassa. Heidän konfliktitaktiikkansa voivat polarisoida koko kansakunnan ja ajautua katastrofaalisiin seuraamuksiin. Tällöin kysymys ei ole enää vain yhdestä yksilöstä, vaan koko yhteiskunnan vaarassa olemisesta.

Miten käsitellä integraatiohaasteita kolmannen osapuolen maksupalveluiden kanssa?
Miten ravitsemus voi vaikuttaa terveyteesi ja elämänlaatuusi?
Miksi me emme voi olla kuin muut?
Miten varmistetaan oikeudenmukaisuus tekoälysovelluksissa?
Miten generatiivinen tekoäly muuttaa eri teollisuudenaloja?