Katsoin häntä kauhulla. Ensimmäinen ajatus, joka juolahti mieleeni, oli, että kaikki tämä tunneperäinen rasitus oli ajanut hänet hulluksi. Mutta sitten näin kaksi muurahaista kiipeilevän hänen vatsansa lähellä ja kutittelevan häntä tuntosarvillaan. Siinä se oli! Ne kutittelivat häntä, ja hän nauroi — totta, hiljaisesti, mutta silti nauroi unessa. Mikä hölmö olin! Miten olin voinut unohtaa, että Kostya Malinin oli aivan äärimmäisen arka kutitukselle. Leirikeskuksessa olin usein herättänyt hänet kutittelemalla häntä. Onneksi muurahaiset antoivat minulle tämän idean. En aikonut hukata hetkeäkään, vaan aloin kutittaa Kostyaa kainaloista kaikilla neljällä raajallani. Kostya-Machaonin pieni hihitys muuttui heti naurahdukseksi, ja hän heräsi. Heräsi hetkessä. Hän avasi silmänsä ja lopetti nukkumisen. Hän puhkesi nauruun, piti kyljistään ja hengitti voimakkaasti: "Oi, Barankin! Ha! Ha! Lakkaa kutittamasta! Ha! Ha! Ha!"

"Ha! Ha! Ha!" vastasin. En voinut olla nauramatta. Yhtäältä se oli hermostuneisuutta, toisaalta olin niin iloinen siitä, että Kostya heräsi tuosta kauheasta unestaan ja tuli järkiinsä. Tässä hermostuneessa ilossani unohdin hetkeksi, kuinka suuri vaara Kostya Malininilla edelleen oli. Varmuuden vuoksi jatkoin kuitenkin kutittamista, vaikka hän oli jo hereillä. Kukapa tiesi. Jos lakkaisin kutittamasta, hän saattaisi taas vaipua uneen.

"Voi lakkaa!" Kostya sanoi minulle ja muurahaisille, purren minua ja niitä pois itsestään. "Ha! Ha! Mikä tuo meteli on? Ha! Ha! Ha!"

Olin täysin unohtanut sen vaaran, joka uhkasi parasta ystävääni, ja tämä muistutus sai minut kauhulla tajuamaan, että Zina ja tytöt olivat alkaneet ympäröidä pensastamme. "Malinin!" huusin Kostyalle. "Keskitä itsesi heti ja ala muuttua härkämehiläiseksi!"

"Härkämehiläiseksi? Miksi härkämehiläiseksi?" Kostya sanoi venytellen.

"Koska se tyttö, Zina Fokina ja hänen Luonnonystävänsä, ovat jäljittäneet sinut. He haluavat Machaonin. He laittavat sinut kuolemanlaatikkoon, kuivattavat sinut ja sitten litistävät!"

"Kuolemanlaatikko? Kuivattavat? Miksi?" huusi Malinin.

"Keräystä varten!" huusin.

Sana "keräys" sai Malininin heräämään hetkessä, ja hän tajusi tilanteen kauhun silmänräpäyksessä. Niinpä hän tiesi tarkalleen, mitä keräys tarkoitti, sillä hän oli itse ollut Luonnonystävä ja omistanut vastaavan kokoelman, kuten Zina Fokina oli aikonut hänelle tehdä.

"Siis miksi et herättänyt minua aiemmin?"

"Minäkö? Jos ei olisi ollut minua, sinä olisit edelleen kuorsannut. Muurahaiset antoivat minulle idean. Mutta joka tapauksessa kiirehdi ja toista taikasanat minulle!"

Aloin huutaa sanoja Malininin korvaan, mutta pian huomasin, ettei hän kuunnellut minua lainkaan. Tuo sana "keräys" oli hämmentänyt hänet niin, ettei hän enää ymmärtänyt, mitä halusin häneltä. Huusin täysillä: "Olen härkämehiläinen, sanon, Niin onnellinen kuin laiska karhu!"

Malinin oli hetken hiljaa, mutta sitten hän huudahti: "Oo, äiti! En halua olla perhonen! Perhonen on huono! Haluan olla muurahainen!"

Siinä hetkessä en ymmärtänyt, että Malinin ja minä olimme alkaneet muuttua erilaisiksi hyönteisiksi, ja tiemme alkoivat erota. Minä halusin muuttua härkämehiläiseksi, ja Malinin tahtoi liittoutua muurahaisten kanssa. Mies oli hullu! Eikö hän tajunnut, mihin oli ryhtymässä? Itse asiassa en usko, että hän tajusi yhtään mitään. Ainoa asia, jonka hän ymmärsi, oli, että oli parempi olla elävä ahkera muurahainen kuin kuollut perhonen.

Tässä tilanteessa en voinut jättää Malininiä pulaan. Eihän hän ollut minä, vaan minä olin ollut se, joka oli saanut hänet tähän hädänalaiseen, muodonmuutoksen täyteiseen tilaan. Olinhan minä vastuussa hänestä, eikö vain?

Just silloin, kun ajattelin, että ei enää ollut muuta vaihtoehtoa kuin täyttää keuhkoni kaikella ilmaa, mitä ne kykenivät ottamaan, kuului pensaiden takaa kavioiden kopse, aivan kuin hevosten askeleet. Kuului oksien katkeamista. Eriväriset perhosverkot heiluivat ilmassa, ja muutamat tytöistä olivat jopa kiivenneet puuhun verkkojensa kanssa, tukkien viimeisenkin pakoreittimme.

Ei auttanut mikään. Ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin koota kaikki voimani ja lausua viimeinen loitsu, jonka Malinin, tuo hullu, oli kuumassa mielentilassaan kehittänyt. "Oo, äiti! En halua olla perhonen! Olen varma, että on tosi hyvä olla muurahainen tässä maailmassa!"

Tuo ajatus, "Olen varma, että on tosi hyvä olla muurahainen tässä maailmassa," jäi leijumaan ilmaan. Aivan varmasti olin epävarma siitä. Miksi me halusimme olla muurahaisia? Missä olimme menossa? Miksi pakenimme muodonmuutoksemme ja kohtalomme edessä?

Tämä kaikki oli osaltaan muistutus siitä, kuinka suuri rooli sattumalla on elämän suurimmissakin päätöksissä. Muurahaisten tuntosarvet olivat meille tehneet vaikutuksen, mutta silti oli vaikea uskoa, että tuo ajatus muuttumisesta olisi ollut meille oikea valinta.

Miksi työ on olemassa? Antsien elämä ja sen opetus

Kostya ja minä yritimme paeta. Olimme päättäneet vetäytyä muurahaispesältä, mutta jotain kummallista tapahtui. Askel askeleelta, vastoin tahtoamme, meitä veti kohti pesää. Tunsin selvästi, että tein tätä vastoin omaa tahtoani, mutta en voinut estää itseäni. Jonkinlainen salaperäinen voima veti meitä lähemmäs muurahaispesää.

Kun pääsimme lähemmäksi, huomasimme, että muurahaiset olivat kiireisiä. Vaikka tämä oli ihmisille lepopäivä, muurahaiset eivät laiskotelleet. Ne työskentelivät, raatoivat, eivätkä aikoneet hidastaa tahtia. Ympärillämme ei ollut ainoatakaan muurahaista, joka olisi jäänyt lepäämään tai muuten hääräillyt ilman työntekoa. Tuntui siltä, että jokainen muurahainen oli täysin uppoutunut omiin tehtäviinsä, eikä kukaan ollut huutamassa tai antamassa käskyjä.

Kostya ei ollut vaikuttunut. Hänen mukaansa muurahaiset olivat vain kouluttamattomia olentoja, jotka eivät ymmärtäneet edes sunnuntain merkitystä. Hän oli varma siitä, että ihmiset olivat edistyneempiä, koska he tiesivät, milloin oli aika levätä. Itse olin eri mieltä ja aloin ajatella, että ehkä vaistot kuitenkin ohjasivat muurahaisia paremmin kuin olin kuvitellut. Me, ihmiset, olimme ehkä sokeita omalle vaistollemme, koska meillä oli niin monia muita tekosyitä välttää työtä.

Seuraavaksi kummallinen tunne valtasi minut. En voinut olla tarttumatta oksaan ja nostamatta sitä hartioilleni, vaikka olin täysin varma, että en halunnut tehdä niin. Mutta vaisto, joka veti minut mukaansa, oli niin voimakas, että en voinut vastustaa. Heti kun nostin oksan ja aloin kuljettaa sitä, tunsin, kuinka mieleni keveni. Se oli kuin taakka olisi poistunut, ja huomasin jopa nauttivani siitä, että olin mukana muurahaisten työssä. Kostya seurasi perässä, epäilemättä hämmentyneenä, mutta hänkin tarttui oksan toiseen päähän ja alkoi auttaa. Ei sanallakaan, mutta silti me molemmat olimme yhtä lailla uppoutuneita tähän työhön.

Muurahaispesän ympärillä työskentely ei ollut erityisen mielenkiintoista. Tuntui siltä, että ainoa ajatus, joka rummutettiin päässäni oli: "Vie eteenpäin, Barankin! Jatka, Barankin!" Mutta en tiennyt miksi. Ei ollut mitään, mikä selittäisi miksi täytyi raahata oksaa, mutta silti ei voinut pysähtyä. Tätä työtä ohjasi vaisto, eikä mitään muuta selitystä ollut.

Sitten mieleeni juolahti ajatus, joka sai minut hetkeksi kirkastumaan. Muistin äskettäin lukemani kirjan, jossa sanottiin, että muurahaiset tekevät työtä auringonlaskuun asti, koska vaisto ohjaa niitä siihen asti. Ehkä me, Kostya ja minä, olisimme jatkaneet työskentelyä koko päivän, ellei eräs tilanne olisi keskeyttänyt tämän arkea. Venka Smirnov kulki ohitsemme ja teki jotain yksinkertaista: hän iski lapionsa muurahaispesään ja whistlasi itselleen. Siitä hetkestä lähtien kaikki muuttui. Muurahaiset, minä ja Kostya, kaikki reagoimme kuin yhdestä käskystä, ja aloitimme työskentelyn yhä kovempaa ja nopeammin. Aivan kuin vaisto olisi muuttanut meidät yhtäkkiä huipputeholle.

Kostya ei ollut ainoa, jonka päässä soi tuo sama lause: "Vie eteenpäin, Malinin! Jatka, Malinin!" Me kaikki olimme kuin koneita, jotka eivät voineet pysähtyä, vaikka halusimme. Venkan pelkkä läsnäolo oli riittänyt muuttamaan meidät aktiivisiksi, vaikka emme olleet tienneet, miksi teimme tätä työtä.

Se, mikä tapahtui tuona päivänä, muutti käsitykseni elämästä. Ennen olin kuvitellut, että oli olemassa paikka, jossa ei tarvinnut tehdä mitään, mutta muistin, että en ollut koskaan nähnyt tällaista paikkaa - ei muurahaisilla, ei perhosilla, ei edes mehiläisillä. Ajatus siitä, että voisi olla olemassa elämää, jossa ei tehtäisi mitään, oli pelkkä illuusio. Todellisuudessa, jos ei halua tehdä mitään, täytyy tehdä valtavasti työtä estääkseen itsensä tekemästä mitään. Tämä ymmärrys nousi esiin vasta silloin, kun olin keskellä työtä, jota en halunnut tehdä, mutta joka jollain tapaa oli väistämätöntä.

Kun ajattelen tätä kokemusta jälkikäteen, huomaan, että siinä oli jotain perustavanlaatuista. Vaikka olimme mukana työssä, emme tienneet miksi, mutta silti ei ollut vaihtoehtoja – olimme osana luonnon kiertokulkua, emmekä voineet irtautua siitä, vaikka kuinka yritimme. Työ ja vaisto kulkivat käsi kädessä, ja vaikka emme olleet tietoisia siitä, emme voineet paeta tätä pakkoa. Elämä, joka ei sisältäisi mitään toimintaa, ei ollut todellisuutta. Se oli vain haave, joka ei koskaan toteutunut.

Miten elämä kouluvuoden alussa alkaa – ja mitä siitä seuraa?

Koulun alussa, heti ensimmäisten viikkojen aikana, syntyy aina melkoinen hämminki. Ei ole tavatonta, että oppilaat, joilla on heikot arvosanat, joutuvat koko luokan paheksunnan kohteiksi. Tämä ei ollut mikään poikkeus, kun minä ja Kostya, luokkamme henkisesti vähemmän lahjakkaat oppilaat, jouduimme niin monen eri tahon kritiikin kohteeksi.

Sitä alkoi kuulla epäilyjä, vihaisia huomautuksia ja paheksuntaa: "Teidän pitäisi hävetä!" "Teette meidät naurunalaisiksi!" Tämä kaikki tuli minulle ja Kostyalle, vaikka olimme kokeneet tämän kaiken ennenkin. Koko luokka oli yhtäkkiä täynnä tuohtuneita ääniä, ja huomasimme, että ihmiset ympärillämme eivät enää edes yrittäneet piilottaa tyytymättömyyttään meitä kohtaan. Ja eräänä päivänä se huipentui: Venka Smirnov, joka oli itse ollut heikko viime vuonna, nousi muiden joukosta huutamaan kovempaa kuin kukaan muu.

Näin se oli: koko koulun yhteisö oli valmis tuomitsemaan, mutta samalla kukaan ei halunnut nähdä omaa rooliaan siinä, kuinka kaikki oli mennyt pieleen. Miksi juuri me olimme ensimmäisinä taululle, miksi juuri meidän oli aloitettava vuosi huonoilla merkinnöillä? Miten olimme joutuneet tämän kaiken keskelle, vaikka emme olleet itsekään pyytäneet sitä?

Ja kun vielä koko luokka oli päättänyt, että meidän oli parannettava arvosanamme ennen seuraavia lomia, oli tilanne mennyt todella naurettavaksi. Ei ainoastaan opettajat, vaan jopa luokkatoverit olivat määränneet, että seuraavaksi meidän oli parannettava itseämme, olimme tai emme valmiita. Se, että tällainen painostus tuli nimenomaan samalta Venkalta, oli tietenkin enemmän kuin absurdia.

Näiden ensimmäisten päivien aikana, kun mieltäni täytti pelkkä väsymys ja turhautuminen, joku, jota en ollut odottanut, Zina Fokina, astui luokseni ja sanoi: "Ole mies, Yura! Paranna arvosanasi huomenna." Hänen sanansa, jotka aluksi kuulostivat huolenpidolta, muuttuvat nopeasti syytökseksi. "Miksi et vain pysty olemaan kuin muut? Miksi et vain ota itseäsi niskasta kiinni?" Olin yllättynyt ja kyllästynyt. Miksi olin aina se, joka kantoi vastuuta?

Kun seuraavana päivänä, sunnuntaina, istuin Kostyan kanssa koulun pihalla, miettien Misha Yakovlevin saapumista, ei tuntunut siltä, että meillä olisi ollut mitään hallintaa tilanteeseen. Sunnuntai, jonka piti olla rentoutumisen ja hauskanpidon päivä, kului lukemisen ja stressaamisen alla. Ei riittänyt, että työ oli vaikeaa, oli myös sitä odotettua epäoikeudenmukaisuutta ja painostusta. Minun ja Kostyan oli pakko mennä ulos ja istua siellä, odottaen koko luokan peräänkuuluttamia parannuksia.

Tässä tilanteessa koulun alku ei ollut vain opiskelun vaan myös ihmisten välisten suhteiden, arvostelun ja itsetunnon koetinkivestä. Meidän oli annettava periksi ja tunnustettava virheemme, mutta samalla sitä seurasi jatkuva paine. Siinä, kun kaikki ympärillämme vaativat täydellistä suoriutumista, tuli hetki, jolloin me aloitimme oman oman väsymyksen käsittelyn. "Entä jos en enää jaksa olla ihminen?" Tämä kysymys, joka kaikui mielessäni, kiteytti sen tunteen, joka valvotti yöllä ja kuljetti meidät jatkuvasti ulos ja sisään vapauden ja rajoituksen väliin.

Kun koko koulun yhteisö pyysi ja vaati meiltä parempia arvosanoja, tuli hetkittäin mieleen, onko oikeus edes olemassa tälle painostukselle. Miksi emme voisi olla vain normaaleja nuoria, jotka kamppailevat omien rajojensa kanssa, sen sijaan, että olisimme aina valmiita täyttämään muiden odotukset ja toiveet?

On tärkeää muistaa, että koulun alku ei ole pelkästään uusi mahdollisuus aloittaa akateemisesti, vaan myös haastava aika sosiaalisten suhteiden ja itsetunnon kehittämiselle. Sillä, kuinka me suoriudumme paineista, on valtava vaikutus siihen, kuinka me näemme itsemme ja kuinka muut näkevät meidät. Meidän ei tulisi vain sopeutua paineisiin vaan myös löytää keinoja käsitellä niitä terveellä tavalla, jossa meidän hyvinvointimme ja itsensä kunnioittaminen ovat etusijalla.

Kuinka ystäväni kuoli, mutta minä palasin elämään: Hetki, joka määrittelee meidät

Muistot, jotka muotoutuvat lopullisesti, eivät aina ole kauniita, eikä niillä ole aina lohdutusta. Aivan kuten silloin, kun olin itse kuin hyönteinen, pieni ja haavoittuva, elämän suurin kysymys ei ollut se, kuinka pelastuisimme, vaan kuinka olisimme eläneet, jos olisimme saaneet elää. Me olimme olleet antteja, taistelleet ja kuolleet, mutta sydämissämme, mielen syvimmässä kolkassa, me olimme aina ihmisiä.

Taistelu ei ollut mikään tavallinen konflikti. Se oli kohtalon kova, mutta kaunis tanssi, jossa pelissä ei ollut vain elämää, vaan myös sitä, mitä me olimme ja mitä me olimme kykeneviä tekemään. Miten olisimme selvinneet ilman toisiamme? Miksi me edes olimme täällä? Suuri kysymys ei ollut, kuinka me pystyimme voittamaan, vaan miksi meidän piti kohdata tämä järjetön loppu. Me emme voineet kuolla tällä tavoin, näin mitättömästi ja vähäpätöisesti, ennen kuin olimme oppineet kaikki ne asiat, jotka meitä muovasivat. Mikä oli se suuri opetus, jota meidän piti ymmärtää?

Kostya oli kuollut, mutta silti hän oli minulle elossa. Hänen muistonsa ei kuollut, eikä se koskaan kuole. Hän ei ollut antteja – ei silloin eikä koskaan. Hän oli ihminen, ja hän kuoli kuten ihminen. Mikä meitä erotti, miksi minä palasin ja hän jäi sinne? Se oli niin väärin ja samalla niin ymmärrettävää. Kun tajusin, että olin jäänyt yksin, en pystynyt käsittämään sitä. Miksi minä, miksi juuri minä? Olin saanut hänet tähän, mutta kuitenkin minä olin se, joka palasi elämään. Ei ollut oikeutta, ei sellaista kohtaloa, joka olisi voinut lohduttaa minua.

Kostya ei ollut mikään sankari, joka olisi jäänyt muistelmiin eikä hän tarvinnut sitä. Hän ei tarvinnut edes suurta tunnustusta. Hän teki sen mitä teki, koska hän oli ihminen. Hän ei ollut antteja, ei koskaan ollutkaan. Me olimme molemmat samanlaisia, mutta hän oli ymmärtänyt sen jo aikaisemmin kuin minä. Hän ei ollut pelännyt, ei edes kuolemaa, joka oli jo lähellä. Ja silloin, kun hän oli poissa, en voinut hyväksyä sitä. Miksi minä, miksi minä jäin? Onko tämä oikeudenmukaista?

Kaikki tämä oli kuin unta. Yhtäkkiä minä taas kävelin, kuten ennenkin. Olin palannut elämään, mutta en ollut enää sama. Minun käteni, jalkani ja pääni olivat jälleen inhimillisiä, mutta kaikki tuntui oudolta. Olin palannut paikoilleni, mutta en ollut enää se vanha minä. Minulla oli kaikki mitä tarvitsin elämään, mutta mitään ei tuntunut olevan samalla tavalla. Kuinka olisin voinut jatkaa tästä eteenpäin, kun en tiennyt enää mitä olimme kokeneet? Minun oli vaikea uskoa sitä.

Ja sitten, juuri kun olin saanut hetkeksi rauhan, kuulin äänen, jonka olisin voinut tuntea maailman äärettömyyksissä. Se oli Kostyan ääni, ja se kuulosti niin elävältä, että sydämeni hypähti. Hän ei ollutkaan kuollut. Hän oli jollain tavalla palannut, mutta ei niin kuin minä. Ei niin, että olisin nähnyt hänet tai tuntenut hänen käsiään, mutta minä kuulin hänet. Se oli todella hämmästyttävää. Kuinka voisi olla mahdollista, että ääni niin kaukaa tuo tällaisen rauhan ja toivon? Mutta Kostya oli kuollut, ja silti hän oli vielä täällä.

Tämä kokemus ei ollut mikään yksinkertainen elämän ja kuoleman välinen hetki. Se oli muistutus siitä, kuinka me kaikki elämme jollain tavalla toistemme kautta. Me emme koskaan ole yksin. Meidän on opittava, että elämä ei ole pelkästään sitä, mitä me näemme ja koemme, vaan myös sitä, mitä olemme oppineet toisiltamme. Elämä ei ole pelkästään elossa olemista – se on olemista muiden kanssa, se on jakamista ja toisten ymmärtämistä, sillä me kaikki olemme osa toisiamme. Kysymys ei ole siitä, kuinka elämme, vaan siitä, kuinka elämme yhdessä. Meidän ei pitäisi koskaan unohtaa sitä.

Mikä tekee itseparantavasta pinnoitteesta tehokkaan ja kestävämmän vaihtoehdon?
Miten laskelmoida kannattavuus ja voiton tavoite yritystoiminnassa?
Miksi tiedon järjestäminen ja kuvaaminen on tärkeää datatieteessä?