Miten Trumpin kampanja sai huomiota komediassa vuonna 2016?

Donald Trumpin presidenttikampanja herätti erityistä huomiota, ei vain poliittisessa keskustelussa, vaan myös komediassa. Hänen erikoislaatuinen taustansa ja epäperinteinen käytöksensä loivat otollisen maaperän satiirille, ja monet komediashow’t hyödynsivät tilaisuutta. Trump oli monella tapaa epätyypillinen presidenttiehdokas, ja tämän vuoksi hän sai osakseen jatkuvaa pilkkaa, joka ei vain keskittynyt hänen poliittisiin kannanottoihinsa, vaan myös hänen ulkonäköönsä ja tapaan elää. Käsitellessämme komediaohjelmia, jotka käsittelivät Trumpin ehdokkuutta vuonna 2016, voidaan havaita sekä eroja että yhtäläisyyksiä eri ohjelmien välillä.

SNL:n muoto eroaa myös monista muista komediaohjelmista. Vaikka Full Frontal with Samantha Bee ja Last Week Tonight with John Oliver muistuttavat enemmän uutisohjelmia, joissa politiikkaa käsitellään karkeilla ja huumorilla maustetuilla kommenteilla, SNL on 90 minuutin viihdeohjelma, joka sisältää sketsejä, musiikkivieraita ja jatkuvia vitsauksia. Politiikka ei ollut ainoa aihe, mutta sen käsittelyssä ohjelma oli säännöllinen ja keskittyi erityisesti "Cold Open" -sketsiin ja "Weekend Update" -osioon. Näissä sketseissä Trumpia käsiteltiin niin, että hänen tukijansa saivat huomattavan paljon pilkkaa osakseen. Esimerkiksi, kun Sarah Palin, joka oli saanut naurua SNL:ssä jo vuonna 2008, tuli julkisesti tukemaan Trumpia, Tina Fey esitti häntä samalla tavalla liioitellusti kuin aikanaan. Näin ohjelma pyrki liittämään Trumpin tukijat samalla tavalla epävakaisiksi ja hämmentäviksi hahmoiksi kuin Palin itse.

Erityisesti Trumpin tukijoiden kritisointi nousi esiin SNL:ssä. Esimerkiksi sketsissä, jossa Trumpin tukija Scottie Nell Hughes puolusti Trumpin tekoa, joka liittyi hänen vaimonsa kuvan jakamiseen, Hughes kuvattiin koomisesti järjettömänä hahmona, joka puolusteli Trumpin virheitä absurdeilla syillä. Tällainen esitys oli suora viesti siitä, että Trumpin kannattajat olivat valmiita puolustamaan jopa kaikkein naurettavimpia toimia.

SNL ei myöskään epäröinyt käsitellä Trumpin kannattajien rasismia. Ohjelma toi esiin humoristisia, mutta samalla piikikkäitä sketsejä, joissa "tavalliset amerikkalaiset" puolustivat Trumpia ja väittivät, ettei hän ole rasisti. Vähitellen paljastui, että nämä "tavalliset amerikkalaiset" olivat pukeutuneet natsivaatteisiin ja Klanin kaapuihin, mikä oli suora kritiikki Trumpin kannattajien joukossa esiintyvälle äärioikeistolle ja rasismille.

Alec Baldwinin tulkinta Trumpista toi esiin myös hänen puutteensa kyvyssä kommunikoida ja hänen usein töksähtelevän ja epätarkan puheensa. SNL:n sketseissä Trump ei pystynyt vastaamaan kysymyksiin ja usein syytti muita ongelmista, kuten Barack Obamaa ja Hillary Clintonia, aivan kuten oikeassa elämässä. Tämä osaltaan vahvisti SNL:n viestiä siitä, että Trump oli vailla älyllistä valmistautumista ja kykyä hoitaa presidentin tehtäviä.

Keskusteltaessa SNL:stä ja sen Trumpi-sketsistä ei voi ohittaa sen kielellistä ja visuaalista tehoa. Baldwin ei vain liioitellut Trumpin ilmeitä ja eleitä, vaan koko esityksessään oli mukana ylimielistä halveksuntaa. Tämä ei ollut vain satirinen matkiminen, vaan myös terävä kritiikki Trumpin poliittista retoriikkaa ja käytöstä kohtaan. Näitä esityksiä voitiin katsoa sekä viihteenä että kommentaarina siitä, miten yhteiskunta ja media suhtautuvat Trumpin kaltaiseen ehdokkaaseen.

Samalla, kun SNL keskittyi Trumpin persoonaan ja hänen tukijoidensa esittämiin järjettömiin puolustuksiin, Full Frontal with Samantha Bee otti täysin erilaisen lähestymistavan. Bee on tunnettu suorasta ja usein karkean huumorin tyylistään, joka tähtäsi suoraan Trumpin politiikkaan ja hänen kampanjansa ongelmiin. Vaikka SNL:n satiiri perustui enemmän liioitteluun ja visuaaliseen komediaan, Bee käytti usein terävää kieltä ja sarkasmia, jolla hän löi Trumpin politiikan kyseenalaisia kohtia. Bee ei piilotellut omia poliittisia näkemyksiään, vaan käsitteli Trumpin kampanjaa voimakkaan liberaalilla linjalla.

Tämä ero komedian tyyleissä ei ollut vain huumorimuotojen moninaisuus, vaan myös se, miten näissä ohjelmissa muotoiltiin poliittinen keskustelu. SNL:n lähestymistapa oli enemmän viihteellistä ja pohjautui yleisön reaktioon, kun taas Bee käytti suorasukaisempaa ja aggressiivisempaa huumoria. Tämä ero kuvasi osaltaan eroja siinä, miten yleisöt kokivat Trumpin kampanjan ja kuinka komediaa käytettiin poliittisen viestin välittämiseen.

Kokonaisuudessaan komediassa Trumpin kampanjaa käsiteltiin monin tavoin. Erilaiset ohjelmat toivat esiin hänen yksityiskohtiaan ja tukijoidensa epärationaalisia puolustuksia. SNL:n ja Bee:n ohjelmat edustivat eri komedian muotoja, mutta molemmat olivat samassa määrin tärkeitä ajankohtaisen poliittisen keskustelun osia. Komedia oli keino, jolla kansa pystyi käsittelemään ja kommentoimaan yhteiskunnallisesti ja poliittisesti merkittäviä ilmiöitä.

Miten Trump hallitsi myöhäisillan huumoria vuonna 2017?

Trumpin presidenttikauden alkuvuodet olivat täynnä polemiikkia ja uutisointia, jossa hän ja hänen hallintonsa toimijat olivat jatkuvasti huumorin kohteina. Tämä oli erityisen ilmeistä myöhäisillan tv-ohjelmissa, joissa koomikot ja juontajat käyttivät tilaisuutta hyväkseen nauraakseen hänen toiminnalleen ja sanomisilleen. Trumpin valinta Yhdysvaltojen presidentiksi ei vain herättänyt valtavaa huomiota, vaan myös muodosti loputtoman lähteen huumorille, joka oli lähes jatkuvasti esillä televisiossa.

Trumpin läheiset poliittiset liittolaiset, kuten Betsy DeVos ja Jeff Sessions, eivät myöskään jääneet huomiotta. DeVosin epäonnistuneet kuulemisensa ja Sessionsin rooli Venäjä-tutkinnassa toivat heidät esiin huumorikohteina. DeVosin väitetty tietämättömyys julkisen koulutuksen toiminnasta oli monien koomikoiden pilkan aihe, ja Sessions joutui naurun kohteeksi hänen päätöksistään, jotka hämmentivät jopa presidenttiä itseään.

Huumorin käyttö ei rajoittunut vain Trumpiin ja hänen hallintonsa jäseniin, vaan myös muiden poliittisten henkilöiden käyttäytyminen ja skandaalit toivat lisää huumorinaiheita. Esimerkiksi Roy Mooren, Alabaman senaattorikandidaatin, epäillyt seksuaaliset teot toivat hänet huumorin kohteeksi erityisesti loppuvuodesta 2017. Hänen presidentin tukemansa epäonnistunut vaalikampanja ei jäänyt huomiotta, ja se toi paljon huumoria erityisesti marraskuussa ja joulukuussa.

Myöhäisillan huumorissa näkyi myös eroja juontajien välillä. Stephen Colbert erottui muista erityisesti Trumpin perheen ja hallinnon jäsenten, kuten Donald Trump Jr:n ja Steve Bannonia, huumorikohteina. Colbert käytti huomattavan paljon aikaa vitsailuun Trumpin hallinnon kanssa, ja erityisesti hänen huumorinsa kohdistui syvästi Trumpin politiikkaan ja hänen hallintonsa toimintaan. Toisaalta Jimmy Fallon oli monin tavoin varovaisempi Trumpin kritiikissä, ja hänen ohjelmassaan nähtiin enemmän huumoria muiden poliitikkojen, kuten Hillary Clintonin ja Mike Pencen, kustannuksella.

Myöhäisillan huumorin eroavaisuudet eivät rajoittuneet pelkästään henkilökohtaisiin kohteisiin vaan myös poliittisten kysymysten käsittelyyn. Trevor Noah, The Daily Show’n juontaja, keskittyi enemmän poliittisiin aiheisiin ja loi vitsailua, joka pohjautui laajempiin yhteiskunnallisiin ja poliittisiin teemoihin. Hänen ohjelmansa huumori oli syvällisempää ja usein liittyi suoraan poliittisten valintojen ja strategioiden kritisointiin.

Trumpin hallintoa käsittelevät huumorikohteet olivat usein äärimmäisen yksityiskohtaisia ja niissä käsiteltiin paitsi presidentin itsensä toimia, myös hänen ympärillään olevia avustajia ja liittolaisia. Huumori ei ollut vain henkilökohtaista naurua, vaan myös laajempi keino kritisoida ja kyseenalaistaa politiikkaa.

On tärkeää ymmärtää, että huumorin ja poliittisen satiirin käyttö myöhäisillan ohjelmissa ei ollut pelkästään vitsailua, vaan myös väline, jonka avulla käsiteltiin vakavia poliittisia ja yhteiskunnallisia kysymyksiä. Koomikot ja juontajat käyttivät huumoria eräänlaisena peilinä, joka heijasti kansan mielipiteitä ja reaktioita Trumpin toimintaan. Näissä ohjelmissa huumori ei ollut vain keino nauraa, vaan myös tapa käsitellä vallassa olevien henkilöiden ja hallintojen epäkohtia.

Miten Trumpin presidenttikausi näkyi myöhäisillan huumorissa?

Presidentti Trumpin ensimmäiset vuodet vallassa herättivät voimakkaita reaktioita ja suoraa kritiikkiä monilta komikoilta ja huumoristeilta, erityisesti myöhäisillan talk show’issa, joissa hänestä tuli jatkuva pilkan kohde. Tällä huumorilla oli suuri rooli yhteiskunnassa ja se toimi eräänlaisena peilinä sille, miten Trumpin hallintoa ja sen arkea katsottiin kansan silmissä. Komiikka ei pelkästään naurattanut, vaan myös paljasti ja vahvisti yleistä epäluuloa ja huolta hänen poliittisesta linjastaan ja henkilökohtaisista ominaisuuksistaan.

Trumpin ulkoinen olemus oli yksi toistuvista pilkan aiheista. Hänen erikoinen hiustyyli, voimakas rusketus ja liian pitkät solmiot loivat oivan pohjan huumorille. Stephen Colbert käytti esimerkiksi hänen solmiotaan esimerkkinä siitä, kuinka Trumpin yksityiskohtiin keskittyvä tyyli kuvasti hänen luonteenpiirteitään. Colbertin huumori oli usein erityisen voimakasta ja raakaa: hän kutsui Trumpia "blotusksi" ja vertasi hänen hallintokauttaan kansakunnan häpeäksi. Näin ollen ei ollut yllätys, että Trumpin esittämät valheet ja vähäiset verotiedot herättivät runsasta huomiota.

Huumori ei kuitenkaan rajoittunut vain ulkonäköön. Trumpin verbaaliset mokat ja ristiriitaiset lausunnot, kuten hänen kommenttinsa "seksitaistelustaan" New Yorkin deittailukulttuurissa, olivat myös huumorin kohteena. Komiikassa käytiin usein läpi hänen seksismiään, kuten hänen yrittäessään viedä Brooke Shields treffeille vanhan avioliittonsa jälkeen ja hänen aiemmat pröystäilevät puheensa naisten kanssa. Komiikka tuli yhä räikeämmäksi ja kohdistui myös Trumpin tunnetuksi tulleeseen narsistisuuteen, jota huumoristit pitivät yhtenä suurimpana piirteenä, joka määritteli hänen poliittista linjaansa ja käyttäytymistään.

Myös politiikka oli jatkuva huumorin kohde. Venäjän ja Trumpin väitetyt yhteydet tulivat esiin erityisesti Colbertin ja Kimmelin show’ssa. He nauroivat niille outoille käänteille, kuten Trumpin reaktiolle Venäjän vaalivaikuttamisesta, joka oli enemmänkin naurunaihe kuin vakava keskustelu. Tämä kritiikki toi esiin kansan epäilykset ja luottamuksen puutteen Trumpin hallintoon. Aivan erityisesti hänen tapaansa käsitellä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa pidettiin kummallisena ja arvaamattomana, joka oli hedelmällistä maata myöhäisillan huumorille.

Tärkeää tässä huumorissa on kuitenkin se, miten se heijasti yhteiskunnallista ilmapiiriä ja politiikan polarisaatiota. Trumpin käytös, niin julkinen kuin yksityinen, ei jäänyt huomaamatta, ja sen tuloksena oli, että häntä käsiteltiin huumorissa ei vain henkilökohtaisena kohteena, vaan koko presidenttikautensa ja hallintonsa symbolina. Tämä ei kuitenkaan ollut pelkästään pilkantekoa; se oli myös yhteiskunnallinen kommentaari, joka kyseenalaisti vallan käytön ja esitti Trumpin toiminnan absurdin luonteen.

Mikä tekee Trumpista jatkuvan huumorin kohteen, on hänen kyvyttömyytensä muuttaa käytöstään tai näyttää mitään myötätuntoa siitä, miten hänet nähdään. Hänen persona oli ja on edelleen ristiriitainen ja kiistanalainen, mutta juuri tämä ristiriita tarjosi huumoristeille aineksia, joita ei voinut jättää huomiotta.

Trumpin vuosien aikana presidenttinä myöhäisillan huumori ei jäänyt vain huumoriksi. Se toimi kriteerinä sille, miten yhteiskunta hahmotti hallitsijansa ja miten kyseenalaisti hänet. Samalla huumori pysyi välineenä, joka ei pelkästään naurattanut, vaan myös herätti vakavaa pohdintaa Trumpin poliittisista valinnoista ja hänen presidenttikauden vaikutuksista Yhdysvaltojen ja koko maailman tulevaisuuteen.

Miten poliittinen huumori on muuttanut julkista keskustelua ja miksi koomikot voivat olla vakava kilpailija politiikassa?

Stephen Colbertin osalta tilanne on vieläkin monimutkaisempi. Colbert, joka tunnetaan erityisesti The Colbert Report -ohjelmastaan, on toiminut paitsi poliittisen huumorin myös politiikan suoran kommentaattorina. Hänen huumorinsa on aina leikitellyt poliittisella kentällä, mutta hän ei ole pelkästään koomikko: Colbert on ollut mukana poliittisissa kampanjoissa ja hänen tekemänsä super-PAC (politiikan tukiryhmä) projekti osoitti, kuinka syvälle huumori voi tunkeutua politiikan sääntöjen ja käytäntöjen maailmaan. Colbert on jopa haaveillut presidentiksi asettumisesta, mutta on aina pitäytynyt ajatuksessa, että hänen tehtävänsä ei ole olla poliittinen vaikuttaja, vaan pikemminkin poliittisen toiminnan kriitikko ja tarkkailija.

Koomikoiden roolin nousu politiikassa voi tuntua oudolta, mutta se ei ole enää poikkeus. Yhdysvaltain presidentin valitseminen televisiotähdestä, kuten Donald Trumpista, ja koomikoiden nousu poliittisiin liikkeisiin ovat ilmentymiä siitä, kuinka perinteiset poliittiset käytännöt ja julkiset mielipiteet ovat muuttuneet. Koko tämän muutoksen taustalla on ajatus siitä, että tavallinen kansa voi olla yhtä pätevä politiikan kentällä kuin perinteiset poliitikot, varsinkin jos heillä on kyky käyttää huumoria ja mediaa hyväkseen.

Vaikka koomikoiden rooli on herättänyt kritiikkiä ja epäilyksiä, on tärkeää ymmärtää, että huumori ei ole vain viihteen väline, vaan se voi toimia myös poliittisena välineenä, joka heijastaa ja kritisoi yhteiskunnallisia rakenteita. Huumori voi tehdä politiikasta lähestyttävämpää ja mahdollistaa monimutkaisten asioiden käsittelemisen helpommin ymmärrettävällä tavalla. Koomikot voivat myös tarjota vaihtoehtoisia näkökulmia ja nostaa esiin kysymyksiä, joita perinteiset poliitikot eivät välttämättä käsittele.

On kuitenkin tärkeää myös muistaa, että huumori on kaksiteräinen miekka. Sen käyttö politiikassa voi toisaalta edistää keskustelua ja tuoda esiin tärkeitä teemoja, mutta toisaalta se voi helposti yksinkertaistaa monimutkaisia ongelmia ja jopa maskeerata todelliset poliittiset ja yhteiskunnalliset kysymykset. Huumorin kritiikin kohteeksi joutuminen voi joskus johtaa siihen, että yhteiskunnalliset ongelmat jäävät pinnallisiksi vitsiksi, sen sijaan että ne saataisiin ratkaistua syvällisemmin.

Huumorin ja politiikan yhdistämistä tarkasteltaessa on myös huomioitava, että koomikot, vaikka heidän roolinsa saattaa olla virkistävää ja kritisoivaa, eivät yleensä ole valmiita kantamaan täyttä vastuuta poliittisista päätöksistä. Heidän tehtävänsä on enemmänkin kyseenalaistaa ja tehdä yhteiskunnallisista ilmiöistä käsiteltävämpiä ja vähemmän pelottavia. On myös tärkeää ymmärtää, että vaikka koomikot voivat olla taitavia poliittisten teemojen käsittelijöitä, heidän maailmankatsomuksensa on usein subjektiivinen ja he voivat helposti unohtaa monimutkaisimmat asiat, jotka eivät ole hauskoja.

Miten poliittinen huumori muokkasi Yhdysvaltain politiikkaa 1980- ja 1990-luvuilla?

1980- ja 1990-luvut merkitsivät Yhdysvaltain poliittisen huumorin ja sen vaikutuksen nousua, erityisesti iltahuviohjelmissa esitetyn satiirin myötä. Tämä aikakausi oli todistamassa poliittisten skandaalien yleistymistä ja poliitikkojen henkilökohtaisen maineen murtumista. Yksi keskeisimmistä tekijöistä oli Hillary Clintonin ja Bill Clintonin suhde, jonka vuoksi republikaanien yritykset saada presidentti Clinton eroon virastaan kääntyivät heitä itseään vastaan. Samalla poliittinen huumori saavutti uudenlaisen aseman, kun skandaaleja käsiteltiin yhä enemmän iltahuomio-ohjelmissa ja satiiri sai yhä enemmän valtaa poliittisessa keskustelussa.

Tämän vuoksi on ymmärrettävää, että poliitikkojen käyttäytymisen ja median kuvauksen negatiivisuus lisääntyi tuon aikakauden aikana. Tällainen huumori, joka esitteli henkilökohtaisia virheitä ja skandaaleja, ei ollut vain satunnaista keskustelua, vaan siitä tuli olennainen osa politiikan viihteellistämistä. Tämä ei ollut vain poliittisten toimijoiden itseironiaa, vaan se oli myös median ja yleisön välinen vuorovaikutus, joka rakennettiin entistä kyynisemmän ja pilkallisemman pohjalta.

Kun poliittisen huumorin rooli muuttui, se alkoi heijastaa syvempiä yhteiskunnallisia jännitteitä. Myös politiikan huumori alkoi saada omat sääntönsä ja norminsa. Vuosikymmenen aikana poliittinen satiiri siirtyi monilla tavoin perinteisistä iltahuvio-ohjelmista laajempaan yhteiskunnalliseen keskusteluun. Esimerkiksi Saturday Night Live aloitti 1970-luvulla, ja vaikka ohjelma oli aluksi varovainen politiikan käsittelyssä, se sai nopeasti jalansijaa poliittisten henkilöiden imitaatioilla ja uutisparodioilla. Chevy Chase oli yksi ensimmäisistä koomikoista, jotka loivat legendaarisia parodioita presidentti Gerald Fordista. Hänen esittämänsä 'klonkkaava' ja kömpelö presidentti muodostui tunnetuksi kuvaksi Fordista, vaikka oikeasti hän oli huippu-urheilija. Fordin urheilullinen tausta ei saanut näkyvyyttä siinä huumorissa, joka nousi valtavirraksi poliittisessa kulttuurissa.

Yksi poliittisen huumorin käännekohdista oli Dan Quaylen nousu, joka antoi poliittisille koomikoille enemmän sisältöä. Quaylen huonot päätökset ja hänen kommenttinsa, kuten väite, että Murphy Brown -televisiosarjan naispäähenkilön lapsen hankkiminen ilman avioliittoa oli moraalinen romahdus, muodostuivat naurunaiheiksi. Quayle oli lopulta niin suuri huumorin kohde, että hänen maineensa kärsi. Carsonin monologi, jossa hän kiitti Quaylea siitä, että tämä tarjosi hänelle niin paljon huumorimateriaalia, on edelleen muistettava hetki poliittisen huumorin historiassa.

Huumorin vaikutus politiikassa ei ole vain viihteen tasolla. Se muokkaa julkista mielikuvaa poliitikoista ja heidän käyttäytymisestään. Politiikka on aina ollut arvaamatonta ja manipuloitavaa, mutta huumori tuo siihen uuden tason, jossa päähenkilöiden henkilökohtaiset epäonnistumiset voivat hallita koko poliittista keskustelua. Politiikan huumori ei ole vain reaktiivinen, vaan se voi myös olla ennakoivaa, ja sen avulla yhteiskunta voi käsitellä vaikeita, kiistanalaisia aiheita. Satiiri voi toimia myös eräänlaisena peilinä, joka heijastaa kansakunnan arvoja ja pelkoja.