Amerikkalaisen presidenttiyden alkuperäinen tarkoitus ei ollut luoda voimakasta, kansansuosiosta riippuvaista poliittista hahmoa, vaan pikemminkin rakentaa kansakunnalle yhdistävä ja vakautta ylläpitävä instituutio. George Washingtonin aikakaudella presidentti nähtiin valtionpäänä, joka edusti tasapainoa ja vakautta, ei puolueellista johtajaa. Toimiston tuli olla hallinnollisesti hillitty ja perustuslaillisesti rajattu. Tämä käsitys kuitenkin mureni vähitellen, ja sen paikalle nousi vallan ja kansan suosion liitto, joka teki presidentistä poliittisen myrskyn keskipisteen.

Perustuslain laatijoiden mielessä presidenttiyden tuli toimia rajoittavana elementtinä, ei kansanjoukkojen tahdon äänenkannattajana.

Miten Eisenhowerin ja Kennedyn johdonmukaisuus muokkasivat Yhdysvaltojen politiikkaa?

Dwight D. Eisenhowerin presidenttikausi on usein nähty varovaisena ja tasapainoisena, vaikka hänet tunnetaan myös roolistaan kansallisen yhtenäisyyden symbolina toisen maailmansodan jälkeen. Hänen päätöksensä, kuten puolueettomuus Joseph McCarthyn kommunisminvastaisessa metsästyksessä ja varovaisuus kansalaisoikeuskysymyksissä, ovat herättäneet keskustelua. Eisenhowerin biografi Jean Edward Smith korostaa, että presidentti toimi tietyissä tapauksissa tavalla, joka ei ollut liian kiihkeä, mutta samalla hän oli haluton käynnistämään rohkeita toimenpiteitä kansalaisoikeuksien edistämiseksi. Eisenhower ei itse halunnut ottaa vahvaa kantaa rotukysymyksiin ja toivoi, että kysymys itse kadotettaisiin ajan myötä. Hänen varovaisuutensa johtui suurelta osin pelosta, että hän antaisi aihetta puoluepoliittisiin kiistoihin, mikä heikentäisi hänen johdonmukaisuuttaan ja maineensa kansallisena yhtenäisyyden rakentajana.

Eisenhowerin hallinto, vaikkakin se oli täynnä poliittista varovaisuutta, pystyi kuitenkin ylläpitämään rauhaa kylmän sodan aikaisessa maailmassa ja ratkaisemaan Korean sodan, mikä osoitti hänen kykyjään valtionpäämiehenä. Hänen hallintonsa aikana Yhdysvalloissa elettiin myös taloudellisesti kohtuullisesti, ja Eisenhowerin käsitys lain noudattamisesta oli keskeinen osa hänen politiikkaansa. Hän ymmärsi hyvin, että ilman oikeudenmukaisuuden ja lain kunnioittamista yhteiskunta ei voi toimia.

Toisin kuin Eisenhower, John F. Kennedy oli presidenttinä poikkeuksellinen hahmo, joka edusti 1900-luvun edistyksellistä presidenttitoimintaa. Kennedyn karisma ja taito käyttää televisiota edistivät hänen poliittista viestiään ja antoivat hänelle yhteyden kansaan, joka ylitti aikaisemmat presidentit. Hänen visioitaan kuvaava puhe New Frontieristä oli täynnä optimismia ja uskoa siihen, että Yhdysvallat pystyy ratkaisemaan maailman suurimmat ongelmat, kuten köyhyyden, nälänhädän ja lukutaidottomuuden. Kennedyn visio oli uskoa ihmiskunnan kykyyn voittaa kaikki maalliset ongelmat, ja hän haastoikin kansainvälisen yhteisön yhdistämään voimansa paremman maailman puolesta. Tämä ajatus siitä, että ihmiset voisivat muuttaa maailmaa täysin, oli kuitenkin ristiriidassa historian opettamien realiteettien kanssa, ja moni hallitusten toteuttama utopistinen visio on päätynyt totalitarismiin.

Kennedyn ajatus presidentin roolista oli radikaali ja laajentunut. Hänen mukaansa presidentin tuli olla kansan näkemysjohtaja, jonka tuli johtaa kansakuntaa kohti suurempia päämääriä. Kennedy uskoi presidentin olevan avainasemassa kansainvälisessä politiikassa, ja hänen aikomuksensa oli antaa Yhdysvalloille globaalisti johtava asema vapauden puolustajana. Hän käytti puheitaan, kuten kuuluisaa puhettaan YK:ssa vuonna 1963, osoittaakseen uskoa siihen, että ihmiset voivat yhdessä voittaa kaikki elämän suurimmat haasteet. Tämä optimismi ja usko ihmisten kykyyn muuttaa maailmaa liittyi läheisesti hänen poliittiseen ja yhteiskunnalliseen visioonsa, joka erosi monella tapaa Eisenhowerin varovaisesta ja hillitystä johtamistavasta.

Käytännössä Kennedyn visiot olivat usein liioiteltuja ja eivät täysin vastanneet todellisuutta. Kennedy ei voinut tietää, että monet hänen uskomuksistaan jäisivät vain haaveiksi, ja että Yhdysvaltojen todelliset ongelmat, kuten Vietnamin sota, olisivat kohtaamassa häntä ennenaikaisesti. Samalla Kennedy ei ollut täysin valmis ottamaan vastaan niitä haasteita, joita totuus ja kansainvälinen politiikka antoivat. Hänen hallintonsa aikana Yhdysvallat ajautui syvemmälle kylmään sotaan, ja hänen halu luoda maailmaan uusi järjestys ei aina ollut linjassa sen todellisuuden kanssa, joka oli tullut vastaan maailman politiikassa.

Eisenhowerin ja Kennedyn hallintojen ero on tärkeä tarkasteltava näkökulma Yhdysvaltojen presidentilliseen johtamiseen. Eisenhower oli varovainen ja keskittyi enemmän kansakunnan yhtenäisyyteen ja vakauteen, kun taas Kennedy uskoi enemmän presidentin voimaan muokata maailmaa suurilla visioilla. Molemmat lähestymistavat olivat tärkeitä, mutta samalla molemmat paljastivat rajoituksia, joita on tärkeää ymmärtää presidentin roolista ja vallan käytöstä politiikassa. Yhdysvaltojen historian edetessä käy selväksi, että vaikka presidentit voivat johtaa kansakuntaa erilaisilla tavoilla, on olemassa rajoituksia, jotka määrittävät, kuinka tehokkaita nämä lähestymistavat ovat.

Miten presidentin virka muuttui ja mitä sen palauttaminen edellyttäisi?

Yhdysvaltain perustuslain laatijat ja erityisesti Alexander Hamilton ymmärsivät, että presidentin virka ei saanut kasvaa liian suureksi tai vallanhimoiseksi. Hamiltonin mukaan hallituksen tehtävänä oli rajoittua vain muutamaan, mutta tärkeään tehtävään, ja sen ei tulisi yrittää olla kaikkea kaikille. Hän varoitti, että liialliset odotukset ja hallituksen laajentuminen voisivat johtaa demagogiaan ja kansanpetokseen, jotka puolestaan rapauttaisivat kansan luottamusta valtion toimintaan. Tämä ennustus on toteutunut: edistykselliset presidentit ovat yrittäneet mobilisoida kansaa loputtomilla, huonosti määritellyillä "sodilla" — köyhyyttä, syöpää, inflaatiota, terroria, huumeita vastaan — jotka ovat jatkuneet vuosikymmeniä. Nämä "sodat" ovat toteuttaneet perustuslain laatijoiden pahimmat pelot, sillä ne ovat vieneet maan kohti osallistavaa demokratiaa, joka vaatii jatkuvaa kansan mobilisointia. Tämä oli myös osa 1900-luvun progressiivisten ajatussuuntien päämäärää.

Perustuslain laatijat ymmärsivät, että presidentin virka ei saanut olla pelkästään enemmistön suusanallinen edustaja, sillä tällöin virka alkaisi menettää arvostustaan. He pelkäsivät, että presidentistä voisi tulla vain populistinen väline, joka uhkaa heikentää koko poliittista järjestelmää. Hamiltonin käsitys presidentin virasta oli tasapainoinen: se tarvitsi rajat, jotka suojasivat virkaa väärinkäytöksiltä ja samalla vahvistivat sitä. Ilman tätä tasapainoa virka olisi haavoittuva joko väärinkäytöksille tai arvovallan menetykselle, kuten nykyisin tapahtuu. Perustuslain laatijat tiesivät myös, että "valaistuneita valtiomiehiä ei aina olisi presidenttinä", ja siksi he halusivat jättää viran rakenteisiin mekanismit, jotka suojaisivat sen toimivuutta ja arvostusta.

Populistinen presidenttiys on kuitenkin murentanut tämän rakenteen. Woodrow Wilsonin ja muiden progressiivisten presidenttien ideat siitä, että presidentti voi olla niin suuri kuin hän itse haluaa, ovat toteutuneet. Donald Trump on esimerkki tästä, ja hänen presidenttikautensa osoitti, miten presidentistä voi tulla väline omalle egoismille ja hyökkäyksille vastustajia vastaan. Presidentti, joka oli alun perin ajatus yhdistävästä valtiomiehestä, onkin muuttunut saarnatuoleiksi, joilta heikolla keskustelukulttuurilla varustetut johtajat huutavat kansalaisilleen. Tämä on osaltaan johtanut yhteiskunnan jakautumiseen, ja puolueet ovat ajautuneet vastakkain sen sijaan, että ne olisivat etsineet kompromisseja.

Tämä ristiriita näkyy myös presidentin retoriikassa. Vaikka presidentti ei tarvitse olla visionääri, hänen roolinsa on muistuttaa kansaa yhteisestä perinnöstä, jakaa kansakunnan surut ja toiveet ja kutsua kansaa yhteisiin tavoitteisiin. Abraham Lincolnin kuuluisat puheet, kuten Gettysburgissa vuonna 1863 tai toisen virkaanastujaispuheen yhteydessä, ovat esimerkkejä siitä, miten presidentti voi toimia kansakunnan yhtenäisyyden symbolina ja kannustajana. Franklin D. Rooseveltin Infamy-puhe, John F. Kennedyn puhe Berliinissä tai Ronald Reaganin puhe Pointe du Hocissa D-Dayn 40-vuotispäivänä ovat myös esimerkkejä presidentin roolista, joka ylittää puoluerajat ja vie kansan katseen korkeampiin arvoihin. Nämä puheet muistuttavat kansalaisia yhteisestä historiasta ja siitä, mitä heidän maansa on saanut aikaan.

Toinen keskeinen ajatus, jonka paluulla alkuperäiseen perustuslailliseen presidenttikuvaan voisi olla, on Kongressin roolin palauttaminen. Nykyään presidentin valta on kasvanut siihen pisteeseen, että Kongressi ei enää pysty kunnolla tarkistamaan tai rajoittamaan presidentin valtaa. Tämä on osittain seurausta puolueiden valintaprosessin muutoksista 1960-luvulta alkaen. George McGovernin ja muiden edistyksellisten poliitikkojen ajamat puolueuudistukset, jotka toivat mukanaan kansanliikkeet ja vähensivät puoluejohtajien valtaa, johtivat puolueiden radikalisoitumiseen ja kompromissihalukkuuden vähenemiseen. McGovernismin seurauksena puolueet avautuivat erilaisten kansanliikkeiden, kuten Bernie Sandersin ja Donald Trumpin, kampanjoille. Jos puoluejohtajat olisivat saaneet pitää valtaa presidentin valinnassa, ei olisi tullut McGovernia tai Trumpia. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että presidentin valinta pitäisi palata vanhaan järjestelmään, jossa puolueet valitsivat ehdokkaat – vaan se viittaa tarpeeseen löytää tasapaino, joka estäisi puolueita ajautumasta ääripäihin ja mahdollistaisi yhteisen keskustelun.

Ehdotus superdelegaatteista, jotka voisivat antaa puolueille enemmän valtaa presidentin valinnassa, voisi olla yksi askel kohti alkuperäistä

Miten presidentin valinta on muuttunut ja miksi se on ongelma?

Poliittiset puolueet ovat aina toimineet suodattimina, jotka rajoittavat ehdokkaiden määrää ja suuntaavat niitä kohti yhteisesti hyväksyttyjä arvoja ja periaatteita. Tämä prosessi on ollut oleellinen osa Yhdysvaltojen poliittista järjestelmää, koska se takaa, että presidentin valinta ei mene vain populistisen mielipiteen mukaan, vaan myös puolueiden pitkäjänteisen harkinnan ja vakauden pohjalta. Tällä tavalla puolueet ovat pystyneet estämään sellaisten henkilöiden pääsyn valtaan, jotka olisivat voineet tuoda mukanaan vain kaaosta ja epävakautta. Esimerkiksi 1900-luvun alkupuolella puolueet onnistuivat pitämään heidät kuten Henry Wallacen, Strom Thurmondin ja Ross Perotin marginaaleissa, vaikka nämä henkilöt olivatkin populistisia hahmoja, jotka loivat hajautettuja liikehdintöjä.

Väite, että populistiselle valinnalle olisi paikkansa, ei ole täysin virheetön. Poliittisten puolueiden vahvuus oli, että ne suodattivat ne, jotka eivät olleet tarpeeksi tasapainoisia tai viisaita hallitsemaan maata. Tämä on tärkeää ymmärtää, koska Yhdysvaltojen historia on täynnä esimerkkejä siitä, kuinka presidentit, joiden valinta on perustunut puolueiden tasapainoiseen suodattamiseen, ovat pystyneet takaamaan maan vakauden niin kotimaassa kuin ulkopolitiikassa. Kun puolueet olivat vahvoja ja niiden sisäinen valinta perustui harkintaan, ei ollut jatkuvaa epävakautta. Tämä vakaus on ollut keskeinen tekijä, joka on mahdollistanut Yhdysvaltojen maailmankuvan säilymisen jopa kansainvälisesti epävarmoina aikoina.

  1. vuosisadalla ja erityisesti sen jälkipuoliskolla näkyy kuitenkin ilmiö, jossa puolueet eivät ole enää yhtä tehokkaita suodattimina. Poliittiset puolueet, kuten demokraatit ja republikaaneja, ovat jatkuvasti kääntyneet ulkopuolelta tuleviin ehdokkaisiin, jotka lupaavat "valua soista" ja palauttaa Washingtoniin "puhtaan" politiikan. Tällainen retoriikka on ollut näkyvissä lähes kaikilla presidentinvaalikampanjoilla, aina Dwight Eisenhowerista Donald Trumpiin. Puolueet yrittävät näennäisesti muuttaa itseään ulkopuolisiksi, mikä on myös heidän reaktionsa kansan jatkuvaan tarpeeseen muutokselle. Tällainen poliittinen ajattelutapa kuitenkin unohtaa sen, että kaksipuoluejärjestelmä on pitkälti toiminut Yhdysvalloissa hyvin. Se on edistänyt kohtuullisuutta ja kompromisseja, jotka ovat olleet tarpeellisia poliittisen tasapainon säilyttämiseksi.

Amerikan politiikka on yhä enemmän kiinnittynyt populismiin, jossa kansan tahto ja mielipiteet ovat saaneet korostetun aseman. Tämän trendin tukijat uskovat, että nykyteknologian ja viestintävälineiden avulla kansa on paremmin informoitunut ja kykenee osallistumaan päätöksentekoon tehokkaammin. On kuitenkin muistettava, että historia ei tue ajatusta siitä, että laaja kansan osallisuus toisi automaattisesti parempia ja oikeudenmukaisempia päätöksiä. Päinvastoin, perinteinen järjestelmä on ollut vakaampi ja kestävämpi, ja kansan mielipiteet eivät aina ole johdonmukaisia tai hyvin informoituja.

Esimerkiksi kansan tuki Vietnamin sodalle oli voimakas 1960-luvulla, vaikka kansainvälinen tilanne ja asiantuntijat olisivat voineet varoittaa sen haitallisista seurauksista. Samoin Yhdysvalloissa on ollut lukuisia esimerkkejä, joissa kansan mielipiteet ovat olleet vahvasti väärässä tai ainakin osittain epäpätevät. Gallup-kyselyiden ja muiden mielipidekyselyjen pohjalta tehdyt päätökset voivat vääristää todellista tilannetta ja johtaa väärään suuntaan, kuten näkyi Yhdysvaltain hyökkäyksessä Irakiin vuonna 2003. Samoin on monilla kansalaisilla on heikko käsitys tärkeistä kansainvälisistä kysymyksistä, kuten sijainnista Irakissa tai Afganistanissa, mikä voi olla vaarallista, kun kansalaiset vaativat kovempaa otetta politiikasta ja ulkopolitiikasta.

Mitä tästä opimme? Se, että perinteinen puoluejärjestelmä on ollut pitkään Yhdysvalloissa poliittisen vakautuksen perusta. Kansan liiallinen osallisuus päätöksentekoon, ilman riittävää asiantuntemusta ja pohdintaa, voi johtaa vahingollisiin tuloksiin. Kaksi pääpuoluetta ovat tarjoaneet riittävän suodattimen, joka on suojannut maan pitkäjänteistä poliittista järjestelmää ja varmistanut sen, että presidenttien valinta ei ole täysin populistinen. Jatkossa olisi hyvä ymmärtää, että joskus poliittisen johtajan tehtävä ei ole muuttaa maailmaa radikaalisti, vaan johtaa vakaasti ja tasapainoisesti, pitäen huolta siitä, että hallinto noudattaa lakia eikä riko perusperiaatteita.

Miten terahertsisäteily liittyy kvanttisysteemien vuorovaikutuksiin ja sovelluksiin?
Miten mekanistinen sirkulaatiotuki vaikuttaa potilaan elämänlaatuun sydämen vajaatoiminnan hoidossa?
Miten syvillä kaulan infektiot (DNI) kehittyvät ja miten niitä hoidetaan?
Ensyymit: Laboratoriosta klinikalle – Ymmärtäminen ja soveltaminen
Uusi romaani kazakeista
Oppilaitten osallistumisen järjestämättömiin koulun opetussuunnitelman ulkopuolisiin tapahtumiin koskeva ohjeistus
Koululaisten paloturvallisuustestit
Vesimolekyylien ionituotteen laskeminen ja pH-arvon määrittäminen
Kerhojen ja harrastusryhmien aikataulu lukuvuodelle 2018–2019 – Makarjevin kaupungin kunnallinen koulu №2