Miten valkoinen, evankelinen kristillinen äänestäjäkunta muodostaa vahvan tukipilarin Yhdysvaltain republikaanipuolueessa?

Republikaanipuolueen poliittinen kulttuuri on kokenut merkittäviä muutoksia, erityisesti valkoisten evankelisten kristittyjen äänestäjäryhmän politisoitumisen seurauksena. Tämä äänestäjäryhmä on muuttunut solidiksi ja intohimoiseksi republikaanien tukijaksi, joka ei vain puolustanut, vaan aktiivisesti vastusti modernin yhteiskunnan keskeisiä elementtejä kuten tieteellistä asiantuntemusta ja liberaaleja arvoja. Tämän politiikan taustalla on monia tekijöitä, mutta yksi tärkeimmistä on kansalaisoikeusliikkeen aiheuttama reaktio, joka johti valkoisten etnisten ryhmien identiteettikriisiin, erityisesti eteläisillä alueilla.

Richard Nixonin Etelän strategia (Southern Strategy) oli suoraan vastaus tähän identiteettikriisiin, ja sen tavoite oli hyödynnettävä valkoisten eteläisten pelkoa rodullista tasa-arvoa ja integraatiota kohtaan. Tämä pelko oli juurrutettu syvälle yhteiskunnalliseen keskusteluun ja nosti esiin tunteen siitä, että valkoisten eteläisten arvot olivat jollain tavalla uhattuina. Nixonin politiikka keskittyi siihen, kuinka valkoisten äänestäjien pelot voidaan kytkeä osaksi republikaanipuolueen poliittista viestiä, ja samalla se loitonsi puolueen radikaalimman keskustan arvoista.

Evankelisen kristillisyyden rooli puolestaan nousi esiin 1970-luvulla, kun uskontoon liittyvä poliittinen aktiivisuus alkoi voimistua vastauksena muun muassa naisten liikkeelle, seksuaalivallankumoukselle ja Uuden Vasemmiston korostamalle yksilönvapaudelle. Tämän aikakauden myötä evankelisista kristityistä tuli keskeinen osa republikaanipuolueen tukijakuntaa. 1979 Moral Majority -liikkeen perustaminen, televisioevankelistojen nousu 1980-luvulla sekä Ronald Reaganin vahva tuki evankelisille kristityille yhdistyivät luomaan tukijakunnan, joka nousi puolueen tärkeimmäksi ja mobilisoituneimmaksi kannattajaryhmäksi.

Nämä kaksi elementtiä – valkoinen identiteetti ja evankelinen kristillisyys – loivat vankan pohjan puolueelle, joka torjui modernin yhteiskunnan arvoja ja sen tiedepohjaisia ja asiantuntevia lähestymistapoja. Evankeliset kristityt hylkäsivät järjen ja asettivat uskon keskiöön elämässään, mikä teki heistä hyvin vastaanottavaisia vastustamaan modernin tieteen ja asiantuntemuksen roolia yhteiskunnassa. Valkoiset eteläiset äänestäjät puolestaan kokivat, että heidän pelkonsa rotujen sekoittumisesta ja integraatiosta oli tuleva tabuksi eliitti-kontrolloiduissa julkisissa keskusteluissa, kuten mediassa ja akateemisessa maailmassa. Tällöin syntyi tietynlainen ulossulkemisen ja eristyneisyyden tunne, jonka seurauksena syntyi uusi politiikka, joka ei vain puolustanut omia arvoja, vaan myös hyökkäsi niitä vastaan, jotka näkivät asiat toisin.

Tämä uusi poliittinen liike ei kuitenkaan jäänyt pelkästään perinteisen median ja poliittisten strategioiden varaan, vaan löysi uuden elämän myös uusien viestintäkanavien kautta. 1990-luvulla Fox News nousi tärkeimmäksi kanavaksi, joka yhdisti oikeistopopulistisen viestinnän ja identiteettipoliittiset diskurssit tavalla, jota aikaisemmin ei ollut nähty. Samalla oikeistopopulistinen media sai merkittävän syötteen muista lähteistä, kuten Clear Channelin radioasemista, jotka ohjelmoivat ympäri Yhdysvaltoja ja kietoutuivat jännitteisiin ideologisiin narratiiveihin. Tämä luonteeltaan polarisoitunut media luotti siihen, että se pystyisi puhuttelemaan näitä "ulkopuolisiksi" tuntevia kansalaisia, jotka halusivat vahvistusta omille näkemyksilleen ja halveksuntaa heitä vastaan, jotka eivät jakaneet samoja arvoja.

Tämä prosessi eteni vaiheittain myös internetissä ja sosiaalisessa mediassa. Vaikka alkuvaiheessa blogosfääri oli laajemmin jakautunut, vasemmiston ja oikeiston välillä ei ollut merkittäviä eroja, 2000-luvun alkupuolella politiikka alkoi selkeästi eriytyä. Vasemmiston verkosto keskittyi suurelta osin sotaa vastaan ja maailmanpolitiikkaan, kun taas oikeisto alkoi luoda omia, entistä tiukempia poliittisia narratiivejaan. Myöhemmin, erityisesti Tea Party -liikkeen nousun myötä, oikeistolainen ääripää erottui yhä selvemmin ja erikoistui populistisiin ja identiteettipoliittisiin viesteihin.

Internetin ja sosiaalisen median rooli on ollut keskeinen tämän prosessin edistämisessä. Uudet alustat kuten Drudge Report ja Free Republic loivat ensimmäiset oikeistopoliittiset foorumit, ja vaikka alkuun vasemmisto ja oikeisto liikkuivat jollain tasolla tasapainossa, vuosien varrella oikeiston radikalisoituminen sosiaalisen median avulla oli nähtävissä.

Tärkeää on huomata, että vaikka sosiaalinen media ja internet ovat mahdollistaneet marginaalien ryhmien muodostuvan ja ilmaisemaan ääripoliittisia näkemyksiään, niiden vaikutus poliittiseen liikehdintään on ennen kaikkea koskenut laajempaa kansanliikettä eikä pelkästään yksittäisiä henkilöitä tai pienempiä ryhmiä. Tiedon ja kulttuurin tuottamisen voiman siirtyminen internetiin on ollut ratkaiseva tekijä sen suhteen, kuinka oikeistopopulistiset ja valkoista identiteettiä korostavat ryhmät ovat saaneet vahvaa tukea ja kasvanut vaikutusvaltaa 2000-luvulla.

Miten julkisen median vaihtoehto voi pelastaa journalismia?

Julkisen median tukeminen ei voi jäädä pelkästään poliittisten päätöksentekijöiden varaan, erityisesti kun nykyiset monoliittiset digitaaliset alustat, kuten Facebook ja Google, ovat markkinoilla niin hallitsevassa asemassa. Nämä alustat eivät yksin ole syyllisiä digitaalisen median järjestelmälliseen romahdukseen, mutta ne pahentavat journalismin kriisiä ohjaamalla resursseja pois oikeasta uutistyöstä ja kurjistamalla niitä mediainstituutioita, joiden tehtävänä on oikaisemaan niiden kautta leviävää virheellistä tietoa. Tässä yhteydessä tulee esiin tarve luoda vahva ja itsenäinen julkinen uutisjärjestelmä, jonka rahoitus ei ole pelkästään riippuvainen valtion määrärahoista, vaan myös yksityisten säätiöiden, filantrooppien ja muiden suurten rahavirtojen tuesta.

Tällainen järjestelmä vaatii demokraattista ohjausta ja riippumattomuutta hallituksen vaikutusvallasta. Vaikka yksittäiset kansalaiset voivatkin tukea tällaista järjestelmää, suurten rahasummien kerääminen edellyttää suuria ja hyvin varusteltuja instituutioita, joiden resurssit ovat merkittäviä. Yksi mahdollinen rahoituslähde voisi olla verojen kerääminen digitaalisilta alustoilta, kuten suurilta yrityksiltä, jotka tällä hetkellä saavat kohtuuttoman suuren osan tuloistaan ilman, että ne vastaavat yhteiskunnallisten vahinkojen kustannuksista, joita ne aiheuttavat. Esimerkiksi Facebookin ja Googlen kaltaisten yritysten tulisi osallistua paikallisjournalismin, tutkivan journalismin ja muiden yhteiskunnallisesti tärkeiden journalististen alojen rahoittamiseen. Tämä voisi tapahtua, jos ne sitoutuvat maksamaan pienen osan voitoistaan esimerkiksi "julkisen median verona", mikä voisi luoda perustan itsenäiselle journalismirahastolle.

Tällainen verotus, joka kohdistuu erityisesti digitaalisiin mainontaan ja verkkosivustoihin, voisi tuottaa huomattavan määrän varoja, joiden avulla voitaisiin tukea julkista mediaa ja riippumatonta journalistiikkaa. Jos näitä varoja yhdistettäisiin edelleen yksityisten säätiöiden ja filantrooppien lahjoituksiin, saataisiin aikaiseksi merkittävä rahasto, joka voisi pitkällä aikavälillä taata laadukkaan ja vapaasti saatavilla olevan journalismin. Euroopan komissio onkin jo ehdottanut digitaalisten yritysten tuloverojen lisäämistä, ja myös eri puolilla maailmaa ollaan siirtymässä siihen, että nämä verot ohjattaisiin suoraan julkisen median rahoittamiseen.

Historiallisesti merkittävät säätiöt, kuten Ford, Carnegie ja MacArthur, ovat olleet keskeisiä toimijoita julkisen median muotoutumisessa Yhdysvalloissa 1960-luvulla. Tänä päivänä ne voisivat täyttää vastaavan roolin tukemalla julkisen median kokeiluja ja kehittämistä erityisesti ennen kuin valtio ryhtyy rahoittamaan niitä jatkuvasti. Vahvasti rahoitetun julkisen median järjestelmän avulla voitaisiin taata kansalaisille pääsy laadukkaaseen uutisointiin ja tietoon, mikä puolestaan tukisi demokratian terveellisyyttä ja toimivuutta.

Tällaisen järjestelmän luominen ei kuitenkaan ole vain rahan keräämistä, vaan myös siitä, miten järjestelmää hallitaan, miten tuotetaan ja jaetaan mediaa. On ratkaistava kysymykset siitä, kuinka julkisen median infrastruktuuri luodaan, ja miten paikalliset yhteisöt voivat osallistua uutisten ja tiedon jakamiseen. Tärkeää on myös varmistaa, että tällainen järjestelmä toimii demokraattisesti ja läpinäkyvästi. Uutishuoneiden täytyy olla vuorovaikutuksessa paikallisten yhteisöjen kanssa, ja alueelliset mediakeskukset voivat tehdä keskeisiä hallintopäätöksiä. Lisäksi resurssit tulisi jakaa tasaisesti ja kohdistaa erityisesti niille alueille, joissa uutistarjontaa on vähiten, eli niin sanottuihin "uutisten autiomaihin".

Yksi suurimmista haasteista on se, että julkinen media olisi vapaa kaupallisista paineista. Tämä voisi vapauttaa toimittajat ja journalistit keskittymään tärkeisiin yhteiskunnallisiin kysymyksiin ja raportoimaan niistä ilman pelkoa kaupallisista epäonnistumisista. Journalismi olisi silloin mahdollista nähdä yhteiskunnallisena hyvänä, joka palvelee demokraattisia arvoja ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta. Tämä visio vaatii, että journalismi on nähtävä vastavoimana keskittyneelle vallalle, ei sen osana. Hyvin toimivassa julkisessa mediassa työntekijöillä, eli toimittajilla, olisi myös valta päättää siitä, mitä uutisia ja aiheita käsitellään, mikä takaisi journalistisen vapauden ja monimuotoisuuden.

Tällainen malli, jossa media on julkisen omistuksen alla ja jota hallitsevat toimittajat ja kansalaiset, voisi auttaa estämään kaupallista sensuuria ja tukea moniarvoista uutisointia. Ilman tätä työtä ja ilman julkista tukea journalismin tuotantoon on mahdotonta ylläpitää sitä, mitä nykyisin pidämme vastuullisena ja rehellisenä uutisoinnina. Mutta toisin kuin nykyisin markkinoiden ehdoilla toimiva journalismi, joka helposti vahvistaa yhteiskunnallisia eroja, uusi julkinen järjestelmä voisi todella palvella kaikkia kansalaisia.