Miksi sivilisaatiot kehittyivät ja mitä niistä jää meille tänään?

Erilaisten sivilisaatioiden kehityksessä, joka ulottuu tuhansien vuosien taakse, voidaan nähdä monenlaisia piirteitä, jotka ovat olleet olennaisia niiden toiminnan ja elinvoiman kannalta. Kaupunkikeskusten piirittäminen oli yksi näistä piirteistä, ja sen aikainen sotilaallinen ja strateginen ajattelu oli kehittynyt niin pitkälle, että muinaiset kansat, kuten mykeneläiset, rakensivat massiivisia linnoituksia Troijan kukkulalle, joista on löydetty arkeologisia todisteita yli 3 000 vuoden takaa. Nämä linnoitukset oli varustettu ei vain puolustusvälineillä, vaan myös pakoreiteillä ja kaivannoilla, jotka veivät tuoreelle vedelle, jotta piirityksestä selviäminen olisi mahdollisimman pitkälle turvattu.

Kuitenkin ei kaikki sivilisaatioiden kehityksessä ollut myönteistä. Orjuus oli yksi sivilisaatioiden synkistä puolista. Orjat olivat ihmisiä, jotka oli alistettu omistettavaksi omaisuudeksi, ilman mahdollisuutta vaikuttaa omaan elämäänsä tai tulevaisuuteensa. Heidät pakotettiin tekemään raskasta työtä, kuten maanviljelyä ja suurten rakennusten rakentamista, usein sotilaallisten valloitusten seurauksena. Roomassa, Egyptissä, asteekki- ja inka-imperiumeissa orjuus oli laajalle levinnyt ilmiö. Orjat olivat vankeja, jotka oli tuotu sotasaaliina valloitetuista maista. Vaikka nykyään orjuus on virallisesti lakkautettu, joidenkin mielestä nykyinen yhteiskunnallinen epäoikeudenmukaisuus, kuten alhaisten tulojen omaavat ihmiset, jotka tekevät töitä, joita kukaan muu ei halua tehdä, voidaan nähdä eräänlaisena orjuutena.

Territoriaalinen suvereniteetti oli toinen sivilisaatioiden elintärkeistä piirteistä. Jokaista sivilisaatiota yhdisti tarve suojella omaa alueellista itsenäisyyttään, ja se toteutettiin rakentamalla rajavartioita, linnoituksia ja muita puolustusmuureja. Esimerkiksi Egypti rakensi massiivisia linnoituksia eteläänsä puolustamaan Nubian suurvaltana, ja Rooma puolestaan rakensi Antonin ja Hadrianuksen muurit merkitäkseen pohjoisimpia rajojaan. Tällaiset puolustukset vaativat jatkuvaa ylläpitoa ja armeijoiden rahoittamista, jotka olivat osa sivilisaatioiden monimutkaista taloudellista verkostoa.

Valloitusten myötä sivilisaatiot laajensivat alueitaan ja valloittivat naapurikansoja. Asteekit puolestaan harjoittivat eräänlaista suojelurahan keruuta, jossa he tarjouksillaan antoivat kansoille mahdollisuuden liittyä asteekkivaltioon ja saada suojaa hyökkäyksiltä vastineena verotuksesta ja alistumisesta. Siviilejä muutettiin veronmaksajiksi, mutta tämä vaati jatkuvaa sotilaallista voimaa ja taloudellisia uhrauksia, mikä loi tarpeen ylläpitää armeijaa ja hallintoa.

Sivilisaatioiden rakenne perustui myös suuriin ei-elintarviketuotannon ammattilaisiin. Nämä olivat ihmisiä, jotka työskentelivät muilla sektoreilla, kuten käsityöläisinä, pappeina, veronkannon asiantuntijoina ja sotilaana. Heidän elämälleen oli välttämätöntä saada palkkaa ja elintarvikkeita, ja tämä taloudellinen järjestelmä perustuikin siihen, että kukin oli mukana monimutkaisessa taloudessa, joka vaati ylläpitoa ja koordinointia.

Tähtitiede ja matematiikka olivat myös keskeisessä roolissa muinaisissa sivilisaatioissa. Koska taivaankappaleet, kuten tähdet, planeetat ja komeetat, olivat ilmiöitä, joita ei voitu hallita, niihin liittyviä tapahtumia seurattiin tarkasti. Tämä johti matematiikan kehitykseen ja numerollisten järjestelmien luomiseen. Sumerilaiset, inkat ja muut sivilisaatiot rakensivat observatorioita ja kertyttivät tietoa tähtitaivaasta.

Monumentaalinen arkkitehtuuri oli keino, jolla sivilisaatiot ilmensivät voimaansa ja kykyään hallita resursseja. Esimerkiksi Kiinan suuri muuri oli paitsi puolustuksen väline, myös symboli Shangin valtakunnan suuruudesta. Inkakulttuuri puolestaan rakensi 12 000 kilometriä kivipäällysteisiä teitä, joiden avulla he pystyivät kuljettamaan sotilaita ja tarvikkeita nopeasti. Egyptin pyramidit Gizehissä ovat kenties kuuluisimmat muinaisen arkkitehtuurin saavutukset, joiden mahtavuus ilmensi valtakunnan voimaa ja kestäväisyyttä.

Miten antropologi voi valita tutkimuksen kohteet ja miten se vaikuttaa tuloksiin?

Antropologin tutkimus on aina valintojen tekemistä: hän päättää, keitä haastatella ja kenen kanssa olla vuorovaikutuksessa, ja nämä valinnat voivat vaikuttaa tutkimuksen tuloksiin huomattavasti. Esimerkiksi Yhdysvalloissa sijaitsevan liikenneoikeuden käynnissä oleva oikeudenkäynti saattaa vaikuttaa eri tavoin eri ihmisiin. Syytetty saattaa olla hermostunut, virkailijat ja poliisit tylsistyneitä, asianajajilla on suuri panos asian lopputulokseen, ja valamiehistön jäsenet voivat kokea asian omalla tavallaan. Vaikka kaikki ovat samassa salissa, heidän näkemyksensä saattavat erota toisistaan. Jos antropologi, joka ei ole perehtynyt Yhdysvaltojen oikeusjärjestelmään, valitsisi syytetyn tiedonjakajaksi, hän saisi näkemyksen, joka eroaa radikaalisti valamiehistön jäsenen näkemyksestä. Jos vielä tämä antropologi saapuu oikeussaliin pukeutuneena perinteiseen vuoristopukuunsa, voidaan vain kuvitella, kuinka koko oikeussalin ilmapiiri muuttuu. Ihmiset saattavat alkaa käyttäytyä kohteliaammin tai yrittää vaikuttaa hyvältä antamatta itsestään väärää kuvaa. Antropologi saattaa palata kotiin epätasapainoisen käsityksen kanssa tutustumistaan ihmisistä ja kulttuurista.

Tärkeä huomio on myös se, että havainnoimisen teko itsessään voi vaikuttaa tutkittaviin henkilöihin. Tiede voi joskus olla passiivista, kuten esimerkiksi Mars-planeetan kuvaaminen, joka ei vaikuta planeetan geologiaan tai ilmakehään. Antropologiassa tilanne on kuitenkin toinen: tutkija asuu ihmisten keskellä, ja pelkkä hänen läsnäolonsa muuttaa kulttuurin jäsenten käytöstä. Ihmiset voivat muuttua itsetietoisiksi ja välttää antropologia tai piilottaa rituaaleja ja seremonioita, joita eivät halua näyttävänsä. He voivat myös muuttaa tavanomaisia vaatteitaan, työtään, vapaa-aikaansa ja ruokailutottumuksiaan yrittäessään esittää tutkijalle sen, mitä he uskovat tutkijan haluavan nähdä.

Tällaiselle käytöksen muutokselle ei ole muuta todellista ratkaisua kuin ajan kuluminen ja luottamuksen rakentaminen. Antropologi voi havaita mahdollisimman luonnollista käyttäytymistä vasta, kun tutkittavat ovat tottuneet hänen läsnäoloonsa. Tämä totutteluvaihe on yksi syy siihen, miksi lyhyet kenttätyöohjelmat eivät toimi; rutiinien omaksuminen vie usein kuukausia. Antropologin tulisi pyrkiä sulautumaan taustalle, jotta tutkittavat voivat palata normaaliin rutiiniinsa. Tällöin antropologi voi havaita sen, mitä hän todellisuudessa haluaa tutkia.

Kulttuurikritiikin ja Margaret Meadin merkitys korostuvat kulttuuriantropologiassa erityisesti silloin, kun antropologit pyrkivät tarkastelemaan omaa yhteiskuntaansa uudella tavalla vieraillessaan ei-länsimaisessa yhteiskunnassa pitkän aikaa. Palattuaan länteen, he voivat nähdä maailman samalla tavalla kuin ne ihmiset, joiden kanssa he elivät, ja vertailla oman yhteiskuntansa piirteitä tuohon toiseen kulttuuriin. Tällä tavoin antropologi voi osoittaa oman yhteiskuntamme piirteet, joita monet siellä elävät eivät enää edes huomaa.

Vaikka monet antropologit yhä toteuttavat kenttätyötä ja tekevät havaintoja perinteisellä, modernistisella tavalla, 1980-luvun lopulla alkoi postmoderni liike, joka halusi löytää parempia tapoja tehdä kenttätyötä ja kirjoittaa tutkimustuloksista. Tämä liike hylkäsi lähes täysin etisen lähestymistavan ja väitti, että kaikki tieto on sosiaalisesti rakentunutta: ei ole olemassa yhtä "totuutta", koska kaikki ihmiset ovat oman kulttuurinsa tuotteita. Postmodernistit argumentoivat, että aiemmin tehdyt "löydöt" antropologiassa, kuten rotujen määrittäminen, olivat itse asiassa aikansa poliittisten ja sosiaalisten rakenteiden heijastuksia.

Postmodernismi, joka perustui useiden 1900-luvun ranskalaisten filosofien, kuten Michel Foucault'n ja Jacques Derridan, kirjoituksiin, on kuitenkin jäänyt liian äärimmäiseksi käännökseksi etisestä lähestymistavasta. Antropologit ovat huomanneet, että liiallinen sukeltaminen kulttuuriin omaksumalla täysin emic-näkökulma voi estää kokonaisvaltaisen ymmärryksen saavuttamisen.