Ronald Reaganin presidenttikaudella Yhdysvalloissa alkoi ilmetä ilmiö, jossa hallinnonvastaisuus yhdistyi taitavasti rakennettuun viholliskuvaan. Julkisuuteen nostettiin tarinoita esimerkiksi afroamerikkalaisista "hyvinvointikuningattarista", jotka käyttivät hyväksi sosiaalietuuksia ja keräsivät jopa verovapaata tuloa 150 000 dollarin verran vuodessa. Näitä kertomuksia ei esitetty neutraaleina uutisina, vaan poliittisina viesteinä: hallinto epäonnistuu, byrokratia ruokkii petoksia, ja erityisesti mustat amerikkalaiset nähdään järjestelmän väärinkäyttäjinä.

Reaganin lausahdus “I’m from the government, and I’m here to help” sai konservatiivien ja työväenluokkaisten republikaanien riveissä aikaan naurunremakoita ja myötätuntoa. Mutta tämän vitsailun takana oli tarkoitushakuinen viestintä: valtio on uhka, ei pelastus. Hallintovastaisuus ja rasistinen vihjailu kietoutuivat yhteen tavoilla, jotka toivat näkyvyyttä ja ääniä – ja loivat pohjan uudenlaiselle oikeistomedialle, joka myöhemmin kasvoi valtavaksi voimaksi.

Vuoden 1988 presidentinvaaleissa tämä viestintästrategia kärjistyi entisestään. George H. W. Bushin kampanjatiimi, johon kuului mm. Lee Atwater, julkaisi mainoksen, jossa demokraattien ehdokasta Michael Dukakista syytettiin siitä, että hän olisi vapauttanut viikonlopuksi vangin, joka raiskasi naisen. Vaikka tämä ei ollut totta, yleisö uskoi. Mainoksen logiikka muistutti myöhempien aikojen disinformaatiokampanjoita – sellaisia, joita nykyään toteutetaan Venäjän trollitehtaiden toimesta.

Samaan aikaan kehittyi koko mediakenttä, joka perustui valikoivaan totuuteen, provokaatioon ja poliittiseen hyötyyn. Reagania ja Margaret Thatcheria tukeneet mediamogulit, kuten Rupert Murdoch, rakensivat monikansallisia mediakoneistoja, jotka vaikuttivat poliittiseen todellisuuteen Yhdysvalloista Australiaan. Murdochin kanavat olivat keskeisessä roolissa esimerkiksi Brexitin disinformaatiokampanjassa, ja Australiassa ne tukivat ilmastonmuutoksen kieltämistä ja fossiilitalouden puolustamista. Murdochin mediaimperiumi ei ainoastaan raportoinut politiikasta – se muodosti sen.

Murdochin kolumnistit eivät kaihtaneet henkilökohtaisia hyökkäyksiä. Esimerkiksi Fridays For Future -liikkeen ruotsalainen ilmastoaktivisti Greta Thunberg leimattiin "mielenterveysongelmaiseksi", joka aiheuttaa "epäluonnollista ilmastopelkoa". Tämä on linjassa strategian kanssa, jossa tiede ja asiantuntijuus kyseenalaistetaan, ja tilalle tuodaan tunnepohjainen, usein valheellinen kertomus "terveestä järjestä".

Disinformaation käyttö rodusta, uskonnosta, ilmastosta ja yhteiskunnallisista oikeuksista on johtanut siihen, että syntyneet poliittiset liikkeet ja puolueet eivät enää ole hallittavissa niiden alkuperäisten suunnittelijoiden toimesta. Esimerkiksi Donald Trump ei ollut Koch-veljesten suosikki, mutta heidän verkostonsa onnistuivat silti hyötymään hänen hallintonsa talouspolitiikasta. Oikeistopopulismi on siis osittain toteuttanut libertaarista hallintovastaisuutta, mutta samalla luonut uusia ristiriitoja – kuten tukipolitiikan ja kansallisen protektionismin.

Yhdysvalloissa oikeistolaiset mediat ovat pitkään lietsoineet hallintovihaa ja hyökänneet valtamediaa vastaan, leimaten sen "vasemmistolaiseksi" ja jopa "valheelliseksi". Reaganin aikana purettiin ns. "reiluuden doktriini", joka oli pakottanut mediat antamaan tasapuolisesti tilaa poliittisesti eriävillä näkemyksille. Tämä mahdollisti yksipuolisen, puolueellisen sisällön laillisen tuottamisen. Clintonin aikakaudella mediaomistuksen sääntelyä purettiin edelleen, mikä johti siihen, että yhä suurempi osa medianäkymästä siirtyi harvojen, ideologisesti johdonmukaisten omistajien käsiin.

Tämän kehityksen tuloksena syntyi kokonainen informaatioympäristö, joka ruokkii oikeistopopulistista identiteettiä. Esimerkiksi Rush Limbaugh, yksi vaikutusvaltaisimmista konservatiivisista radiopersoonista, tavoitti parhaimmillaan 20 miljoonaa kuuntelijaa. Tämänkaltaiset äänet hallitsevat mielikuvia todellisuudesta ja muovaavat poliittisia kantoja tavalla, joka ei enää ole sidoksissa faktoihin vaan tunteisiin ja lojaliteettiin.

Facebook on nykyisin todennäköisesti maailman suurin oikeistomedian ja disinformaation jakelualusta. Sosiaalisen median algoritmit vahvistavat vastakkainasettelua ja palkitsevat sisällön, joka jakaa, ärsyttää ja radikalisoi. Tätä kautta syntyy poliittisia liikkeitä, jotka eivät ole enää kontrolloitavissa, ja jotka usein ajavat maailmaa entistä arvaamattomampaan suuntaan.

Tämä historiallisen mittakaavan median murros ei olisi ollut mahdollinen ilman suurempia taloudellisia ja poliittisia muutoksia. Keynesiläisestä talouspolitiikasta siirryttiin vähitellen markkinavetoon, mutta tämä muutos ei olisi saanut kansalaisten laajaa hyväksyntää ilman poliittista viestintää, joka suuntasi huomion pois talouspolitiikan vaikutuksista ja kohti viholliskuvia, uhkia ja valheellista turvallisuuden tunnetta. Näin disinformaatio ei ainoastaan palvellut poliittista propagandaa – se tuli osaksi järjestelmää, joka pyrkii säilyttämään valtaa vetoamalla pelkoon ja epäluuloon.

Miten sääntely ja markkinoiden vapaus vaikuttavat yhteiskuntaan?

Sääntelyn käsite on ollut keskeinen keskustelunaihe niin taloustieteilijöiden kuin poliitikkojenkin keskuudessa, erityisesti neoinstituutioiden nousun myötä. Sääntelyn demonisointi, joka on usein nähty markkinatalouden esteenä, voi kuitenkin perustua virheellisiin olettamuksiin. Sääntely ei ole vain talouspolitiikan työkalu, vaan sen voi nähdä olennaisena osana elämän ylläpitämistä kaikilla elämänalueilla. Itse asiassa se on elintärkeä osa biologisten ja sosiaalisten järjestelmien toimintaa. Koko ekosysteemin ja yhteiskunnan selviytyminen edellyttävät jonkinlaista sääntelyä tai ohjausta.

Sääntelyä on usein käsitelty kielteisesti, etenkin sen liittämisen yhteydessä suunnitteluun. Sääntely ja suunnittelu ovat kuitenkin eri asioita. Sääntely voi olla reaktiivista ja joustavaa, kun taas suunnittelu usein merkitsee etukäteen tehtyjä tarkkoja määräyksiä ja sääntöjä, jotka saattavat estää luonnollisen tai markkinavetoinen kehityksen. Yhtä lailla sääntely voi ilmetä yhteiskunnan perusmekanismeina, jotka estävät yksittäisten toimijoiden liiallisen vapauden – esim. työturvallisuudessa tai ympäristönsuojelussa. Sääntelyllä varmistetaan, että markkinat voivat toimia tehokkaasti ilman, että ne aiheuttavat tuhoa ympäristölle tai yhteiskunnalle.

Tällöin kyse ei ole niinkään vapaiden markkinoiden vastustamisesta, vaan niiden sääntöjen ja rajoitusten määrittelemisestä. Markkinatalouden luonteen vuoksi se ei ole itsessään itseohjautuva. On olemassa monia tilanteita, joissa markkinat eivät yksinkertaisesti toimi optimaalisesti ilman jonkinlaista valvontaa tai sääntelyä. Esimerkiksi ympäristönsuojelu tai ihmisoikeuksien turvaaminen vaativat sääntöjä, jotka estävät markkinoita vahingoittamasta näitä elintärkeitä elementtejä.

Markkinoiden ja valtion välinen suhde on pitkään ollut kiistelyn kohteena, erityisesti Yhdysvalloissa. Usein markkinoiden vapautta ylistetään ideologisesti, mutta tämä markkinoiden "taikuus" ei ole niin yksinkertainen. Yhdysvaltalaiset ovat pitkään uskoneet, että "markkinat hoitavat" ongelmat parhaiten ilman valtion sekaantumista. Tämä ajattelu on tosin monimutkainen, sillä se ei ota huomioon, että hallituksen rooli on usein välttämätön, erityisesti silloin, kun markkinat epäonnistuvat. Ajatusta, että "valtion paras rooli on olla mahdollisimman pieni", toistetaan usein, mutta se ei aina ole tilanne, jossa markkinat voivat toimia tehokkaasti.

Neoliberalismi, joka nousi esiin 1980-luvulla, oli merkittävä muutos talousajattelussa, ja sen vaikutukset näkyvät edelleen. Tällöin uskottiin, että taloudellinen kasvu ja markkinatalouden tehokkuus saavutetaan parhaiten, kun valtion väliintuloa rajoitetaan minimiin. Kuitenkin nykyään on tullut ilmi, että markkinat eivät olekaan täysin itsesäätelykykyisiä. Esimerkiksi ilmastonmuutoksen kaltaiset globaalihaasteet vaativat nopeita ja tehokkaita yhteiskunnallisia toimenpiteitä, joita markkinat eivät voi ratkaista omillaan.

Tämän näkemyksen kritiikki on tullut esiin monilta tahoilta, ja monet taloustieteilijät, kuten Joseph Stiglitz, ovat puhuneet markkinatalouden epäonnistumisista erityisesti ilmastonmuutoksen torjunnassa ja eriarvoisuuden kasvussa. Samaan aikaan on kuitenkin huomattava, että neoliberaalissa ajattelussa ei itsessään ole mitään uutta, vaan sen taustalla on vanhoja kapitalismin ja markkinavetoisen ajattelun perinteitä.

Markkinatalouden tehokkuuden ja sääntelyn välisen tasapainon löytäminen on jatkuva haaste. On tärkeää ymmärtää, että sääntely ei ole markkinatalouden vihollinen, vaan sen tukipilari. Sääntely voi estää markkinoiden väärinkäytöksiä ja auttaa turvaamaan yhteiskunnan perusarvot, kuten oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon. Tällöin sääntelyn rooli ei ole ainoastaan suojella kuluttajia tai työntekijöitä, vaan myös turvata yhteiskunnan ja ympäristön kestävyyttä.

Toisin sanoen, markkinatalous voi toimia tehokkaasti vain, jos sen ympärillä on sääntöjä ja valvontaa, jotka estävät väärinkäytöksiä ja huolehtivat kaikista osapuolista – mukaan lukien yhteiskunta ja ympäristö. Sääntelyn demonisointi saattaa hyvinkin estää tehokkaamman yhteiskuntapolitiikan syntymisen, joka kykenee vastaamaan nykypäivän globaaleihin haasteisiin.

Miksi on niin vaikeaa säännellä disinformaatiota verkossa?

Disinformaation leviämisen ilmiö ei ole uusi, mutta sen nykyiset muodot ja välineet – erityisesti sosiaalinen media – ovat muuttaneet sen vaikutusvoimaa ja nopeutta. Tieto ei enää virtaa hallitusti perinteisten medioiden kautta, vaan liikkuu räjähdysmäisesti monimutkaisen digitaalisen infrastruktuurin läpi, jossa valheellinen sisältö voi kiertää globaalisti sekunneissa. Tämä tekee disinformaatiosta erityisen tehokkaan aseellisen kommunikaation keinon, jonka torjuminen edellyttää huomattavasti enemmän kuin yksittäisten valeuutisten oikaisua.

Vaikka monet kampanjat näyttävät paikallisilta, niiden taustalla vaikuttavat usein kansainväliset voimat. Historian tarkastelu paljastaa, että informaatiota on aseistettu poliittisiin tarkoituksiin jo vuosikymmenten ajan. Heidi Tworek tuo esiin, että kuten 1930-luvun Saksassa, nykyiset disinformaatiokampanjat hyödyntävät infrastruktuurin heikkouksia, sääntelyn puutteita ja poliittisten rakenteiden horjumista. Tällainen informaatiosota ei rajoitu yksittäisiin viesteihin tai alustoihin – se on järjestelmällinen ja pitkäkestoinen strategia, jossa digitaalinen ympäristö itsessään toimii levittäjänä.

Keskeinen ongelma on digitaalisen viestinnän arkkitehtuuri. Sosiaalinen media toimii hybridinä – yhdistelmänä perinteistä ja digitaalista mediaa – missä algoritmit ja mainostuloihin perustuvat mallit suosivat voimakkaasti emotionaalista, jakamiseen houkuttelevaa sisältöä. Näin väärä tieto ei ainoastaan säily hengissä, vaan kukoistaa järjestelmässä, joka palkitsee huomiotalouden säännöillä.

Toisin kuin usein uskotaan, ratkaisu ei löydy yksittäisten valheellisten julkaisujen poistamisesta. Yritysrakenteet, omistajuus, data-analytiikka ja alustojen liiketoimintamallit ovat paljon keskeisempiä tekijöitä disinformaation laajamittaisessa vaikutuksessa. Esimerkiksi Facebookin, Twitterin tai Googlen kaltaiset yritykset eivät ole pelkästään viestinvälittäjiä – ne muokkaavat aktiivisesti poliittista viestintää, kampanjoita ja yleistä informaatiovirtaa.

Historialliset esimerkit osoittavat, että kun valtio kontrolloi viestintävälineitä – kuten tapahtui Weimarin tasavallan jälkeen – seuraa usein autoritaarisia käänteitä. Tämä tekee valtion roolista disinformaation sääntelyssä ristiriitaisen: liian passiivinen ot

Miksi julkisen talouden budjetointia kannattaa opiskella?
Naispuolisten eläinten lisääntymiselinten kasvaimet ja niiden merkitys
Miten tehokasta suojautumista voidaan saavuttaa, kun käytetään konveksia riskimittareita ja rajoitettuja kaupankäyntistrategioita?