Se oli muhinut Everardin sisällä jo jonkin aikaa; ajatus oli kamala. Hän riisui viktoriaanisen pukunsa käsin täristen. "Hae kaksikymmentennen vuosisadan vaatteeni, voitko?" "Partio haluaa ennakkoraportin ajatuksistasi ja aikeistasi", Mainwethering huomautti. "Haista vittu Partio", sanoi Everard. Hän tiesi, että oli ryhtymässä johonkin, mikä ei mahtunut tarkasti määrättyihin aikamuotoihin.

Lontoo, 17. marraskuuta 1944. Varhainen talviyö oli laskeutunut, ohut kylmä viima puhalsi kaduilla, jotka olivat pimeyden laaksoja. V-bombit putosivat; kauempaa kantautui räjähdyksen kumahdus ja tulen liekit lipuivat kattojen yllä kuin verenväriset liput. Everard jätti hopperinsa jalkakäytävälle—ketään ei liikkunut kun pommeja satoi—ja haparoi sumussa. Muisti kutsui päivämäärän esiin; Mary Nelson oli kuollut tänä päivänä. Hän etsi puhelinkoppia, etsi hakemistosta Nelsoneja; vain yksi Mary Streatham-alueella. Äiti, tietysti—hän arveli, että tytärkin kantaisi samaa nimeä. Aika pommille oli arvoitus, mutta oli tapoja saada se selville.

Tuli ja ukkonen hyökkäsivät hänen yli mennessään. Hän heittäytyi vatsalleen lasin viiletessä missä hän oli ollut. Seuraavaksi hän hyppäsi hopperille ja nousi ilmaan. Korkeuksista Lontoo oli vain laaja pimeys, pilkottuna liekeillä. Walpurgisnacht, kaikki helvetin portit avautuivat maan päälle. Hän muisti Streathamin: yksitoikkoista tiiltä, pikkupalvelijoiden ja vihanneskauppiaiden rivi, pieni porvaristo, joka oli noussut taistelemaan vallan puolesta joka oli valloittanut Euroopan. Siellä oli joskus 1943 asunut tyttö—lopulta hän oli mennyt naimisiin jonkun toisen kanssa.

Hän yritti löytää numeron liidellen matalalla. Tulivuori puhkesi läheltä; aluksensa horjahti ja hän menetti melkein paikkansa. Saapuen, hän näki talon sortsattuna ja palavana; se oli kolmen korttelin päässä Nelsonien kodista. Hän oli myöhässä. Ei! Hän tarkisti ajan—kello oli juuri 10:30—hypähti kaksi tuntia taaksepäin. Yö oli yhä pinnassa mutta sekaantumiselta säästynyt talo seisoi vielä. Sinne koputettuaan ovi aukeni ja keski-ikäinen nainen katsoi häntä hämärässä; outoa nähdä amerikkalainen siviilivaatteissa. "Tunnetko Miss Mary Nelsonin?" "Totta kai. Hän tulee pian. Onko olette ystävä?" Everard nyökkäsi, välttäen totuutta. Hän lähetti viestin: Mary ei voi tulla, mutta haluaa heidän kaikkien olevan hänen luonaan kello 10:30 — jokaisen, lapset mukaan lukien — sillä hänellä on erityinen yllätys.

Hän oli tehnyt mitä pystyi. Next oli Nelsonien talo. Hän parkkeerasi hopperinsa ja käveli eteenpäin, taakassaan syyllisyyden kivi—samanlainen kuin Schteinillä. Ajatus karkoitusplaneetasta kävi mielessä. Ingin alusta puuttui; Charlie ei ollut vielä saapunut. Hänen oli pelattava sitä mukaan kuin tapahtumat kulkivat.

Everard koputti toisessa talossa ja tytön avattua oven hän esittäytyi Charlie Whitcombin ystävänä. Siviilitodellisuus ja Intelligencen mufti pakottivat hänet valehtelemaan. Hän astui drabaan olohuoneeseen; Mary istui sohvannurkalla suurin silmin. Puhuminen tuntui kuin keskustelulta haamun kanssa. Hän yritti kertoa, mutta ehdollistuminen esti totuuden — kieli pysähtyi hänen suuhunsa. Aika kipristyi hänen sisällään kuin lanka, joka uhkasi katketa.

Sitten ovi kolahti ja Charlie tuli verisenä, puristaen Marya kuin pelastaja tai riistäjä. Englannin kasvoilla oli pelon maski. Hän tavoitteli stunneria, mutta Everardin oli jo ase kädessä. "Älä ole typerys", sanoi amerikkalainen. "Olen sinun ystäväsi. Haluan auttaa." Everard vaihtoi Temporaaliin, ainoaan mahdolliseen kieleen Maryn läsnäollessa: Mainwethering oli alkanut käydä epäluuloiseksi; ellei toiminta hoidettaisi huolellisesti, koko Partio hälyttäisi ja korjaus tulisi — todennäköisesti tappamalla hänet. "Etkö tekisi mieluummin hänelle sitä?" Charlie ähkäisi; pelko oli luettava hänen kasvoiltaan. Suunnitelma vaati harkintaa: paeta, etsiä aikajaksoa kaukana kaikesta, jopa takaisin dinosaurusten aikaan jos tarvittiin. Mary vetäytyi huutaen valmiina; Everard komentoi vaimennettuun äänensävyyn: hänen henkensä oli vaarassa ja pelastus täytyi tehdä oikealla tavalla. Syntyi raastava ristiriita: halu suojella ja tietoisuus siitä, että jokainen teko voi muuttaa sukupolvien ketjuja — joskus harvat tapaukset vaativat tarkkaa sukulinjojen laskemista, vaikka yleensä ihmiskunnan laaja geenipooli ja yhteiskunta nielevät yksityisseikat. Mutta juuri tämä voisi olla poikkeus.

Tärkeää ymmärtää: aikainterventio ei ole pelkkä henkilökohtainen moraalikysymys vaan organisatorinen ja tekninen operaatio, jossa Partion valvonta, aikapotentiaalin epävakaus ja seurannan mekanismit määräävät rajat; historialliset realiot, kuten sodan kauhut ja pommitusten kellonajat, tarjoavat konkreettiset puitteet jotka täytyy rekonstruoida tarkasti. Psykologinen paine ja ehdollistuminen rajoittavat kertojan kykyä paljastaa totuus, mikä muovaa dialogin ja valintojen dynamiikkaa. Lisäksi on huomioitava sukupolvivaikutus: pieneltä näyttävä pelastus voi muuttaa ketjun, mutta usein vaikutus realisoituu vasta vuosisatojen kuluessa ja on riippuvainen yhteiskunnallisista konteksteista. Lopuksi, tekninen kuvaus välineistä (hopperit, stunnerit, temporal-koodit) ja Partion käytännöt antavat lukijalle ymmärryksen toiminnan riskeistä ja inhimillisistä kustannuksista — ne kannattaa kuvata konkreettisin esimerkein ja tarkentavilla havainnoilla, jotta tekojen laajuus ja niiden seuraukset avautuvat täsmällisesti.

Miten taikuri Stane muutti historian kulkua ja mikä on ajan kulun todellinen voima?

Aika on käsittämätön ja arvoituksellinen voima. Sen hallinta tai edes ymmärtäminen on ollut monen kulttuurin ja aikakauden pohdinnan aiheena, ja vaikka nykyhetkessä se tuntuu olevan yhtä vankka ja muuttumaton kuin koskaan, aikamatkailu tuo siihen uuden ulottuvuuden. Aivan kuten historian suuret hahmot ja heidän tekojensa seuraukset ovat muovanneet maailmamme, niin voisi myös olla, että heidän elämänsä olisivat olleet toisenlaisia, ellei heillä olisi ollut mahdollisuutta vaikuttaa aikaan itsessään.

Tässä kertomuksessa päähenkilöt, Whitcomb ja Everard, kohtaavat aikamatkustuksen ilmiön ja yrittävät ymmärtää sen voiman – erityisesti silloin, kun he joutuvat kohtaamaan taikuri Stane'n, miehen, joka elää ajassa, joka on muokannut Englannin tulevaisuutta pysyvästi. Heidän matkansa vie heidät menneisyyteen, ja he huomaavat olevansa keskellä eräänlaista ajallista ristiriitaa. Tähän ristiriitaan liittyy taikuri, joka ei ole vain mahtava velho, vaan myös mies, jolla on kyky hallita aikaan liittyviä voimia tavalla, joka ei ole täysin ymmärrettävissä.

Taikuri Stane on esimerkki henkilöstä, joka on saanut aikaan muutoksia aikarajoilla. Hänen kykyjään ja vaikutusvaltaansa tutkitaan ja pohditaan jatkuvasti. Hänen roolinsa Englannissa, kun hän on kuningas Hengistin oikea käsi, tuo esiin merkittäviä jännitteitä. Miehen kyky hallita ajattomia voimia, kuten salamoita ja räjähteitä, on saavuttanut valtavaa kunnioitusta. Kuitenkin hänen todelliset aikomuksensa ovat epäselviä, ja Everard ja Whitcomb eivät ole varmoja siitä, onko hän ystävä vai vihollinen.

Historiassa tärkeät hahmot saattavat jäädä varjoon, vaikka he ovat tehneet merkittäviä tekoja. Aikamatkustajat, jotka saapuvat menneisyyteen, tuovat mukanaan ajatuksia ja teorioita, jotka saattavat saada täysin uudenlaisen merkityksen, kun niiden aika ja paikka otetaan huomioon. Tässä tarinassa on vahvasti mukana aikamatkustamisen mahdollisuus, ja sen myötä ajan kulun ja sen murtamisen aiheuttamat vaikutukset. Jos historiaan voisi astua sisälle ja vaikuttaa sen kulkuun, olisiko meillä mitään varmuutta siitä, millaisia seurauksia näillä teoilla olisi?

Kun Everard ja Whitcomb kohtaavat Stane'n, he eivät ole enää vain matkustajia ajassa, vaan todellisia toimijoita. He eivät voi jäädä passiivisiksi katsojiksi. Heidän elämänsä ja mahdollisesti koko maailmankaikkeuden tulevaisuus ovat vaarassa. Aikamatkustaminen ei ole vain matka ajassa, vaan myös vapauden ja vastuullisuuden kokemus. He eivät voi olla varmoja siitä, miten heidän toimintansa vaikuttaa historian kulkuun – mutta he ymmärtävät, että pienikin muutos voi muuttaa koko maailman.

Tärkeää on ymmärtää, että aikamatkustaminen ei ole vain mahdollisuus vaikuttaa menneisyyteen tai tulevaisuuteen, vaan myös syvempi kysymys siitä, mitä tarkoittaa olla olemassa tietyssä ajassa. Onko meillä todella vapaus valita tekomme, vai onko aika itse jo asettanut meille rajat? Jos aikamatkustaminen olisi mahdollista, olisiko meillä kyky muuttaa mitään ilman, että se vaikuttaisi väistämättömästi muihin tekijöihin, jotka jo määrittävät maailmamme?

Tässä kertomuksessa on kyse muustakin kuin vain jännittävästä aikamatkasta. Se on kysymys siitä, miten voimme käsitellä voimia, jotka ovat meitä suurempia ja jotka vaikuttavat elämäämme tavalla, jota emme aina edes ymmärrä. Aikamatkustaminen tuo esiin ajatuksia, jotka ulottuvat syvälle filosofian ja tieteen alueille. Mitä jos voisimme todella muuttaa historian kulkua? Miten elämme sillä tiedolla, että voimme tehdä muutoksia, jotka eivät ole vain henkilökohtaisia, vaan koskettavat koko maailmankaikkeutta?

Lopulta aikamatkustamisen ymmärtäminen on paitsi matka ajassa, myös matka itsetuntemukseen ja vastuullisuuteen. Stane'n tarina on muistutus siitä, että vaikka voimme hallita aikaa, emme voi koskaan täysin hallita sen vaikutuksia. Tärkeintä ei ole vain, mitä voimme tehdä ajassa, vaan mitä olemme valmiita tekemään sen ymmärtämiseksi ja hyväksymiseksi.

Mikä on vaeltajan matka ja sen merkitys Tharasmundin poikien elämälle?

Vaeltaja palasi syksyllä ja kertoi, että hän oli tavannut karjapaimenen niityllä ja kysynyt pitkään Tharasmundin kuolemasta. Kukaan ei osannut sanoa, mitä tämä merkitsi, vaikka kristitty palvelijatär salissa sanoi, että se viittasi vanhojen jumalien heikkenemiseen ja väistymiseen. Siitä huolimatta Tharasmundin pojat ottivat vaeltajan vastaan kunnioittavasti, kun hän palasi syksyllä. He eivät uskaltaneet kysyä, mikä oli ollut aiemman matkan ongelmana. Vaeltaja oli kuitenkin muuttunut avoimemmaksi, ja sen sijaan, että hän olisi viipynyt vain muutaman päivän, hän jäi kahdeksi viikoksi. Väkeä kiinnitti huomiota siihen, kuinka paljon hän piti huolta nuoremmista sisaruksistaan, Swanhildistä ja Alawinista. Tietenkin keskustelua kävivät eniten Hathawulf ja Solbem, sillä vaeltaja kannusti heitä lähtemään länteen seuraavana vuonna, kuten heidän isänsä oli tehnyt nuoruudessaan. "Teidän kannattaa tutustua roomalaisiin maihin ja ystävystyä visigoottien sukulaisten kanssa", hän sanoi. "Minä voin olla mukana opastamassa, neuvoa ja tulkkaamaan."

Hathawulf vastasi painokkaasti: "Pelkään, ettei se ole mahdollista. Hunneista tulee entistä vahvempia ja rohkeampia. He ovat jo alkaneet ryöstää rajojamme uudelleen. Vaikka emme mielestämme pitäisi häntä oikeana, meidän täytyy tunnustaa, että kuningas Ennanaric on oikeassa, kun hän vaatii sotaa ensi kesänä; ja Solbem ja minä emme jää siitä pois." "Ei," sanoi hänen veljensä, "ja ei vain kunnian vuoksi. Tähän asti kuningas on pitänyt kätensä, mutta ei ole salaisuus, ettei hän rakasta meitä. Jos saamme pelkureiden tai laiskureiden maineen, ja sitten uhka ilmenee, kuka silloin uskaltaa tai viitsii seisoa rinnallamme?" Vaeltaja näytti olevan tästä huolestuneempi kuin oli odotettavissa, ja hän sanoi viimein: "Alawin täyttää kaksitoista vuotta – liian nuori teille, mutta tarpeeksi vanha minulle. Antakaa hänen tulla." He suostuivat, ja Alawin riemuitsi suunnattomasti. Katsoessaan, kuinka nuorukainen pyöri riemukkaasti maassa, vaeltaja pudisteli päätään ja mutisi: "Kuinka paljon hän muistuttaa vielä Jorithia. Mutta sitten hänen sukunsa on molemmilta puolilta hyvin lähellä häntä." Tämän jälkeen hän kääntyi Hathawulfin puoleen: "Kuinka hyvin sinä, Solbem ja hän tulevat toimeen?"

Hathawulf oli hieman hämmentynyt, mutta vastasi nopeasti: "Erittäin hyvin. Hän on hyvä poika." "Ei teillä ole koskaan riitaa?" vaeltaja kysyi terävästi. "Ei enempää kuin hänen röyhkeytensä tuo välillä. Äitimme ei häntä rakasta. Hän oli aina sellainen, että piti kaunaa. Mutta ei se mitään, me kuuntelemme hänen neuvojaan vain silloin, kun ne tuntuvat meille järkeviltä." "Pitäkää kiinni ystävällisyydestänne toisiaanne kohtaan", vaeltaja kehotti. "Se on harvinaista tässä maailmassa."

Vaeltaja piti sanansa ja palasi keväällä. Hathawulf oli varustanut Alawinin asianmukaisesti: vaatteet, hevoset, seurueen, kultaa ja turkiksia kaupankäyntiin. Vaeltaja esitteli arvokkaat lahjansa, jotka auttaisivat luomaan hyviä suhteita ulkomailla. Lähdettyään hän syleili molempia veljiään ja heidän sisartaan. He seisoivat pitkään katsellen saattueen kulkevan pois. Alawin vaikutti niin pieneltä, ja hänen tuulessa hulmuavat hiuksensa näyttivät niin kirkkailta, kun hänen rinnallaan ratsasti harmaa ja sininen joukko. He eivät sanoneet ääneen ajatusta, joka oli kaikilla mielessä: kuinka tuo näky muistutti, että Wodan oli jumala, joka vei kuolleiden sielut mennessään.

Koko vuoden jälkeen kaikki palasivat turvallisesti. Alawinin jäsenet olivat venyneet, hänen äänensä oli syventynyt, ja hän itse oli täynnä intoa kaikesta, mitä hän oli nähnyt, kuullut ja kokenut. Hathawulf ja Solbem toivat huonompia uutisia. Sota hunneja vastaan ei ollut mennyt hyvin edellisenä kesänä. Vaikka gootit eivät olleet hävinneet taisteluissa, he olivat kärsineet raskaasti ja joutuneet perääntymään. Ermanaricin joukot olivat väsyneet jatkuviin yllätyshyökkäyksiin ja nälkään, ja he joutuivat palaamaan kotiin laajojen aavikkojen halki. Kuningas ei enää yrittänyt hyökkäystä tänä vuonna. Tämä uutinen toi helpotusta, mutta Alawin kertomukset Romeen matkasta toivat hieman harmaata mielen päälle.

Vaeltaja ei ollut tuonut heitä ensin meritse Konstantinopoliin kuten Tharasmund oli tehnyt. Sen sijaan he matkasivat maitse visigoottien luo ja viipyivät siellä useita kuukausia. He kunnioittivat pakanallista Athanaricia, mutta viettivät enemmän aikaa kristityn Frithigemin hovissa. Kun vaeltaja sai vihdoin luvan astua Rooman valtakuntaan ja ylitti Tonavin, hän viipyi jälleen kristityn gootin asutuksessa ja kannusti Alawinia ystävystymään sielläkin. Myöhemmin he vierailivat Konstantinopolissa, mutta ei kovin pitkäksi aikaa. Vaeltaja selitti nuorelle roomalaisia tapoja ja elämäntapoja. He matkustivat jälleen pohjoiseen myöhään syksyllä ja talvehtivat Frithigemin hovissa. Tämä visigootti toivoi, että Alawin ottaisi kasteen, mutta vaikka Alawin oli nähnyt kirkkoja ja mahtipontisia rakennuksia, hän ei ollut valmis siihen. Frithigem otti tämän hyvin ja sanoi vain: "Olkoon se päivä, jolloin asiat ovat toisin teille."

Keväällä, tien kuivuessa, vaeltaja toi nuorukaisen takaisin. Hän ei jäänyt sinne, mutta kesällä Hathawulf meni naimisiin Ansiaugin, Taifalin päällikön tyttären kanssa. Ermanaric oli yrittänyt estää tätä liittoa. Pian tämän jälkeen Randwar tuli Hathawulfin luo ja pyysi keskustelua kahden kesken. He nousivat ratsaille ja ajoivat tuulisessa päivässä, jossa taivaan pilvet kiitivät ja varjot juoksivat maailmalla. Randwar puhui rakkaudestaan Swanhildiin, ja vaikka Hathawulf oli varautunut, hän sanoi lopulta, että paras on mennä mukaan. Heidän sydämensä olivat yhdessä.

Juhla oli suuri ja riemukas. Mutta Swanhildille oli vain yksi varjo – epävarmuus tulevaisuudesta ja siitä, mitä merkitsisi elää yhteisössä, jossa valtapelit ja menneisyyden taistelut eivät koskaan lopu.

Miten J.M.W. Turner kuvasi ajan kulumista ja teollisen vallankumouksen vaikutuksia taiteessaan?
Miten lapset oppivat kielen äänteet ja merkit – varhaisen kielen kehityksen dynamiikka
Miten Trumpin perhe käytti oikeusjärjestelmää ja verkostojaan liiketoiminnassa ja politiikassa?