Mikä tapahtuu, kun astumme aikakenttään ilman aikuisten ohjausta?

Silta ei ollut tavallinen silta. Se oli yhteys aikojen välillä, ja sen yli kulkeminen merkitsi enemmän kuin vain siirtymistä paikasta toiseen. Se oli kulkuportti aikatasojen läpi – eiliseen, huomiseen, nykyhetkeen – ja silti kaikki näytti ulospäin tavalliselta: kirkas taivas, auringonpaiste, tuttu perhe ympärillä. Me olimme matkalla "eilen"-puolelle, ja jonon harvetessa näin siinä voiton: ei tarvinnut valita arkipäivää. Minulle ei koskaan ollut kyse vain huvipuistosta, vaan jostakin syvemmästä – henkilökohtaisesta voitosta ajassa, jonka merkitystä en silloin vielä täysin ymmärtänyt.

Silta oli pitkä ja hämärä käytävä, metallia ja puuta, ja siinä tunsi kehon pinnalla väreilevän kentän vaikutuksen. Kenttä vääristi hahmot, hajotti ääriviivat, kunnes ne taas tarkentuivat toisella puolella. Aika virtasi tässä tilassa eri tahtiin kuin muualla. Kun perheeni kulki eteenpäin, jäin hetkeksi jälkeen, leikin käsilläni kentässä, tarkkailin sen sähköistä huojuntaa, ja tunsin outoa vetovoimaa pysyä paikallani, kuin jokin olisi odottanut minua juuri siinä.

Tunnelin päässä aukesi kirkas, sininen aamuvalo, mutta kun lopulta saavutin valon, oli iltapäivä jo pitkällä. Tuuli oli kova ja sade piiskasi maata. Perheeni oli jo saavuttanut pagodan, pienen suojan sateelta, ja minä jäin seisomaan sillalle. Flux-kenttä ympärilläni oli kuin elohopeaa: kimaltava, häilyvä, levoton. Se oli niin kaunis, että oli pakko pysähtyä. Heidän katseensa – erityisesti Salleenin, jota salaa rakastin – sai minut uhmaamaan kaikkea: venyin sillan reunan yli, ja hyppäsin.

Vasta myöhemmin ymmärsin, että olin siirtynyt tulevaisuuteen – kentän kautta, tietämättäni. Päivä oli samaa harmautta kuin aiemmin, ja aluksi kaikki tuntui jatkuvan normaalina. Mutta kun katseeni ei enää tavoittanut perhettäni, ymmärsin menettäneeni yhteyden heihin – ainakin hetkeksi. Panikki iski, ja lapsellinen uhma väistyi epätoivon tieltä. En ollut enää pieni sankari, vaan yksin jätetty lapsi ajassa, jossa kukaan ei tuntenut minua.

Kävelin puistossa pitkään, yksin, tietämättä mitä tehdä. Ilman perhettä huvipuisto oli hiljainen, kylmä, ja tulevaisuus vaikutti äkkiä vain tyhjältä maisemalta. Siellä ei ollut enää leikkiä eikä ihmeitä, vain paljas kenttä, joka ei osannut lohduttaa. Muistin, kuinka ennen olimme leikillisesti kulkeneet eri aikojen siltoja pitkin, nähneet isäni menneitä minäkaksoiskuvia, kuinka juhlapäivinä puisto oli täynnä ääniä ja tempauksia. Nyt kaikki se oli poissa, ja olin yksin sen todellisuuden kanssa, johon olin itse itseni heittänyt.

Ajan kenttä oli minulle ennen ollut seikkailun lähde – tilaisuus kokeilla, haastaa, tutkia. Mutta nyt sen seuraus oli yksinäisyys ja epävarmuus. Tulevaisuus ilman tukea ei ollutkaan vapautta vaan vierauden kokemus. Aika, joka ennen vaikutti leikiltä, olikin nyt todellisuutta, jossa jokaisella askeleella oli seuraus.

Ajan siirtymät avaavat mahdollisuuksia, mutta myös paljastavat, kuinka haavoittuvia me olemme ilman yhteyttä toisiin. Flux-kenttä ei vain vääristä näkyvyyttä, vaan se hämärtää myös sen, mikä on totta ja mikä mahdollista – ja se jättää meidät yksin oman kokemuksemme kanssa.

On tärkeää ymmärtää, että vaikka teknologia tai taikuus sallii meille kulkea aikojen läpi, mikään ei korvaa yhteyttä, joka sitoo meidät toisiimme. Jokainen matka aikaan on myös matka identiteettiin – siihen, keitä me olemme ilman muita.

Miksi jotkut kysymykset eivät katoa koskaan?

Olin kaksikymmentäkaksivuotiaana saavuttanut sisäisen tasapainon. Isältäni peritty työ oli hallussani, ja vaikka virka oli nimellinen perintö, suoriuduin siitä tunnollisesti ja tehokkaasti. Flux-kentän tuottama sähkö kattoi yhdeksän kymmenesosaa koko Neuroupean Unionin energiantarpeesta. Työni oli laaja-alaista ja täynnä poliittista paineita. Matkustin usein, eri osavaltioiden välillä ja myös niiden ulkopuolelle.

Yksityiselämäni noudatti yhteiskunnan kaavaa. Äitini oli alkanut sopeutua pitkään leskeyteensä ja nautti siihen liittyvästä sosiaalisesta arvostuksesta. Sisareni olivat naimisissa. Minäkin päädyin avioliittoon yhteiskunnallisen asemani mukanaan tuoman paineen vuoksi. Tapasin Dorynnen, älykkään ja viehättävän naisen, ja menimme naimisiin nopeasti. Rakastin häntä. Ensimmäinen lapsemme oli tyttö, Therese. Olisin tarvinnut pojan, sillä perinne vaati perijää, mutta iloitsimme tyttärestämme. Dorynne olisi halunnut antaa tytölle nimen Estyll — nimi, joka oli tuolloin muodissa. Minä vastustin. En koskaan selittänyt miksi.

Kaksi vuotta myöhemmin syntyi poikani Carl. Asemani yhteiskunnassa oli nyt vakiintunut. Elämäni oli onnellista. Perhe toi merkitystä, työ täytti arjen. Ne lapsuuden tapahtumat Flux Channel -puistossa, joita olin aiemmin pitänyt merkittävinä, alkoivat tuntua ohimenevältä haaveilulta. Romanttinen mieleni oli karissut; nuoruuden jalot tunteet näyttäytyivät nyt kypsymättömyytenä. Dorynne valitti toisinaan, että minulta puuttui mielikuvitus. Ehkä hän oli oikeassa.

Vastaukset olisivat jääneet saamatta, ellei tapahtuma, jota pidettiin vuosisadan merkittävimpänä, olisi muuttanut kaiken: tähtialus, joka oli laukaistu sata vuotta aiemmin, oli palaamassa. Alus saattoi palata vain saman Flux-kanavan kautta, jolla se oli poistunut Maasta. Tämä tarkoitti sitä, että kanava oli palautettava alkuperäiseen käyttöönsä. Kaikki sen varrella olleet rakennukset, energian talteenottopisteet ja Flux Channel -puisto sen ajansiltoineen oli tuhottava.

Minulle tämä merkitsi valtavia haasteita: Neuroupean Unionin sähköntuotanto oli katkeamassa kuukausiksi. Vaihtoehtoisia ratkaisuja oli etsittävä — fossiilisia polttoaineita, poliittisia neuvotteluja, diplomatiaa. Aikaa oli alle vuosi. Mutta Flux Channel -puiston tuhoaminen kosketti minua toisella tasolla. Se puisto, joka oli ollut minulle enemmän kuin paikka — se oli ollut symboli nuoruudesta, idealismista, Estyllistä. Jos puisto suljettaisiin, minulla ei olisi enää mahdollisuutta löytää häntä.

Olin kerran hypännyt ajassa eteenpäin ja nähnyt tulevaisuuden, joka oli edelleen olemassa — puisto oli yhä leikkipaikka, talot asuttuja. Nyt, kolmekymmentäkaksi vuotta myöhemmin, tämä tulevaisuus oli todellinen. Olin neljäkymmentäkaksivuotias, mutta se kymmenvuotias poika, joka silloin oli hypännyt, oli minussa edelleen. Puistossa nykyisyys ja tulevaisuus olivat hetken ajan olemassa yhtä aikaa.

Minulla ei ollut aikaa etsiä nuoruuden haavetta. Deletoin. Vapautin kaksi työntekijää varsinaisista tehtävistään ja annoin heille yksinkertaisen ohjeen: löytäkää nainen tai tyttö nimeltä Estyll, joka asuu yksin tai äitinsä kanssa puiston vieressä. Puistoalueella oli kaksisataa taloa. Lopulta sain listan, jossa oli 27 Estyll-nimistä naista. Nimi oli yhä suosittu. Pidin työssäni Robyn-nimisen naisen, johon luotin eniten. Kerroin hänelle, että etsimäni tyttö oli kaukainen sukulainen ja että halusin löytää hänet hienovaraisesti. Robyn otti tehtävän vastaan kysymättä liikoja.

Käskin Robynin käyttää Tomorrow Bridgeä ja matkustaa tulevaisuuteen. Halusin tietää vain yhden asian: minä päivänä Estyll lakkaa tulemasta puistoon. Robyn teki niin. Kun hän palasi, hän kertoi päivämäärän. Se oli kuuden ja puolen viikon päässä. Keskustelussamme oli sävyjä, joita emme kumpikaan osanneet nimetä. En halunnut tietää enempää. Jokin mystinen ja romanttinen oli palannut mieleeni. Robyn puolestaan näytti nähneen jotain, joka oli häntä hämmentänyt.

Palkitsin hänet ja siirsin hänet takaisin normaaliin työhönsä. Merkkasin päivämäärän yksityiseen päiväkirjaani ja keskityin jälleen siihen, mikä oli minulle annettu tehtävä.

Tärkeää on ymmärtää, että tietyt kysymykset eivät katoa edes vuosikymmenten jälkeen. Ne eivät kysy lupaa jäädä eloon, eivätkä ne katoa järkeilyn avulla. Niillä ei ole kiire, mutta niillä on paino. Ne piilevät ajan rakenteessa, muistojen takaiskuissa, nimissä, jotka toistuvat ympärillä. Usein juuri ne kysymykset, joihin emme koskaan ehdi palata, määrittelevät sen, mitä todella kadotimme.

Miksi menneisyyden muistot heräävät uudelleen eloon?

Matkani Geneveen oli harkittu ja täynnä jännittynyttä odotusta. Vaikka vastassa oli viisikymmentä valtionpäämiestä, en voinut jättää ratkaisematta nuoruuden suurta kysymystä, joka oli vaivannut minua vuosikymmeniä. Saavuin puistoon, paikkaan, jota en ollut nähnyt sitten isäni kuoleman. Odotin näkeväni sen pienempänä, muuttuneena, mutta kaikki – puut, kukkaistutukset, suihkulähteet ja polut – olivat täsmälleen kuten muistin.

Puiston tuoksut toivat menneisyyden elävästi lähelle. Nuorena olin jättänyt huomiotta ne aistimukset, jotka nyt täyttivät ilman: makea kuoren haju, lehtien havina ja kukkien tuoksut. Kukkivat nurmet ja leikatun ruohon tuoksu herättivät jotain lapsekasta minussa, halun kokea hetki uudelleen, kokeilla jotakin niin yksinkertaista kuin ruohonleikkurin työntäminen. Silti, vaikka olisin ollut koominen näky silkkihatun ja juhlapuvun yhdistelmässä, hymyilin itsekseen.

Sitten näin Estyllin, nuoren naisen, joka istui penkillä katse kohti Huomisen siltaa. Kaikki rauhaisa tunnelma katosi, ja minut valtasi ristiriitainen tunnekuohu, joka oli pelottava juuri siksi, että en osannut odottaa sitä. Hän herätti minussa nuoruuden romanttisuuden, mutta samalla näytin häntä aikuisen silmin: pieni, kaunis, mutta kypsä kuin lapsi, jota vanhemmat ovat varovasti ohjanneet. Hänen pukeutumisensa, tiukka valkoinen hame ja kirjailtu sininen paita, oli kuin aikakapseli menneisyydestä, ja sen näkeminen lisäsi sisäistä ristiriitaani.

Estyllin voima herättää tunteita oli kauhistuttava. Se oli rakkauden ja ilon tanssia, mutta samalla pelkoa: kuinka voin olla vanha ja hän niin nuori? Ajatukseni harhailivat toiseen suuntaan, pois hänestä, kohti Dorynnea, mutta Estyllin mieli oli kuin painolasti, joka vetosi minuun uudelleen.

Hänen valvontansa oli päättymässä seuraavana päivänä, kaukana Huomisen sillan takana. Kuljin sinne hiljaisena, yrittäen kieltää toiveen, joka poltti sisälläni, mutta joka silti elpyi yhä uudelleen, voimakkaana ja arvaamattomana.

Puisto oli paikka, jossa aika pysähtyi ja menneisyys ja nykyisyys kohtasivat. Se muistutti siitä, kuinka nuoruuden intohimo ja aikuisuuden järki voivat olla yhtä aikaa läsnä, vaikka ristiriidassa keskenään. Paikka, jossa mennyt ei katoa, vaan odottaa hetkeä, jolloin se herätetään jälleen henkiin.

On tärkeää ymmärtää, että muistot eivät ole vain yksityisiä hetkiä menneisyydestä, vaan ne kantavat mukanaan tunteiden ja identiteetin kerroksia, jotka vaikuttavat meihin vielä vuosikymmeniä myöhemmin. Ne voivat avata portin nuoruuden haaveisiin ja epävarmuuksiin, mutta myös haastaa meidät kohtaamaan oman ajan kulun ja muuttuvan minän. Elämän jatkumossa menneisyyden kohtaaminen voi olla yhtä aikaa sekä pelottavaa että eheyttävää, ja se vaatii rohkeutta hyväksyä ristiriitaiset tunteet – rakkaus, pelko, nostalgia ja toivo – samanaikaisesti.