Miten sosiaalinen konteksti vaikuttaa valeuutisten vastaanottamiseen ja tiedonvälityksen haasteisiin?

Valeuutisten käsittely ei ole yksiselitteinen tehtävä, vaan siihen liittyy moniulotteisia sosiaalisia ja kognitiivisia haasteita. Usein oletetaan, että kuulija tai yleisö on aktiivisesti läsnä, kriittinen ja tietävä, mutta todellisuus on monimutkaisempi. Tilanteessa, jossa yleisö vaikuttaa hiljaiselta hyväksynnältä, kyse voi olla täysin muusta kuin aidosta suostumuksesta. Hiljaisuus voi kertoa välinpitämättömyydestä, tiedon puutteesta, ymmärryksen puutteesta tai jopa tietoisen osallistumattomuuden päätöksestä keskusteluun. Tämä väärinymmärrys saa julkaisijan uskomaan, että esitetty väite on arvokas ja pätevä, vaikka yleisö ei oikeasti pysty tai halua arvioida sitä kriittisesti.

Ihmisten keskinäiseen vuorovaikutukseen perustuva tiedonvälitys on kaksiteräinen miekka. Toisaalta muiden reaktiot uutisiin tarjoavat hyödyllistä lisätietoa yksittäiselle vastaanottajalle, joka muuten nojautuisi rajalliseen taustatietoonsa. Toisaalta nämä reaktiot voivat johtaa harhaan, jos muut eivät olekaan niin tarkkaavaisia tai tietoisia kuin oletetaan, tai jos vastaanottaja tulkitsee heidän reaktionsa virheellisesti. Tämä voi kasvattaa luottamusta uutisen paikkansapitävyyteen tavalla, joka ei vastaa todellisuutta.

Lisäksi sosiaalinen identiteetti ja ryhmäpaine vaikuttavat siihen, miten ihmiset reagoivat uutisiin. Henkilöt saattavat odottaa muiden mielipidettä ennen kuin ottavat kantaa, tulkiten hiljaisuuden myöntymisenä, vaikka kyse olisi pelkästään odottelusta. He voivat myös mukautua odotettuun ryhmäkannaan, mikä johtaa motivoituun tarkasteluun, jossa todistusaineiston objektiivinen arviointi jää sivuun. Tämä dynamiikka synnyttää ilmiöitä kuten pluralistista tietämättömyyttä, tiedonkaskadeja ja ryhmäajattelua, jotka vahvistavat väärän tiedon leviämistä ja ylläpitoa.

Valeuutisten levittäjät hyödyntävät tätä sosiaalista ilmapiiriä tietoisesti, kohdentamalla valheet ryhmille, joilla on taipumus uskoa juuri tiettyihin väitteisiin. Tämä johtaa epätasapainoon, jossa ihmiset voivat hyväksyä virheellisiä uutisia, jotka imartelevat heidän ryhmäidentiteettiään, tai hylätä totta olevia uutisia, jotka uhkaavat sitä. Tällöin paikallinen valvonta, eli muiden havaintojen hyödyntäminen uutisten arvioinnissa, ei enää tue totuuden etsintää vaan vahvistaa jo olemassa olevia harhoja ja uskomuksia.

Perinteiset mallit uutisten vastaanottamisesta eivät myöskään ota huomioon, että suuri osa uutisista ei välttämättä saavuta meitä lainkaan. Tämä ilmiö liittyy ns. taustalla tapahtuvaan "puutarhanhoitoon", jossa tiedonvälittäjät valikoivat, mitä uutisia levitetään ja missä laajuudessa. Ympäröivän uutismäärän, joka on saatavilla yhteisössä, ja sen osan, joka tavoittaa yksilön, todenperäisyys vaihtelevat suuresti. Tämä vaikuttaa siihen, millaista informaatiota vastaanottajalle edes tarjotaan – ja mikä on todellisen tiedon osuus hänen ympäristössään.

On oleellista ymmärtää, että tiedon kulku on paitsi vastaanottajan aktiivisuuden myös monimutkaisten sosiaalisten ja rakenteellisten mekanismien summa. Pelkkä yksilön kyky arvioida uutisen totuudenmukaisuutta ei riitä, jos tieto on valikoitua, tai jos sosiaaliset paineet ja odotukset ohjaavat reaktioita. Vaarana on, että ihmiset elävät yhä enemmän omissa kuplissaan, joissa faktatarkistus korvautuu ryhmän sisäisellä konsensuksella, mikä edelleen heikentää tiedon luotettavuutta ja yhteiskunnallista dialogia.

Tämän vuoksi on tärkeää paitsi kehittää yksilön kriittistä medialukutaitoa, myös tunnistaa ja kyseenalaistaa sosiaalisen ympäristön vaikutukset tiedonvälitykseen. Ymmärrys siitä, miten hiljaisuus ja sosiaalinen paine voivat vääristää havaintoja, ja miten uutisten jakelu rajataan jo ennen vastaanottajaa, antaa syvemmän näkemyksen valeuutisten moninaisista haitoista. Näin voimme pyrkiä rakentamaan viestintäympäristöä, jossa totuus voi paremmin päästä esiin ja jossa tiedonvälitys palvelee yhteistä etua.

Miksi salaliittoteoriat eivät ole pelkästään haitallisia? Sosiaaliepistemologiset näkökulmat

Salaliittoteorioita on usein pidetty epäluotettavina ja vaarallisina selitysmalleina, mutta tämä yleinen käsitys ei kestä tarkempaa filosofista ja sosiaaliepistemologista analyysia. Usein ajatellaan, että salaliittoteoria on automaattisesti epäluotettava ja harhaanjohtava, koska se sisältää oletuksia salaisesta, tarkoitushakuisesta yhteistyöstä, joka ei perustu todisteisiin. Tämä näkemys on kuitenkin ongelmallinen, koska monet historialliset tapahtumat ovat juuri salaliittojen tulosta: Julius Caesarin murha roomalaisten senaattorien salaliitto oli todellinen, samoin al-Qaedan yhteyksien rooli 9/11-iskuissa. Näin ollen jokainen, joka uskoo tiettyyn tapahtumaan liittyvän salaliiton, on periaatteessa salaliittoteoreetikko, eikä tämä uskomus itsessään ole irrationaalinen.

Filosofit kuten Dentith ovat esittäneet laajan määritelmän, jonka mukaan salaliittoteoria on mikä tahansa tapahtumaa selittävä teoria, jossa salainen yhteistyö useiden toimijoiden välillä on keskeisessä roolissa. Tällöin salaliittoteoriat eivät ole luonteeltaan epäluotettavampia kuin muutkaan teoreettiset selitykset. Tämä tarkoittaa, että salaliittoteorioiden ongelmat eivät ole teorian luonteessa, vaan pikemminkin siinä, miten ihmiset niitä käyttävät ja uskovat niihin – aivan kuten minkä tahansa muun teorian kohdalla voi tapahtua virheitä tai perusteettomia uskomuksia.

Yhteiskuntaa ja demokratiaa ajatellen salaliittoteorioiden merkitys on kaksijakoinen. Toisaalta salaliittoteorioihin suhtautuminen pelkästään negatiivisesti ja niiden uskovien leimaaminen epäluotettaviksi voi johtaa vaaralliseen tilanteeseen, jossa yhteiskunnallinen kriittisyys heikkenee. Esimerkiksi NSA:n salakuuntelu on aluksi nähty vain salaliittoteoriana, mutta Edward Snowdenin paljastusten jälkeen se on osoittautunut todeksi. Tämä osoittaa, että salaliittoteoreettinen skeptisyys voi olla tärkeä väline vallanpitäjien toiminnan valvonnassa ja demokratian vahvistamisessa. Salaliittoteorioiden kautta kansalaiset voivat vaatia läpinäkyvyyttä ja estää vallankäytön väärinkäytöksiä.

Toisaalta kuitenkin massiivinen ja harkitsematon salaliittoteorioiden levittäminen voi johtaa avoimen yhteiskunnan heikentymiseen. Useissa maissa, kuten Turkissa, Unkarissa, Puolassa ja Yhdysvalloissa, salaliittoteoriat ovat osaltaan vaikuttaneet poliittisiin muutoksiin, jotka ovat johtaneet demokratian instituutioiden heikentymiseen ja kohti autoritaarisempia rakenteita. Salaliittoteorioiden vaikutus ei ole ainoa tai välttämättä edes tärkein tekijä näissä kehityskuluissa, mutta niiden rooli yhteiskunnallisen avoimuuden kaventumisessa on merkittävä.

Tämän vuoksi on tärkeää erottaa salaliittoteoriat sinänsä niiden käytöstä ja vaikutuksista yhteiskunnassa. Pelkkä salaliittoteoreettinen lähestymistapa ei ole ongelma, vaan sen laaja-alainen ja holtiton hyväksikäyttö poliittisissa prosesseissa ja yhteiskunnallisessa keskustelussa. Sosiaaliepistemologisesti arvioiden tämä vaikuttaa heikentävästi tiedon muodostumiseen, kun epäluottamus ja kyseenalaistaminen eivät kohdistu vain vallanpitäjiin, vaan myös avoimiin instituutioihin, tiedeyhteisöön ja riippumattomiin tiedonlähteisiin. Tällainen yleinen epäluottamus vaikeuttaa yhteisymmärryksen rakentamista ja kriittisen tiedon erottamista virheellisestä.

On myös huomattava, että salaliittoteorioiden vastustaminen ei saisi johtaa niiden kannattajien marginalisointiin tai psykologisoivaan leimailuun. Tällainen toimintatapa voi lisätä polarisaatiota ja sulkea pois dialogin mahdollisuuden, mikä puolestaan vahvistaa salaliittoteoreettista ajattelua ja epäluuloa. Sen sijaan yhteiskunnassa tulisi pyrkiä kriittiseen mutta avoimeen keskusteluun, jossa voidaan tunnistaa niin validit epäilykset kuin perusteettomat väitteetkin. Tämä vaatii kansalaisten medialukutaitoa, lähdekriittisyyttä ja institutionaalisten rakenteiden vahvistamista, jotka estävät vallan keskittymistä ja tukevat tiedon läpinäkyvyyttä.

Salaliittoteoriat eivät siis ole yksiselitteisesti haitallisia tai hyödyttömiä. Ne ovat osa demokraattista julkista keskustelua ja kriittistä ajattelua, kun niitä tarkastellaan oikeassa kontekstissa ja riittävällä evidenssillä. Niiden käsittely vaatii tarkkuutta ja kykyä erottaa perusteelliset epäilyt perusteettomista salaliitoista. Samalla on olennaista ylläpitää yhteiskunnallista ilmapiiriä, jossa myös epäilykset voivat tulla kuulluiksi, ilman että ne johtavat yhteiskunnan instituutioiden rapautumiseen tai tiedon yhteiskunnallisen merkityksen aliarviointiin.

Miksi salaliittoteoriat vääristävät tieteellistä tutkimusta ja luovat "jälkitutkimuksen" tilan?

Tieteellisessä tutkimuksessa taustaoletusten rooli on keskeinen, vaikkei niitä aina eksplisiittisesti lausuta. Tutkijat eivät esimerkiksi pidä varmuutta uskomuksen ehtona, eivätkä mahdollisuutta riittävänä totuuden mittarina. On selvää, että tieteellinen tutkimus sulkee pois joitakin lähteitä — kuten ennustajat tai muut ei-institutionaaliset toimijat — eivätkä varmuuden kaltaiset evidenssivaatimukset ole tarpeellisia Descartesin ajattelusta huolimatta. Arvioinnin tasolla voidaan lisätä, että tietyt tiedonlähteet, kuten tutkimuslaitokset ja yliopistot, ovat institutionaalisesti luotettavia.

Ongelmia syntyy, kun tähän taustakehykseen tuodaan tarkoituksellisesti suodattimia, jotka hylkäävät nimenomaan nämä luotettavat lähteet. Tällöin tutkimus ei enää toimi epistemisten normien mukaisesti, vaan vääristyy. Salaliittoteoreetikko toimii juuri näin: hän suodattaa pois institutionaaliset lähteet oletuksella, että kyseiset instituutiot ovat huijaavia rakenteita — joko alkujaan huijaukseen perustettuja tai sittemmin sabotoituja. Tästä seuraa kriittinen käänne: salaliittoteoriasta tulee uusi taustaoletus, joka ohjaa kaikkea jatkokeskustelua ja -tutkimusta.

Salaliittoteoria määritellään tässä yhteydessä minimaalisesti: se on vaihtoehtoinen selitys tapahtumalle tai ilmiölle, joka on ristiriidassa virallisen selityksen kanssa. Tällainen teoria perustuu hypoteesiin kulissien takaisesta salaliitosta, usein poliittisluontoisesta, jonka tarkoituksena on manipuloida julkista mielipidettä omaan etuun. Usein oletetaan, että instituutiot — kuten hallitukset, yliopistot, tutkimuslaitokset tai teollisuuden alat — tuottavat tarkoituksellisesti harhaanjohtavaa tai fiktiivistä todistusaineistoa estääkseen totuuden paljastumisen.

Useimmat salaliittoteoriat ovat epätosia ja eksyttäviä, ja tunnetut esimerkit — kuten "New World Order", "Siionin viisaiden pöytäkirjat" tai väitteet, että syyskuun 11. päivän iskut olivat lavastettuja — osoittavat, kuinka vahingollisia tällaiset teoriat voivat olla. Samalla on myönnettävä, että joissain tapauksissa salaliittoteoriat ovat osoittautuneet todeksi, kuten tupakan terveysvaikutuksia koskeneessa monikansallisten yhtiöiden salailussa. Tämä osoittaa, ettei salaliittoteoria ole lähtökohtaisesti valheellinen — mutta se tekee tarpeelliseksi kyseenalaistaa jokaisen yksittäisen teorian perusteellisesti, eikä omaksua niitä heuristisina oletuksina.

Tieteellisesti haitallisimmaksi salaliittoteoriat muuttuvat silloin, kun niistä tulee tutkimuksen taustaoletuksia. Näissä tapauksissa syntyy tila, jota kutsutaan "jälkitutkimukseksi". Tällaisessa tilassa tutkimusta ohjaavat suodattimet, jotka hylkivät korkeatasoisinta tieteellistä näyttöä, koska se on institutionaalisesti tuotettua. Tämä johtaa väistämättä matalaan epistemiseen standardiin, jolloin mahdollisuudet päästä lähemmäs totuutta vähenevät radikaalisti.

Quassim Cassamin analyysi antaa tarkemmat kriteerit tällaisille salaliittoteorioille. Ne sisältävät kuusi ominaisuutta, ns. C-piirteet: ne ovat spekulatiivisia (perustuvat arvailuihin vailla evidenssiä), kontrariaaneja (vastustavat itsestään selviä selityksiä), esoteerisia (sisältävät oudon luonteisia väitteitä), amatöörimäisiä (puuttuu asiantuntijuus), esiteollisia (usko pieniin salaliittoryhmiin, jotka hallitsevat monimutkaisia tapahtumia salassa) sekä itseään suojaavia (suodattavat kriittisen palautteen ulkopuolelle). Esimerkkeinä voidaan mainita väitteet siitä, että Stanley Kubrick lavasti kuulentojen kuvamateriaalin, tai että maapallo on litteä ja sen reunaa vartioi salainen armeija.

Itseään suojaava salaliittoteoria sulkee pois kaikki kriittiset lähteet, jotka voisivat osoittaa sen vääräksi. Uskonkuplassa kyseenalaistajat leimataan osaksi salaliittoa tai sen sokeita palvelijoita.

Miten some-algoritmit ja digitaalinen teknologia muokkaavat valeuutisten leviämistä?

Valeuutiset eivät ole uusi ilmiö, mutta niiden tuotanto, jakelu ja kulutus ovat saaneet uudenlaista muotoa digitaalisen median ja internetin mahdollistamien teknologioiden myötä. Uusimmat kehitykset eivät niinkään liity siihen, että valeuutisia tuotetaan ja levitetään enemmän, vaan siihen, miten nämä prosessit ovat mukautuneet internetin ja sosiaalisen median kaupallisiin ja teknologisiin mahdollisuuksiin. Yksi tärkeimmistä tekijöistä tässä muutoksessa on se, että valeuutisten tuottajat ovat alkaneet hyödyntää suuria tietomääriä (big data) ja algoritmeja, jotka ohjaavat sosiaalisten verkostojen ja hakukoneiden sisältösuosituksia.

Valeuutisten ja propagandan perinne on aina ollut vahvasti sidoksissa siihen, kuinka hyvin ne pystyvät houkuttelemaan yleisön perustarpeet ja tunteet. Teknologian kehittyminen on mahdollistanut entistä tehokkaampia keinoja, joilla nämä viestit saavat suurta näkyvyyttä. Esimerkiksi Google-hakukoneen algoritmi, joka määrittää hakutulosten järjestyksen, ja Facebookin uutisvirran algoritmi, joka perustuu käyttäjien reaktioihin (tykkäykset, kommentit, jaot), ovat keskeisiä työkaluja tässä pelissä. Algoritmit pystyvät järjestämään sisällön niin, että se tuo esiin ne viestit, jotka saavat eniten huomiota, ja näin myös virheelliset tai vääristelevät uutiset saavat laajemman levikin.

Tämä kehitys tuo mukanaan uudenlaisen vuorovaikutuksen käyttäjien ja alustojen välillä. Sosiaalisen median alustat eivät ole selkeästi säänneltyjä käyttäytymisnormeilla, ja tämä sallii sen, että valeuutisia ja väärää tietoa voidaan jakaa helposti. Käyttäjä voi esimerkiksi jakaa valeuutisen, mutta väittää, ettei se ollut tukea sille, vaan vain "vitsi" tai "ironinen huomio". Tämä mahdollistaa väistämisen mahdollisilta vastuukysymyksiltä, koska on aina helppo perääntyä ja väittää, ettei jakaminen tarkoittanut hyväksyntää.

Algoritmit eivät kuitenkaan toimi pelkästään sisällön suositusperiaatteiden pohjalta. Ne voivat myös manipuloida käyttäjien käyttäytymistä tavalla, joka vahvistaa tunnepitoista reagointia. Esimerkiksi YouTuben algoritmi on suunniteltu maksimoimaan katseluaikaa, mikä voi johtaa käyttäjien altistumiseen yhä radikaalimmille ja äärimmäisemmille videoille, koska nämä pitävät käyttäjät koukussa pidempään. Tämä voi olla osa niin sanottua "radikalisoitumiskoneistoa", joka houkuttelee katsojat yhä äärevempiin mielipiteisiin ja näkökulmiin.

Erityisesti oikeistolaisten medioiden hallitsema ympäristö on ollut esillä tutkimuksissa, jotka osoittavat, kuinka valeuutisten levittäminen oikeistopopulistisilla alustoilla on ottanut käyttöön uusia tekniikoita ja verkostoitumismalleja. Benklerin ja hänen kollegoidensa tutkimus (2018) viittaa siihen, että oikeistolainen media on keskittynyt luomaan laajoja verkostoja, jotka vahvistavat viestinsä uskottavuutta ja näkyvyyttä. Tämä ei ole pelkästään median toimijoiden vastuulla, sillä usein taustalla on myös vaikutusvaltaisten yksityishenkilöiden, kuten Robert Mercerin, tuki.

Näiden uusien digitaalisten välineiden avulla valeuutisten tuottajat voivat laajentaa sanomaansa tavoittaen miljoonia ihmisiä pienellä vaivalla. On tärkeää huomata, että vaikka valeuutisten sisällön luonne ei ole muuttunut, sen jakeluteiden ja kulutustottumusten muutokset luovat uusia haasteita. Sosiaalisen median ja internetin teknologiat tarjoavat käytännössä rajattoman määrän viestejä, ja tämä tekee "tieto-äänen" eli "melu" -strategian helpommaksi toteuttaa kuin aikaisemmin. Tällaisten strategioiden toteuttaminen on erityisesti helpottunut teknologisten mahdollisuuksien kehittymisen myötä.

Mikäli huomioimme tämän kaiken, ymmärrämme, kuinka suuri rooli algoritmeilla on nykyään valeuutisten leviämisessä ja kuinka tärkeää on tarkastella niiden toimintaperiaatteita. Eri alustojen algoritmit ohjaavat, suodattavat ja suosittelevat sisältöä tavalla, joka ei pelkästään heijasta yleisön mieltymyksiä, vaan myös muokkaa niitä. Tämä tuo esiin kysymyksen siitä, kuinka objektiivista ja tasapuolista media on nykyään, ja kuinka paljon algoritmit voivat manipuloida sitä, mitä me pidämme totena ja luotettavana.

Valeuutisten jakelun kasvavan merkityksen myötä on myös tärkeää huomioida, että sen vastustaminen ei ole pelkästään yksittäisten käyttäjien tai toimittajien vastuulla. Sen sijaan se vaatii laajempaa yhteiskunnallista pohdintaa siitä, miten voimme suojautua algoritmien manipulaatiolta ja estää niiden käyttöä väärän tiedon levittämiseksi. Tämä on ongelma, joka ulottuu paljon pidemmälle kuin vain yksittäisten uutisten tarkistaminen: se koskee koko digitaalisen kulttuurin, käyttäytymisen ja luottamuksen rakentamista.

Miten väärän tiedon episteemiset haitat vaikuttavat yhteisöihin ja yksilöihin?

Episteeminen vahinko, joka seuraa väärän tiedon leviämisestä, voi vaikuttaa syvästi niin yksilöihin kuin yhteisöihin. Tämä luku käsittelee niitä erityisesti episteemisiä haittoja, joita väärällä tiedolla on, ja pyrkii tarkastelemaan, kuinka todistuksen epistemologian teoriat voivat valaista näiden haittojen lähteitä ja haasteita, joita yhteisöt kohtaavat tässä ilmiössä. Aluksi tarkastellaan yksinkertaista kommunikaatiomallia, joka antaa meille perustan ymmärtää, miten väärän tiedon leviämisen aiheuttama episteeminen haitta voi syntyä ja levitä.

Yksinkertainen kommunikaatiomalli perustuu kahteen keskeiseen osapuoleen: tiedon tarjoajaan (joka tässä esimerkissä on raporttori) ja tiedon vastaanottajaan (joka on uutisten kuluttaja). Tämä malli olettaa, että kaikki, mitä vastaanottaja tietää ja ymmärtää tilanteessa, koostuu kahdesta osatekijästä: vastaanottajan omista taustatiedoista ja siitä, mitä hän oppii tarkastellessaan raporttia itsessään. Vastaanottajan taustatietoihin kuuluu kaikki se tieto, joka hänellä jo on ennen tiedon vastaanottamista, ja raporttia tarkastellessa saatu tieto voi sisältää muun muassa tiedon raportin sisällöstä, raportin esittäjän motiiveista ja kontekstista, jossa tieto esitetään.

Tämän mallin rajoitteena on, että se ei katso muita mahdollisesti relevantteja tekijöitä, kuten vastaanottajan sosiaalista ympäristöä tai poliittista kontekstia, joka saattaa vaikuttaa siihen, kuinka hän tulkitsee tietoa. Tämä tekee mallista hyödyllisen, mutta samalla myös rajallisen. Se kuitenkin tuo esiin yksinkertaisen mutta tärkeän pointin: vaikka vastaanottajalla olisi käytössään hyvät tiedonlähteet ja hän olisi hyvin koulutettu, hän voi silti kohdata väärän tiedon. Esimerkiksi, vaikka uutisten kuluttaja, joka seuraa luotettavia lähteitä, kuten New York Timesia tai Wall Street Journalia, voi luottaa siihen, että nämä lähteet tarjoavat luotettavaa tietoa, tämä ei takaa, että kaikki uutisraportit, jotka hän kohtaa, ovat oikeita.

Tällaisella vastaanottajalla voi olla taipumus epäillä uutisraportteja, jotka eivät ole peräisin hänen luotettaviksi kokemistaan lähteistä, kuten jos tieto tulee epäluotettavista lähteistä kuten Breitbartista. Näin ollen hän voi hylätä tietoa, joka ei ole vahvistettu hänen luotettavien lähteidensä kautta, mutta tämä asettaa vastaanottajalle myös suuren vastuun: hänen täytyy olla herkkiä siihen, mitä ja miten luotettavat lähteet raportoivat, ja ymmärtää niiden rajoitukset. Jos hän kuitenkin epäilee lähteet, joiden ei ole osoitettu olevan täysin luotettavia, hän saattaa ohittaa myös monia tosia raportteja, koska kaikki uutiset eivät ole aina saatavilla hänen luottamuksensa alla olevista medioista.

Lisäksi, vaikka uutisten kuluttaja käyttäisi vain luotettavia lähteitä ja suhtautuisi kriittisesti epäluotettaviin lähteisiin, hän saattaa edelleen altistua väärän tiedon vaikutuksille, koska monet tiedon välityksistä kulkevat usein epäsuorasti, esimerkiksi ystävien jakamina sosiaalisessa mediassa. Tässä tapauksessa vastaanottaja saattaa kohdata uutisraportin, mutta ilman alkuperäistä lähdettä. Tämä voi vaikeuttaa todellisen tiedon tarkistamista ja lisätä riskiä, että vastaanottaja uskoo väärää tietoa ilman mahdollisuutta tarkistaa sen paikkansapitävyyttä.

Yksi episteemisen haasteen avaintekijöistä on se, että vastaanottajalle voi olla vaikeaa erottaa luotettavat lähteet epäluotettavista, erityisesti kun tieto on tullut välillisesti. Tämä lisää väärän tiedon leviämisen riskiä ja vaikeuttaa totuuden selvittämistä yksilöille ja yhteisöille.

Väärä tieto ei vain vaikuta yksilöihin henkilökohtaisesti, vaan sillä voi olla myös laajempia yhteiskunnallisia seurauksia. Kun suuri määrä ihmisiä altistuu väärälle tiedolle, koko yhteisön tietoisuuden ja ymmärryksen taso voi heikentyä, mikä voi johtaa kollektiivisiin virhearvioihin ja jopa vahingollisiin päätöksiin. Tässä yhteydessä on tärkeää ymmärtää, että väärän tiedon vaikutukset eivät rajoitu vain yksilön uskomuksiin, vaan voivat muokata koko yhteiskunnan kollektiivista tietoisuutta ja sen kykyä käsitellä monimutkaisia kysymyksiä.

Lopuksi, vaikka yksinkertaistettu kommunikaatiomalli tarjoaa hyödyllisen näkökulman, on tärkeää huomioida, että se ei kata kaikkia niitä tekijöitä, jotka vaikuttavat tiedon vastaanottamiseen ja käsittelyyn. Yhteisön rooli ja tiedon leviämisen verkostot ovat ratkaisevia tekijöitä väärän tiedon haitallisten vaikutusten laajentumisessa. On myös ymmärrettävä, että vaikka luotettavat tiedonlähteet voivat auttaa vähentämään väärän tiedon leviämistä, ne eivät yksin riitä varmistamaan totuudenmukaisuutta ilman laajempaa yhteiskunnallista keskustelua ja tiedon kriittistä tarkastelua.