Reaganin vierailu Bronxin Charlotte Streetillä ei ollut suunnattu paikallisille asukkaille, jotka kokivat alueensa rappeutumisen suoran seurauksena hallituksen vetäytymisestä – ei sen liiallisesta läsnäolosta. Tulipalojen, koulusulkujen ja terveyspalveluiden katoamisen keskellä kaupungin “suunniteltu kutistaminen” näyttäytyi heille institutionaalisena hylkäämisenä. Reaganin viesti itsensä elättämisestä ja yksilöllisestä vastuusta ei resonoinut näiden kokemusten kanssa. Silti tämä vierailu ei ollut virhe tai väärinymmärrys – se oli osa tarkoin harkittua poliittista strategiaa.

Charlotte Streetin lavastus toimi symbolina “patologisesta sisäkaupungista” – tilasta, joka yhdisti konservatiivisen liikkeen kaksi keskeistä ryhmää: rodullisesti ahdistuneet ja rodullisesti kaunaiset äänestäjät. Rodullisesti kaunaiset valkoiset näkivät mustien yhteisöjen vaikeudet moraalisena epäonnistumisena tai synnynnäisenä ongelmana, eivätkä yhteiskunnallisten rakenteiden seurauksena. Näille äänestäjille Reaganin esitys epäonnistuneesta mustasta kaupungista tarjosi vahvistuksen heidän näkemyksilleen. Samalla rodullisesti ahdistuneet valkoiset – jotka eivät halunneet nähdä itseään rasisteina mutta kokivat syyllisyyden tunteita puoluevalinnoistaan – saivat Reaganin esityksestä mahdollisuuden kieltää rasistisen motiivin: eihän hän halveksinut, hänhän välitti.

Konservatiivinen viestintä on sittemmin rakentunut juuri tällaiselle kaksitasoiselle retoriikalle. Mustien yhteisöjen köyhyys, rikollisuus ja julkisten palveluiden puute esitetään todisteina liberaalien epäonnistumisesta, ei rakenteellisen eriarvoisuuden seurauksena. Samalla mustien hyväksi esitetyt retoriset eleet – kuten vierailut mustissa kirkoissa, murtuneissa vesilaitoksissa tai lehdistötilaisuudet Detroitin kaltaisissa kaupungeissa – toimivat rodullisesti ahdistuneille valkoisille todisteena, että puolue ei ole rasistinen. Kuuluisaksi tullut Trumpin lausahdus “Mitä teillä on menetettävänä?” sisälsi juuri tämän logiikan: köyhät mustat ovat jo valmiiksi epäonnistuneet demokraattien hallinnassa, joten miksei kokeiltaisi jotain muuta?

Kokonainen visuaalinen ja retorinen politiikan muoto on rakentunut näiden “huolten” ympärille. Koodattu rasismi, jolla vältetään suorat viittaukset biologiseen eriarvoisuuteen, on osa strategiaa, joka pitää koossa laajaa oikeistokoalitiota ilman että se romahtaa sisäiseen ristiriitaan. Esimerkiksi Ku Klux Klanin tai muiden avoimen rasististen tahojen julkinen tuomi

Miten markkinakeskeinen maankäyttö politiikka vaikuttaa kaupungin kehitykseen?

Yhdysvalloissa on pitkä historia kiinteistöjen ja maankäytön markkinapohjaisista sääntelymalleista, joissa valtion rooli pyritään minimoimaan tai poistamaan lähes kokonaan. Tällainen lähestymistapa on ollut erityisesti neoliberalismille ominaista, jonka keskeisiä ajatusjohtajia ovat olleet esimerkiksi Ayn Rand ja Ludwig von Mises. Heidän mukaansa kaikki valtion interventiot ovat markkinoiden vastaisia ja haitallisia talouden kehitykselle. Markkinakeskeinen lähestymistapa maankäyttöön, erityisesti rappeutuvilla alueilla, on kuitenkin osoittautunut monin tavoin haasteelliseksi.

Neoliberaalissa ajattelussa kaupunkien, kuten Detroitin, kehittämisen ei tulisi perustua valtion tukiin tai sääntelyyn, vaan puhtaasti markkinoiden omiin lainalaisuuksiin. Tässä mallissa kaupungit voisivat yksinkertaisesti irtautua valtion määräysvallasta ja antaa markkinoiden itse ohjata alueiden kehitystä. Tämä voisi ilmetä muun muassa verovapaiden alueiden perustamisena tai kaavoituksen ja muun julkisen sääntelyn vähentämisenä, kuten esimerkkeinä mainitut Rodney Lockwoodin ja Newt Gingrichin ehdotukset Detroitin muuttamisesta verovapaaksi alueeksi.

Markkinatalousajattelun mukaan, mikäli kaupunki ei pysty houkuttelemaan yksityistä investointia, sen ei pitäisi yrittää korvata tätä valtion tuilla, vaan ennemminkin yksinkertaisesti antaa alueiden rapistua, kunnes markkinat itse “korjaavat” tilanteen. Tällöin asukkaat ja yritykset voisivat hyötyä edullisemmista maahinnasta ja mahdollisesti kohentaa alueiden arvoa pitkällä aikavälillä. Tämä ajatus voi vaikuttaa houkuttelevalta talouden tehokkuuden kannalta, mutta se jättää huomiotta sen, miten suuri osa asukkaita ja yhteisöjä kärsii tällaisesta lähestymistavasta.

Tämä ajattelumalli on saanut kannatusta useilta ajatushautomoilta ja muilta markkinahenkisiltä ryhmiltä, jotka ovat vastustaneet valtion toimenpiteitä, jotka rajoittaisivat vapaata markkinataloutta. Esimerkiksi kiinteistönvälittäjäyhdistykset ja pankit ovat olleet tiukasti vastaan lainsäädännön muutoksia, jotka voisivat tuoda lisää valtaa kunnalliselle hallinnolle, erityisesti maapankeille, jotka olisivat vastuussa hylättyjen ja rappeutuneiden alueiden kehittämisestä.

Maapankit ovat siis esimerkki siitä, kuinka paikallishallinto voi yrittää hallita kaavoitusta ja kehitystä alueilla, joilla markkinat eivät itsessään enää toimi tehokkaasti. Näiden pankkien tarkoituksena on hankkia maata ja kiinteistöjä, jotka ovat jääneet hylätyiksi, ja myöhemmin kehittää niitä tai myydä ne yksityisille kehittäjille. Vaikka tällainen lähestymistapa on ollut käytössä jo useissa kaupungeissa, kuten Clevelandissa, St. Louisissa ja Atlannassa, se on saanut osakseen myös kritiikkiä. Monet markkinakeskeiset ajatushautomat ja kiinteistönvälittäjät pitävät maapankkien toimintaa tehottomana ja väittävät, että ne estävät alueiden kehitystä.

Tämän tyyppiset markkinakeskeiset toimet ovat saaneet kannatusta erityisesti paikalliselta elinkeinoelämältä, mutta ne herättävät myös vakavia kysymyksiä siitä, kuinka hyvin yksityiset markkinat voivat korvata valtion roolin kaupungin kehityksessä. Onko todella mahdollista luottaa siihen, että pelkkä markkinatalous korjaa alueiden ongelmat ilman, että julkinen sektori osallistuu aktiivisesti? Eikö juuri näissä rappeutuvissa kaupungeissa tarvita enemmän kuin pelkkää taloudellista insentiiviä, jotta paikallisyhteisö voisi elpyä?

Samalla, kun keskustellaan markkinatalouden roolista kaupungin kehityksessä, on tärkeää pohtia myös laajemmin yhteiskunnallisia vaikutuksia. Mikä on markkinoiden vastuullisuus, ja kenelle yhteiskunta lopulta vastaa siitä, että tietyt alueet eivät jää kehityksessään jälkeen? Voidaanko todella laskea vain markkinavoimien varaan siinä, että kaikkien alueiden asukkaat saavat elinkelpoiset elinolosuhteet?

Jatkuva vastarinta markkinavetoisten reformien toteuttamiselle saattaa edelleen säilyä, mutta samalla on huomattavaa, että monet aloitteet, kuten maapankkien voimaannuttaminen ja alueiden kehittäminen julkisin varoin, ovat saaneet aikaan myönteisiä tuloksia osassa Yhdysvaltoja. Vaatimus siitä, että valtion tulisi puuttua lisääntyvästi ongelmallisiin maankäytön käytäntöihin, ei ole täysin ohitettu. Kysymys kuuluu kuitenkin, kuinka kauan tämä tasapaino voi säilyä ennen kuin markkinat itsessään kieltävät kaikenlaiset julkiset toimenpiteet ja keskittyvät täysin yksityisten toimijoiden tarpeisiin.

Miten kaupungin politiikka ja rotuerot vaikuttavat urbaaniin kehitykseen ja asuinalueiden rakenteeseen?

Urbaanit alueet, erityisesti Yhdysvalloissa, ovat usein jakautuneet rotujen, etnisten ryhmien ja maantieteellisten alueiden mukaan. Tämä jakautuminen ei ole vain historiallista, vaan se heijastaa edelleen nykyisiä rakenteita ja käytäntöjä, jotka muokkaavat kaupunkien taloudellista ja sosiaalista elämää. Kaupungit, joissa valkoinen väestö on hallitsevassa asemassa, ovat perinteisesti nähneet vahvaa taloudellista ja poliittista valtaa, kun taas mustat ja muut vähemmistöt ovat jääneet usein syrjään.

Esimerkiksi New Orleansin kaupungissa on selvästi nähtävissä rotupolitiikan vaikutus urbaaniin kehitykseen. Kaupungin valtasuhteet ja poliittiset järjestelmät ovat pitkälti määrittyneet valkoisten poliittisten elittien ja mustien vähemmistöjen keskinäisellä suhteella. Tällainen alueellinen ja rotukysymyksistä nouseva jännite on yksi keskeinen tekijä, joka estää tasa-arvoista ja oikeudenmukaista kehitystä kaupunkikeskuksissa. Monet kaupunkiuudistukset ja asuntopoliittiset toimet ovat tuottaneet kahtiajakoja, jotka vahvistavat rotujen välisiä eroja ja luovat eriarvoisia asuinalueita.

Toinen keskeinen ilmiö, joka on nostanut päätään Yhdysvaltain kaupungeissa, on niin sanottu "blight" eli kaupunkialueiden rappeutuminen ja hylätyt rakennukset. Rappeutuminen on erityisesti ollut yleistä alueilla, joilla asuu suuresti vähemmistöjä, ja sitä on usein käsitelty pelkästään taloudellisena ongelmana ilman sen syvempää ymmärrystä siitä, miten rotupoliittiset ja historialliset tekijät ovat muokanneet näitä alueita. Esimerkiksi Detroitissa ja Clevelandissa, joissa "blight" on ollut laajalle levinnyt ongelma, on nähty suuri eriarvoisuus rakennusten purkamisessa ja uusien investointien suuntaamisessa. Tämä on johtanut entistä syvempään rotukuiluun ja taloudelliseen epätasa-arvoon.

Rasismi ja syrjintä ovat vaikuttaneet suoraan siihen, miten urbaanit alueet kehittyvät ja keitä niihin sijoittuu. On olemassa voimakas yhteys asuinalueiden rodullistamiseen ja siihen, kuinka tietyt alueet ovat jääneet taloudellisesti ja sosiaalisesti huonolle tolalle. Tällaiset alueet saavat usein vähemmän julkisia investointeja ja niihin suunnatut kaupungin elvyttämisohjelmat ovat usein epäonnistuneet, koska ne eivät ota huomioon syvällisiä rotu- ja luokkakysymyksiä.

Roteva taloudellinen segregaatio liittyy läheisesti asumis- ja kiinteistönhallintakäytäntöihin, jotka ovat usein epäoikeudenmukaisia ja syrjiviä. Esimerkiksi Zoning (aluekäytön) politiikat ja rakennusmääräykset ovat olleet keskeisiä työkaluja, joiden avulla on estetty vähemmistöjen pääsy parempiin asuinalueisiin ja hyviin mahdollisuuksiin. Vaikka tämä on usein tapahtunut laillisesti hyväksytyillä keinoilla, sen seuraukset ovat olleet pitkäkestoisia ja vähemmistöväestön elämänlaatua merkittävästi heikentäviä.

Tähän poliittiseen ja taloudelliseen eriarvoisuuteen liittyy myös laajempi keskustelu, joka koskee perinteistä käsitystä urbanismista ja sen kehittämisestä. Vaikka monet kaupunkilaiset alueet ovat kokeneet taloudellisia ja kulttuurisia muutoksia, monet elintärkeät kysymykset, kuten julkisten palvelujen jakaminen, koulutuksen saatavuus ja terveydenhuolto, ovat edelleen rajallisia juuri niissä kaupunginosissa, jotka ovat eniten rotujen ja luokkien eriarvoisuuden kohteina.

Erityisesti tilanne, jossa suuret kaupungit kuten Detroit, Cleveland ja New Orleans ovat jääneet syrjään taloudellisesta kehityksestä, nostaa esiin kysymyksen siitä, miten nämä kaupungit voivat kehittyä kestävämmiksi ja oikeudenmukaisemmiksi paikoiksi elää. Se vaatii paitsi poliittista tahtoa myös syvällistä ymmärrystä siitä, miten rakenteelliset rotuerot ja taloudelliset kahtiajakoiset järjestelmät ovat vaikuttaneet näihin alueisiin.

Lopuksi on tärkeää huomata, että kaikki nämä urbaanit kysymykset, kuten asuntopolitiikka, taloudellinen segregaatio ja rotuerot, eivät ole vain yksittäisiä ilmiöitä, vaan ne ovat osa laajempaa kansallista ja kansainvälistä keskustelua siitä, miten sosiaalinen oikeudenmukaisuus voidaan saavuttaa. Tällainen muutos ei ole vain poliittisten valintojen tai lainsäädännön kysymys, vaan se edellyttää myös syvällistä kulttuurista muutosta ja jatkuvaa työtä rotukysymysten purkamiseksi.

Miten asuminen ja sen lainsäädäntö ovat yhteydessä kaupunkien talouspolitiikkaan?

Asumisen lainsäädäntö, markkinat ja politiikka ovat monimutkainen verkosto, joka vaikuttaa suuresti kaupunkien kehitykseen ja asukkaiden elinoloihin. Yhdysvalloissa asuntopolitiikan historia, erityisesti 1900-luvun puolivälistä alkaen, on ollut täynnä muutoksia, jotka ovat muokanneet sitä, miten asuntomarkkinat toimivat ja miten niitä säädellään. Asuntopolitiikan avulla on pyritty sekä edistämään että estämään tiettyjen yhteiskuntaryhmien pääsyä asuntomarkkinoille ja kaupunkien keskustoihin. Tämän seurauksena syntyi erillisiä alueita, jotka ovat olleet alttiita joko taloudellisesti syrjäytymiselle tai täydelliselle tuhoutumiselle.

Asumisen lainsäädäntö ja kaupungistuminen liittyvät toisiinsa, erityisesti siellä, missä taloudelliset ja poliittiset päättäjät ovat vaikuttaneet kaupunkien ja maaseudun alueiden kehitykseen. Yksi esimerkki tästä on vuoden 1949 Asuntolaki, joka perusti osittain Yhdysvaltojen väestön ja varallisuuden jakautumista. Lainsäädäntö vaikutti kaupunkien kehitykselle muun muassa mahdollistamalla julkiset asuntorakennusohjelmat, mutta samalla se teki mahdolliseksi maapohjan pakkolunastuksen, joka oli tyypillistä erityisesti suurissa teollisuuskaupungeissa. Tällaiset toimet vaikuttivat pitkään kaupunkien yhteiskunnalliseen rakenteeseen, luoden entistä enemmän eriarvoisuutta ja erillisiä alueita.

Erityisesti ne alueet, jotka olivat taloudellisesti heikommassa asemassa, kuten Yhdysvaltojen "Rust Belt" – teollistuneet ja usein mustaihoisten väestöryhmien asuttamat alueet – joutuivat erityisesti kaupungistumisen ja markkinoiden kurimukseen. Tässä yhteydessä poliittiset päätökset, kuten erityiset kaavoitussuunnitelmat ja verotuksen sääntely, ovat johtaneet alueelliseen syrjäytymiseen, jossa varakkaampien alueiden asukkaat ovat olleet suojassa taloudellisilta häiriöiltä, mutta köyhemmillä alueilla on nähty sekä fyysistä että sosiaalista hajoamista.

Tämän kehityksen myötä on syntynyt myös taloudellinen malli, jossa suuret kiinteistösijoittajat ja asuntomarkkinoiden sääntely ovat olleet ratkaisevassa roolissa. Monet alueet ovat joutuneet epätoivoisiin toimiin pitääkseen kaupungit elinvoimaisina, kuten verovapaiden vyöhykkeiden ja muiden taloudellisten kannustimien käyttöönottoon. Vaikka nämä toimet voivat hetkellisesti elvyttää alueita, ne eivät usein ratkaise syvällisiä ongelmia, kuten köyhyyttä ja etnistä segregaatioita.

Erityisesti huomionarvoista on, miten markkinavetoiset lähestymistavat asumiseen, kuten verotukien tarjoaminen, voivat saada aikaan asuntomarkkinoiden epävakauden, jossa rikkaimmat voivat siirtää varallisuutensa kaupungin ulkopuolelle ja luoda yhä suurempia eroja köyhien ja rikkaiden välillä. On myös tärkeää ymmärtää, että markkinapohjaiset ratkaisut eivät ota riittävästi huomioon kaikkien kansalaisten oikeuksia ja tarpeita asuinalueilla.

Asuntojen rakennusohjelmat, jotka keskittyvät asuntotuotannon ja taloudellisen kasvun edistämiseen, ovat olleet keskeisiä poliittisessa keskustelussa. Mutta ne eivät ole aina tuottaneet haluttuja tuloksia. Esimerkiksi New Deal -ohjelman aikana tehtiin valtavia investointeja asuntotuotantoon, mutta samat ohjelmat rajoittivat ja jopa estivät köyhempien väestöryhmien mahdollisuuksia päästä käsiksi näihin uusiin asuntoihin, mikä lisäsi segregaatioita ja eriarvoisuutta.

Tässä valossa olisi tärkeää pohtia, kuinka asuntopolitiikka voi paremmin tukea niitä alueita ja yhteiskuntaryhmiä, jotka ovat eniten syrjäytyneet. Oikeudenmukainen pääsy asuntoihin ei saisi olla etuoikeus, vaan sen tulisi olla jokaisen kansalaisen perusoikeus. Tämä edellyttää, että poliittiset päättäjät ymmärtävät asuntopolitiikan ja taloudellisten markkinoiden väliset yhteydet ja ottavat huomioon sekä markkinavoimat että sosiaalisen oikeudenmukaisuuden.

Endtext

Miten japanilainen ruokavalio vaikuttaa terveyteemme ja elinikäämme?
Miten Jastrow-tekijä ja Backflow-muunnos Parantavat Nodaalipintojen Rakennetta Kvantti-Monte Carlo -laskelmissa
Miten miljardöörit, media ja sanavalinnat muuttivat Yhdysvaltain poliittista todellisuutta?
Miten rakentuu täydellinen pistaasi-villimansikka-hunajakakku?