Pandemian aikana, joka on jättänyt syvät jäljet Yhdysvaltojen yhteiskuntaan, ei ole pelkästään terveysuhka, vaan myös kulttuurinen ja poliittinen ilmiö. Tämä on aika, jolloin fasistinen neoliberalismi on levinnyt monilla tavoilla. Muiden kriisien ja vaivojen keskellä tämä erityinen "paholainen" on onnistunut hukuttamaan historian mustimmat muistot nopeasti kuluvan ajan virtaan. Lapsia on suljettu aitoihin, journalisteja on tapettu, ja mustien ruumiit ovat tulleet uhriksi yhteiskunnan hylkäämille alueille, mutta nämä kaikki ovat jääneet nopeasti unohduksiin, kun kulttuuri kiirehtii kohti hetkellisiä nautintoja ja pelkojen todellisuuksia. Poliittinen terrori haihtuu, kun väkivallan ja ilmiöiden näyttämöiden ympärille rakennetaan uudet ilmiöt ja tunnistukset, jotka vievät tilaa tärkeältä ja kriittiseltä keskustelulta.

Pandemian pedagogiikka, joka toimii valta-apparaatin osana, sulkee pois tilat, joissa voitaisiin kääntää merkityksiä ja tulkintoja. Tämä pedagoginen suuntaus tukee kulttuurista, älyllistä ja pedagogista valtaa sillä tavoin, että se hyväksyy uskomukset ja vakuuttelun välineinä kamppailussa merkityksistä, tiedoista ja identiteeteistä. Se ei vain ole poliittinen ja eettinen ongelma, vaan se on myös koulutuksellinen ongelma, joka vähentää kriittisen ymmärryksen voimaa. Kriittinen ymmärrys olisi väline, joka voisi avata mahdollisuuksia toimintaan, voimaannuttamiseen ja muutokseen. Pandemian pedagogiikka on näin ollen propagandakoneisto, joka hauduttaa niitä muistoja ja totuuksia, jotka eivät palvele vallitsevia valtarakenteita.

Toisin kuin pandemia-pedagogiikka, kriittinen pedagogiikka pyrkii avaamaan tilan, jossa voidaan käsitellä maailman rakenteita symbolisesti ja vastustaa niitä valtarakenteita, jotka ovat juurtuneet yhteiskuntaan. Se ottaa vakavasti sen, miten vallan kamppailu ei ole vain kulttuuristen merkitysten ja identiteettien kamppailu, vaan myös käytännön alueilla kuten työpaikoilla, kouluissa ja valtiovallan tasolla. Kriittinen pedagogiikka on poliittinen vastavoima, joka kyseenalaistaa nykyiset valtarakenteet ja tuo esiin ne historialliset muistot ja kertomukset, jotka usein jäävät vallan keskuksen jalkoihin.

Tässä kontekstissa historiallinen tietoisuus ei ole vain akateeminen harjoitus; se on voimaannuttava väline, joka paljastaa ne vaaralliset muistot, jotka eivät kuulu niille, jotka ovat kirjoittaneet historian itsekkäitä tarkoituksia varten. Yksi suurimmista vaaroista on halu tuntea itsensä turvalliseksi kuulumatta niihin, joita valtaelimet pitävät epäsopivina. Tämä voi ilmetä myös massiivisena tietämättömyytenä, jossa yksilö ja yhteiskunta luovuttavat omat oikeutensa niille, jotka hallitsevat historiaa ja nykyisyyttä.

Väkivalta ja epätasa-arvo, joita Yhdysvallat on kokenut pandemia-aikana, eivät ole vain lääketieteellisiä ongelmia, vaan myös poliittisia ja kulttuurisia ilmiöitä. Fasismi ja sen ilmenemismuodot ovat jatkuvasti rakentaneet harhakuvia ja vääristeltyjä totuuksia, jotka vain pahentavat tilannetta ja vievät pois sen, mikä pitäisi olla yhteinen ymmärrys todellisuudesta. Silti kriittinen pedagogiikka voi tarjota mahdollisuuden kyseenalaistaa ja avata uusia mahdollisuuksia politiikalle ja koulutukselle, joka on keskeinen voima, jolla voi vastustaa oikeistopopulismin nousua ja fasistisia piirteitä.

Kriittinen pedagogiikka ei kuitenkaan ole vain yhteiskunnallisen järjestyksen vastustamista, vaan myös uudenlaisen kansalaisuuden ja vastuullisuuden rakentamista. Yhteiskunnallisen ja henkilökohtaisen vastuun välillä on jatkuva jännite, joka ilmenee siitä, miten yksilöt ja yhteisöt suhtautuvat toisiinsa ja yhteiskuntaan. Kriittinen pedagogiikka auttaa ymmärtämään, mitä tarkoittaa toimia vastuullisesti ja siten laajentaa demokratian mahdollisuuksia.

Näin ollen, sen lisäksi, että kriittinen pedagogiikka pyrkii purkamaan vallitsevia väärinkäytöksiä ja valtarakenteita, se myös avaa tilan uudelle, valistuneelle kansalaisuudelle, joka on kykyä ymmärtää ja vastustaa poliittisia ja kulttuurisia epäoikeudenmukaisuuksia. Se on muutoksen ja empowermentin väline, joka ei ole vain akateeminen teoria, vaan käytännön toimintaa, jolla voidaan muuttaa yhteiskunnallisia rakenteita ja luoda tilaa aidolle demokratialle ja tasa-arvolle.

Mikä on neoliberaali fasismi ja miksi meidän on ymmärrettävä sen juuret?

Neoliberaali fasismi ei ole pelkästään historian kopioitumista tai jotain täysin uutta ja tuntematonta. Sen juuret ovat 1980-luvun alussa, mutta sen ilmenemismuodot ovat saaneet voimansa nykyisestä maailmantilanteesta, jossa taloudellinen eriarvoisuus, transnationaalisuus ja valkoisen ylpeyden ideologiat sekoittuvat toisiinsa muodostaen vaarallisen kokonaisuuden. Tämä ideologia on elävä ja voimakas kultti, joka rakentuu vahvan johtajan palvonnalle ja eriarvoisuuden ylläpitämiselle. Sen kannattajat eivät ainoastaan hyväksy väkivaltaa, vaan tekevät siitä järjestelmän peruspilarin. Yhdysvalloissa, Intiassa ja Unkarissa nähdään esimerkkejä siitä, kuinka neoliberaali fasismi toimii väkivallan ja julmuuden voimana.

Neoliberaali fasismi on myös muutosvastainen. Se suhtautuu vihamielisesti kaikkiin historiankirjoitukseen ja menneisyyteen liittyviin kerrontoihin, jotka voisivat haastaa nykyisen vallan. Se ei ainoastaan kieltäydy oppimasta menneisyydestä, vaan se myös tuhoaa muistot ja instituutiot, jotka tukevat yhteiskunnan historian ymmärtämistä. Neoliberaalin kapitalismin vapaus ajaltaan poistaa demokraattiset ihanteet ja yhteiskunnan perustarpeiden täyttämisen, samalla kun oikeistopopulismi nousee esiin kapinana poliittisia eliittejä vastaan ja liberaalien demokratioiden antamien lupauksien pettämisenä.

Tällainen muutos tuo mukanaan myös uudet poliittiset liikkeet, jotka tarjoavat vaihtoehtoja, mutta jotka usein rajoittuvat pelkän demagogian voimaan, joka puhuu kansan puolesta mutta ei anna sille oikeaa valtaa. Oikeistopopulismi alkoi kapinana neoliberaalia, voittajien yhteiskuntaa vastaan, mutta se on nopeasti muuttunut poliittiseksi työkaluksi, jossa taloudelliset huolet ja kulttuurinen epävarmuus yhdistyvät pakolais- ja maahanmuuttokysymyksiin. Tämä on synnyttänyt ajattelutavan, joka ei vain epäonnistu oppimasta menneisyydestä, vaan myös kieltää sen opit täysin. Uus-fasistinen valtio ei pelkästään vihjaa vihollisista, vaan määrittelee ne selkeästi – maahanmuuttajat, mustat ja ruskeat ihmiset, pakolaiset, mielenosoittajat ja jopa laittomat lapset esitetään yhteiskunnan vihollisina, joiden poistaminen on oikeutettua.

Tämä kehitys ei ole pelkästään teoreettinen – se on jo nähtävissä globaalisti. Demokraattiset instituutiot kuten itsenäinen media, koulut, oikeusjärjestelmä ja sosiaalinen hyvinvointivaltio ovat kaikki uhattuina. Media on alirahoitettua, koulut yksityistetään ja mallinnetaan vankiloiksi, sosiaalinen tuki katoaa samalla kun sotilasbudjetit kasvavat. Oikeusjärjestelmästä on tullut väline eriarvoisuuden ja rodullisen syrjinnän lisäämiseen. Fasistiselle ideologialle on annettu uusi energia oikeistopopulismin apokalyptisella retoriikalla, joka rakentaa kansakunnan rasistisilla ja nativistisilla erotteluilla, samalla kun se hyödyntää neoliberalismista syntyvää kaaosta.

Tässä kontekstissa liberalististen demokratioiden lupaukset ovat vähitellen häviämässä, ja vastareaktiona nykypäivän reaktiiviset voimat tekevät kaikkensa estääkseen historian opetuksen ja sen merkityksen kansalaisten yhteiselle ymmärrykselle. Esimerkiksi Brasilian presidentti Jair Bolsonaro on julistanut aikomuksensa puhdistaa maan koulutusjärjestelmä kaikista viittauksista radikaalin opettajan Paulo Freiren työhön. Yhdysvalloissa Trump taas on edistänyt hyökkäyksiään julkista ja korkeakoulutusta vastaan, budjetteja leikaten ja nimittäen koulutusministeriksi Betsy DeVosin, miljardöörin, joka vastustaa julkista koulutusta.

Tämä kehitys on osa laajempaa suuntausta, jossa opetus on yhä enemmän alistettu valtiovallan ja markkinatalouden haluille. Markkinatalous pyrkii valtaamaan koulut ja yksityistämään ne, samalla kun pedagogiset valinnat alistetaan valtiollisten tai kaupallisten intressien mukaan. Koulutusta ei enää nähdä paikkana, jossa nuoret voivat kehittää kriittistä ajattelua, vaan pikemminkin välineenä tuottaa työvoimaa, joka tulee väistämättä kohtaamaan taloudellista epävarmuutta tai joutuu syyllistetyksi rikoksiin.

Me elämme ajassa, jossa kaksi maailmanlaajuista liikettä on törmäyskurssilla. Neoliberaali globalisaatio on kriisissä, koska se ei kykene täyttämään lupaustaan eikä hillitsemään omaa raakuuttaan. Tämän seurauksena on syntynyt laaja kansanliike, joka on alkanut haastaa globaalin kapitalismin ja sen tuottaman eriarvoisuuden. Toisaalta taas demokratiaa koettelevat kapinat ympäri maailmaa tuottavat toivon kipinöitä, mutta myös muistuttavat siitä, kuinka demokratian kehitys voi helposti kääntyä autoritaariseksi.

Tässä maailmassa on elintärkeää ymmärtää, että demokratian ja koulutuksen merkitys on enemmän kuin koskaan uhattuna. Historiatietoisuus ja yhteiskunnallinen lukutaito ovat avainasemassa, mutta ne eivät ole vain teoreettisia käsitteitä. Ne ovat välineitä, joiden avulla voidaan taistella neoliberalistista fasismia vastaan ja palauttaa arvot, jotka takaavat todellisen vapauden ja tasa-arvon.

Miksi kriittinen lukeminen on elintärkeää demokratialle ja historiatietoisuudelle fasismia vastaan?

Neoliberalismi, joka on päässyt vallitsemaan nykyisessä yhteiskunnassa, on luonut ympäristön, jossa ei vain valehdella, vaan myös pyritään häivyttämään raja fantasia ja todellisuus välillä. Tämä henkisen ja tiedollisen hajoamisen taustalla on luotu toimintamalleja, jotka tekevät yksilöistä alttiita hyväksymään fasistiset hallintatavat ja vahvan johtajan houkutukset. Filosofi Byung-Chul Han on tuonut esiin, että aikamme ylivoimainen informaatio- ja impulssi-influenssi on radikaalisti muuttanut huomiomme rakennetta ja taloutta. Tietoisuus ja huomio ovat pirstaloituneet, ja mietiskelevän lukemisen ja tarkkaavaisen kuuntelemisen sijaan olemme joutuneet elämään yhä kiihtyvämmässä informaatiovirrassa, jossa ajattelu jää väistämättömästi nopeuden, pakon, äänien ja häiriöiden valtaan. Tämä ajattelun kahtiajakautuminen tekee ajatuksista pinnallisia ja vaikeuttaa yhteyksien luomista, kausaliteettien hahmottamista ja laaja-alaista ymmärrystä.

Tämä tietoinen ja alitajuinen tiedonmurtuminen luo koulutuksen ja kulttuurin puutetta, mikä puolestaan altistaa yksilöt eksistentialistiselle vieraantumiselle ja eristäytymiselle. On mahdollista, että historian tuntemuksen puute ja yksityisten ongelmien muuntaminen vain henkilökohtaisiksi kysymyksiksi estää meitä ymmärtämästä niitä laajempia yhteiskunnallisia ja poliittisia rakenteita, jotka vaikuttavat elämäämme. Samalla tämä ilmiö tukee kulttuuria, jossa väkivalta, julmuus ja autoritaariset taipumukset saavat entistä enemmän tilaa. Vain kriittinen luku ja historiallinen tietoisuus voivat tarjota välineitä nähdä ja tulkita maailmaa syvällisesti, jotta voimme puuttua siihen.

Demokratian puolustaminen ei ole mahdollista ilman julkista huomiota historian, politiikan ja informoitujen arvioiden voimaan. Tämän ymmärtäminen ja historian kriittinen lukeminen ovat avaimia yhteiskunnalliseen vastarintaan ja vastavoimien rakentamiseen fasistista kehitystä vastaan. Trumpin aikakauden erityispiirre oli historian ja kielen halvaantuminen, jolloin ne tyhjenivät sisällöstä ja muuttuivat ideologisiksi työkaluiksi, joilla perusteltiin autoritaarista valtaa ja poliittista manipulaatiota. Tämä oli osa laajempaa strategiaa, jossa muistin ja historian merkitys pyrittiin minimoimaan. Näin saatiin estettyä kriittinen pohdinta ja tuettiin kollektiivista ahdistusta, joka oli irti historian realiteeteista.

Trumpin kampanja ja retoriikka perustui pitkälti nostalgiassa elämiseen ja myyttisen "amerikkalaisen viattomuuden" palauttamiseen. Tällainen historiaa vääristävä nostalgia ei ainoastaan kyseenalaistanut demokraattisen keskustelun edellytyksiä, vaan myös hävitti kansalaisuuden radikaalin käytännön. Kun sana ja muisti kiellettiin, demokratian yhteinen todellisuus hukkui. Muistin ja kielen invalidointi onkin yksi tärkeimmistä keinoista, joilla nykyinen poliittinen tilanne yrittää estää kollektiivisen vastarinnan syntymisen.

Historian lukeminen kriittisesti ei ole vain teoreettinen harjoitus; se on käytännöllinen ja poliittinen askel kohti vaihtoehtoisten maailmojen kuvittelemista ja mahdollistamista. Fasismi hyödyntää historian unohtamista ja kieltämistä tehokkaasti välineenä politiikan väkivaltaistamiseen. Esimerkiksi Trumpin hallinnon hyökkäykset historiallisia kertomuksia vastaan, kuten New York Timesin 1619-hanke, joka valaisi orjuuden perintöä, olivat suoria yrityksiä sensuroida menneisyyttä ja estää kriittistä historiantuntemusta. Näin historia ja muisti saivat poliittisen voiman, joka estää yhteiskunnan kehityksen ja demokratian tulevaisuuden.

Lopulta muistin ja historian palauttaminen ei ole vain yksilöllinen projekti, vaan se on kollektiivinen prosessi, joka vaatii yhteiskunnallista ja poliittista sitoutumista. Kriittinen ajattelu, historiallinen muistaminen ja sen tuottama tietoisuus ovat avaimia demokraattisten arvojen puolustamiseen ja vastustamiseen niitä tahoja vastaan, jotka pyrkivät uudelleenluomaan totalitaarisia rakenteita. Muistin vaaliminen, erityisesti vähemmistöjen ja sorrettujen historian, on kaiken keskiössä.

Miten pandemia paljasti yhteiskunnalliset epätasa-arvot ja systeemiset ongelmat?

Covid-19-pandemia ei ollut vain terveys- tai talouskriisi. Se oli yhteiskunnallinen kriisi, joka paljasti syvälliset rotu- ja luokkaerot Yhdysvalloissa ja muualla maailmassa. Kriisin alkuvaiheessa hallituksen kyvyttömyys valvoa ja rajoittaa viruksen leviämistä osoitti valtion ja sen hallitsevien instituutioiden haavoittuvuuden. Tämä epäonnistuminen oli, kuten Tim Dickinson Rolling Stonessa totesi, osaltaan se tekijä, joka johti yhteen suurimmista katastrofeista, joita maa on kokenut lähes vuosisataan.

Kun pandemia eteni, se ei vain paljastanut globaalia terveyshaastetta, vaan myös syventänyt jo ennestään olemassa olevia eroja yhteiskunnassa. Erityisesti mustat amerikkalaiset, joiden kuolleisuus oli kolminkertainen verrattuna valkoisiin, joutuivat pandemian tuhoisimpien vaikutusten kohteeksi. Toisaalta pandemian myötä paljastui myös muiden yhteiskunnallisesti heikommassa asemassa olevien, kuten köyhien ja vähemmistöihin kuuluvien, päivittäinen taistelu elämän perusasioiden, kuten riittävän terveydenhuollon, palkkojen ja työsuhteiden turvattomuuden vuoksi. Nämä ryhmät joutuivat kestämään pandemian rinnalla rakenteellista syrjintää, taloudellista eriarvoisuutta ja poliittista epäoikeudenmukaisuutta.

Vaikka pandemia ei valinnut uhrejaan etnisyyden, luokan tai aseman mukaan, sen vaikutukset olivat kaikkein tuhoisimmat niille, jotka jo ennestään elivät aliravittuja ja taloudellisesti haavoittuvassa asemassa. Täsmälleen tässä ilmenee Martin Luther King Jr:n todistus siitä, että "Kaikki epätasa-arvon muodot, terveydenhuollon epäoikeudenmukaisuus on kaikkein järkyttävintä ja epäinhimillisintä." Tämän ymmärtäminen vaatii syvällistä tarkastelua, sillä terveydenhuolto ja sen saatavuus eivät ole universaaleja oikeuksia vaan ne ovat pitkälti riippuvaisia yhteiskunnallisten ja taloudellisten rakenteiden puolueellisuudesta.

Pandemia paljasti myös sen, kuinka laajalle levinnyt oli neoliberalismin narratiivi, joka on systemaattisesti väittänyt, että sairaus, kodittomuus, köyhyys ja eriarvoisuus ovat vain "pieniä poikkeuksia" muuten terveessä yhteiskunnassa. Tämä narratiivi oli kuitenkin kaukana totuudesta, kuten pandemia itse osoitti. Samalla se herätti uudenlaisen sosiaalisen solidaarisuuden tarpeen, joka nosti esiin yhteiskunnallisen vastuun ja yhteisten etujen puolustamisen. Ei voida enää hyväksyä yhteiskuntaa, jossa yli 31 miljoonalla amerikkalaisella ei ole terveysvakuutusta, yli 38 miljoonaa elää köyhyysrajan alapuolella ja 140 miljoonaa kamppailee köyhyyden kanssa.

Rasismin ja luokkaerojen korostaminen pandemian aikana ei ole sattumaa. Se on pitkän historian seurausta, jossa rotuerottelu ja luokkajako ovat muovanneet terveydenhuoltojärjestelmää ja elinoloja, erityisesti vähemmistöjen osalta. Tämä on ilmeinen muistutus siitä, että terveydenhuolto ei ole pelkästään lääketieteellinen kysymys, vaan ennen kaikkea poliittinen ja yhteiskunnallinen kysymys. Esimerkiksi Etelävaltioissa, joissa rotuerottelu oli voimassa pitkään, terveydenhuolto järjestettiin selvästi rotupohjaisesti ja estettiin mustia saamasta samantasoisia palveluja kuin valkoiset kansalaiset. Tämä syrjintä on kantanut pitkän ja raskaan perinnön, joka edelleen vaikuttaa mustien ja muiden vähemmistöjen terveyteen ja hyvinvointiin.

Pandemian myötä myös neoliberalismi, joka on pitkään ollut kapitalistisen talousjärjestelmän perusta, paljastui monilta osin kyvyttömäksi tarjoamaan kansalaisille peruspalveluja, kuten terveydenhuoltoa ja työsuhteiden turvaa. Esimerkiksi valtavat summat, jotka Yhdysvalloissa ohjattiin suurille yrityksille ja finanssialalle, sen sijaan, että niitä olisi käytetty köyhien ja vähemmistöjen tukemiseen, ovat osoitus järjestelmän perimmäisistä ongelmista. Näiden ongelmien ytimessä on paitsi taloudellinen epätasa-arvo myös se, kuinka heikko on valtion kyky suojella kaikkein haavoittuvimmassa asemassa olevia kansalaisia.

Vaikka pandemian aikana näkyväksi tulleet haasteet koskivat meitä kaikkia, oli hyvin ilmeistä, että köyhät, kodittomat ja työttömät joutuivat kokemaan kriisin vaikutukset suhteettoman kovina. Näiden ryhmien asema ei ollut ainoastaan terveysuhan alainen, vaan myös heidän elinolosuhteidensa ja elämänlaatunsa heikkenivät entisestään. Kriisin myötä heistä tuli paitsi sairauden myös epäinhimillisyyden ja välinpitämättömyyden symboleita.

Lopulta pandemia ei vain paljastanut terveysjärjestelmän ja talouden vikoja, vaan se nosti esiin myös politiikan, joka oli tuottanut ja ylläpitänyt näitä eriarvoisuuden rakenteita. Se, että yhteiskunta ei kyennyt suojelemaan kaikkein heikoimmassa asemassa olevia, on paitsi taloudellinen epäonnistuminen myös moraalinen romahdus. Tämä on muistutus siitä, kuinka tärkeää on jatkaa taistelua sosiaalisen oikeudenmukaisuuden puolesta ja rakentaa yhteiskunta, jossa terveydenhuolto ja hyvinvointi eivät ole etuoikeuksia vaan oikeuksia, jotka kuuluvat kaikille.

Kuinka Trump rakensi oman imagonsa ja mitä siitä on opittava?
Miksi Kanō Eitokun Cypress Tree -maalaus heijastaa Momoyama-kauden voimaa ja estetiikkaa?
Miten Zadehin laajennusperiaate muuttaa epävarmuuden käsittelyä?
Virtsateiden infektioiden hallinta selkäydinvammoista kärsivillä henkilöillä
Miten korkean konfliktin poliitikot luovat kriisin illuusion ja miksi se toimii?