Mikä on velvollisuuden ja salaisuuden hinta keskellä ruttoa?

Portit pysyivät suljettuina. Niiden takana vallitsi hiljainen pelko, jota kukaan ei halunnut nimetä ääneen. Sairaus – megrim – oli tullut luostariin, ja sen myötä vanhat rakenteet murtuivat. Tansman seisoi sateessa ja odotti vastausta pienestä luukusta, joka aukesi ovessa. Hänen pelkonsa ei ollut vain sairauden tarttuvuus, vaan salaisuus, jota hän kantoi. Hän tiesi enemmän kuin muut, mutta hänen tietonsa oli myös hänen kahleensa.

Kun veli Boris nostettiin vaunusta ja jätettiin kiviseinän juurelle, oli selvää, että mikään ei ollut enää ennallaan. Hänen huuliltaan livahti varoitus – “Laivojen miehet ovat keskuudessamme” – ja sitten hiljaisuus. Portit eivät auenneet. Sade kasteli mustaa kivimuuria, ja Tansman jatkoi matkaansa alas kohti kaupunkia, jossa talot oli naulattu kiinni, puutelineitä pystytettiin ja savupatsaat nousivat taivaalle. Polttohaudat muuttivat kaupungin hajun: elämä oli katoavaa, kuolema pysyvää.

Vanha Garth tuli hänen ovelleen yöllä. Tämä yksinkertainen, hermostunut mies, joka puhutteli Tansmania nykyään “herra”-sanalla, pyysi vaunua ja hevosia kuljettaakseen ruumiita. Hän oli peloissaan, mutta päättänyt. Hän näki Tansmanin aiemmin toimivan pelkonsa läpi ja halusi nyt tehdä samoin. Tansman ei kyennyt kertomaan, että hänen pelkonsa johtui muusta kuin sairaudesta. Hän ei voinut paljastaa totuuttaan, ja niin hän antoi Garthin lähteä. Seuraavana yönä Garth palasi, sairas ja oksennuksessa, ja kaatui Tansmanin syliin.

Tansman kantoi hänet ylös, vuoteeseensa, ja hoiti hevoset kuin olisi tehnyt sen koko elämänsä. Hänen mielensä oli vielä epävarma, mutta hänen kätensä tiesivät jo: hän menisi Rilken huoneeseen ja ottaisi esiin lääkintäpakin. Hän tekisi sen, mitä ei ollut aiemmin uskaltanut – paljastaa osan itsestään. Hänen lihaksensa ja sydämensä olivat päättäneet puolestaan, sillä hän ei ollut koskaan ennen todella pitänyt toisesta ihmisestä, mutta nyt hän tiesi pitävänsä vanhasta Garth Buie’sta.

Tässä maailmassa, jossa elämä oli lyhyt ja kipu läsnä, Tansmanin hiljainen ratkaisu nousi esiin kuin tunnustus. Hän ei ollut enää vain tarkkailija, vaan toimija, joka valitsi myötätunnon salaisuuden sijaan. Samalla hänen sisäinen ristiriitansa – hänen inhimillinen puolensa ja hänen alkuperänsä laivojen miehenä – tiivistyi yhteen tekoon: pelastaa yksittäinen, merkityksetön, mutta kuitenkin merkityksellinen ihminen.

On tärkeää ymmärtää, että tämä ei ole vain tarina rutosta, vaan tarina moraalisesta velvollisuudesta ja identiteetin hinnasta. Se kuvaa, kuinka äärimmäinen tilanne pakottaa ihmisen määrittelemään uudelleen sen, mikä on totta ja mikä on oikein. Megrim ei ole vain sairaus, vaan symboli: se on pelko, eristäytyminen, yhteisön hajoaminen ja yksilön valinta myötätunnon ja salaisuuden välillä. Tällaisessa tilanteessa jokainen päätös on tunnustus, ja jokainen teko voi paljastaa enemmän kuin sanat.

Mikä on syyllisyys, ja kuka sen määrittelee?

Tansman ryömi mudassa, sydän raskaana ja kädet veressä. Hän oli juuri tappanut miehen – ei vihollista, ei tuntematonta, vaan Garthissa jotakin samaa, jotakin jaettua ja silti peruuttamattomasti erillistä. Kivellä, jonka hän oli kaivanut irti liukkaasta rinteestä, hän oli murtanut toisen posken ja irrottanut silmän kuopastaan. Vasta tekohetkellä hän huomasi itkevänsä. Se oli ensimmäinen kerta neljäänkymmeneen vuoteen, sitten kun hän oli läpäissyt Koetuksen ja saanut aikuisen kansalaisen oikeudet Daudelinissa. Hän itki nyt itselleen, viattomuudelleen, kaikelle mikä oli luisunut pois hänen käsistään.

Hän kantoi Garthin ruumista olkapäillään alas mutaista polkua. Taakka painoi enemmän kuin hänen hartiansa kestivät. Kaksi kertaa hän laski ruumiin maahan levätäkseen ja tunsi oman haavansa repivän keuhkoista ilmaa. Hän ei ollut enää vain haavoittunut – hän oli rikki. Garthin jäännöksistä leijuva haju, palaneen lihan ja palaneiden hiusten käry, sekoittui hänen omiin muistoihinsa. Hän lisäsi puita tuleen ja sytytti sen roihuamaan, kunnes Garthin ruumis oli sen liekeissä. Hän seisoi vieressä ja katseli. Hän yritti muotoilla ajatuksiaan, mutta ei pystynyt näkemään painajaistaan pohjaan asti. Hän vain tiesi, että se oli olemassa ja jatkui.

Tansman ei osannut enää erottaa itseään lapsesta, joka oli jossakin hänessä elossa. Hän oli suorittanut velvollisuutensa: pitänyt Prometheukset salassa, säästänyt heidät häpeältä, suojellut heitä omalta loistoltaan. Hän oli tehnyt kaiken, mitä häneltä oli odotettu. Silti hänen sisällään oli vain tyhjyys. Hän ei tuntenut olevansa syyllinen, mutta ei myöskään oikeutettu. Hän oli yrittänyt pelastaa Garthin, mutta tämä oli hyökännyt hänen kimppuunsa. Vai oliko hän tappanut Garthin saadakseen tämän ottamaan hänet vakavasti? Vai siksi, että hänellä oli valta siihen? Vai vain pysäyttääkseen painajaisen?

Zebulonilla aika jatkui. Rutto oli pyyhkäissyt yli Deleren ja vetäytynyt. Ihmiset palasivat kaupunkiin, avasivat luukut ja laskivat päänsä. Elämä palautui, ja samalla myös Tansmanin arki: hän avasi varastonsa muiden mukana. Mutta sisäisesti hän oli labyrintissa, josta nimet ja kasvot karkasivat. Brother Emile auttoi häntä muistamaan, mutta keskustelut luostarista ja sen veljistä heijastivat vain hänen omaa eksyneisyyttään. Hän oli kuin lapsi aikuisen kehossa, kulkemassa käytävillä, joissa kaikui kysymys: kuka hän nyt on, mitä hänestä tulee?

On tärkeää ymmärtää, että Tansmanin tarina ei ole vain kertomus yhdestä miehestä ja hänen teostaan. Se on tutkielma syyllisyydestä, identiteetistä ja velvollisuudesta. Ihminen voi täyttää hänelle annetut ohjeet ja silti jäädä yksin kysymysten kanssa, joita kukaan ei ole osannut muotoilla. Syyllisyys ja oikeutus eivät aina kulje rinnakkain. Tekeminen ja ymmärtäminen voivat erota toisistaan niin, että teko jää varjoonsa, pelkäksi liikkeeksi ilman sanoja. Juuri se varjo muovaa ihmistä enemmän kuin mikään päätös.

Miten aika ja muut todellisuudet muokkaavat ihmismieltä ja maailmaa

Kaikki oli valmista. "Ei mitään. Jos todella haluat mennä, jos olet päättänyt mennä, minä lähetän sinut." Littlejohn melkein nousi ylös ja halasi häntä, mutta kunnioitus piti hänet paikoillaan. Jos Samantha olisi pyytänyt, ehkä hän olisi halunnut, että Littlejohn säilyttäisi tuon kunnioituksen. Näin Littlejohn sai mahdollisuuden matkustaa vuoteen 1970 ja valmistua. Äiti valmisteltiin jälleen – ei satunnaiseen vaeltamiseen, vaan ohjattuun uneen. Samantha laski itse aikamatkareseptin, kertoi, että tämä matka ei olisi samanlainen kuin mikään aikaisempi. "Tiedän sen," Littlejohn sanoi, mutta hän ei ollut täysin valmis siihen, mitä tulisi.

Matka oli kuitenkin tärkeä, sillä se oli mahdollisuus ymmärtää maailman menneisyyttä ja tulevaisuutta, mitä ilman hän ei olisi voinut täysin kehittyä. Vaikka hän oli valmis olemaan "jumala" vuonna 1970, hän palasi matkaltaan liian aikaisin ja pettyneenä. Mikään ei ollut niin yksinkertaista. Hän ei ollut valmis kohtaamaan menneisyyden julmuuksia, vaikka hän oli harjoitellut ja valmistautunut. Jopa ensimmäiset kokemukset, jotka olivat täynnä voimaa ja jumaluuden tuntua, saivat hänet ymmärtämään jotain syvempää: ei riitä, että ymmärtää aikakautensa voimat, vaan on oltava valmis myös sen henkisiin, usein tuhoaviin vaikutuksiin.

"Sain nähdä sen kaikkein tuhoisimman osan," Littlejohn sanoi. "Kaikki olivat niin voimakkaita, mutta he käyttivät valtaansa niin väärin." Samantha vastasi rauhallisesti, melkein surullisesti: "He eivät olleet niin pahoja, ja he oppivat paremmin. Tämä on tärkeä asia muistaa. Jos he eivät olisi muuttuneet, meitä ei olisi nyt tässä." Tämä viesti, että ihmiset voivat muuttaa itsensä, jopa ennen suuria mullistuksia, on keskeinen osa inhimillistä kehitystä ja aikamatkailun ymmärtämistä. Menneisyyden tarkastelu voi tuoda pintaan syvällisiä ja kipeitä totuuksia, mutta se voi myös avata mahdollisuuden muutokselle.

Vaikka Littlejohn ei ollut valmis, hän oli saanut tärkeän opetuksen: ei ole mitään helppoa tapaa olla jumala. On vain mahdotonta ymmärtää, kuinka syvälle valta ja sen väärinkäyttö voivat ulottua, ennen kuin kokee ne itse. Hän halusi palata vuoteen 1381, paikkaan, jossa ei ollut niin paljon voimaa, mutta ehkä enemmän ymmärrystä. Tämä paluu ei ollut vain matka ajassa, vaan paluu inhimilliseen ymmärrykseen ja kehittymiseen.

Muutoksen näkeminen voi olla vaikeaa, mutta tärkeää on se, että muutosta tapahtuu. Ihmiset eivät ole koskaan täysin vääriä tai pahoja, vaan he voivat oppia ja kasvaa. Samalla, kun tarkastellaan menneisyyttä ja sen virheitä, on hyvä muistaa, että tulevaisuus voi aina tuoda mukanaan uuden mahdollisuuden parantaa. Ja se ei ole aina helppoa. Se vaatii aikaa, kuten aika itsessään, joka kulkee, kietoutuu ja muovaa sekä yksilöitä että yhteisöjä. Ajan tarkastelu ei ole vain pelkkä matka, vaan myös pohdinta siitä, miten me kaikki olemme osa jatkuvaa kehitystä, joka ylittää meidän yksilölliset kokemuksemme.

Matka aikajanalla, olipa se kuinka helppoa tai vaikeaa tahansa, on aina myös sisäinen matka. Se, miten me käsittelemme ja ymmärrämme menneisyyden tapahtumat, voi olla yhtä tärkeää kuin se, mitä matka tuo meille ajallisesti tai fyysisesti. Ajassa matkustaminen ei ole pelkästään paikan tai ajan ymmärtämistä, vaan ennen kaikkea itsen ja maailman ymmärtämistä.

Miten pystysuora maailma muuttuu vaakasuoraksi

Tämä hetki on tullut. Voit tuntea sen ilmassa. Kaikki muuttuu ja se tuo tullessaan sekä hämmennystä että mahdollisuuksia. Tässä maailmassa on hetkittäin tunnelma, joka vie sinut pois jokapäiväisestä arjesta. Tämän hetken lähestyminen on kuin ukkosen herääminen – se alkaa kaukaa, mutta sen voima on käsin kosketeltavaa. Tämä on väistämätöntä, tämä on jotain, mitä ei ole tapahtunut pitkään aikaan, mutta mikä nyt on valmis muovaamaan kaiken uudelleen.

Kun Sky Blue astuu pois vanhasta maailmastaan ja katsoo kohti uusia mahdollisuuksia, hän ei voi olla ihmettelemättä, kuinka syvällä hän itse on ollut. Hetki, jona pystysuora maailma muuttuu vaakasuoraksi, on merkittävä. Ihmiset alkavat miettiä asioita, joita eivät ole aikaisemmin uskaltaneet edes kuvitella. He etsivät ratkaisuja, jotka eivät perustu siihen, mitä he ovat aina tienneet, vaan siihen, mitä he voivat nyt oppia ja kokea. Tämä käänne ei ole vain ulkoinen, vaan se tulee myös syvältä sisältä. Se on hetki, jolloin maailma avautuu eri tavalla, kuin mitä siihen on totuttu.

Lähdetään katsomaan, mitä tämä merkitsee ja miksi tämä hetki on niin tärkeä. On huomioitava, että tällaiset käänteet eivät ole vain sattumaa. Ne syntyvät tarpeesta. Vertikaalinen maailma, jossa kaikki oli järjestetty tietyllä tavalla, joutui horjumaan, koska sen perusteet eivät enää toimineet. Tämä muuttuminen ei ole vain fyysinen ilmiö. Se on myös psykologinen ja filosofinen siirtymä, jossa vanhat ajatukset ja tavat menettävät merkityksensä.

On hetkiä, jolloin tuntuu kuin kaikki olisi jo menetetty. Näin oli esimerkiksi Sky Bluella ja hänen vanhemmillaan. He olivat joutuneet todistamaan kaiken menettämistä – heidän linnakkeensa, kaivoksensa, varastonsa olivat kadonneet. Vanhan maailman murtuminen voi aiheuttaa suuriakin ahdistuksia, mutta se on myös mahdollisuus. On tärkeää ymmärtää, että vaikka kaikki näyttäisi menneen pieleen, ei ole olemassa vain yhtä mahdollisuutta, vaan maailmassa on aina tilaa toiselle käänteelle. Se on ensimmäinen askel kohti uutta alkuperää.

Kun Sky Blue kuulee Landlord Thingin sanovan, että ihmisille annetaan toinen mahdollisuus, tämä ei ole vain tyhjä lupaus. Se on muistutus siitä, että elämä on arvokasta, ja että vaikka menneisyys on kadonnut, tulevaisuudessa voi olla vielä paljon annettavaa. Tämän hetken läsnäolo on hyvin tärkeää, sillä se muistuttaa siitä, kuinka vähäisetkin muutokset voivat vaikuttaa elämänkulkuun.

Mitä tämä kaikki tarkoittaa meille? Kun pystysuora maailma muuttuu vaakasuoraksi, emme enää voi luottaa pelkästään siihen, mitä olemme aina tienneet. Muutoksen hetki ei ole vain yhden maailman loppu, vaan toisen alku. Uusi maailma voi olla pelottava, mutta siinä on myös mahdollisuus luoda jotain merkittävää. Tämä on se hetki, jota ei saa hukata. Kun katsoo ympärilleen, voi nähdä tuon suuren muutoksen, joka alkaa ilmassa ja ulottuu jokaiseen nurkkaan, johon katsoo. Se on jotain suurempaa kuin vain sääilmiö – se on uuden mahdollisuuden avautuminen.

Endtext