Miksi Irak ja 9/11 liittyivät toisiinsa Yhdysvaltojen ulkopolitiikassa?

9/11-terroristihyökkäykset Yhdysvalloissa muovasivat kansainvälisen politiikan maisemaa ja käynnistivät Yhdysvaltojen taistelun terrorismia vastaan. Hyökkäykset, joissa yhteensä 2 973 ihmistä menetti henkensä, olivat suurin terroriteko maailmassa, ja niillä oli kauaskantoisia seurauksia. Yhdysvaltojen presidentti George W. Bush käytti hyökkäyksiä perusteluna sille, että terroristit piti estää saamistaan rahoitusta ja heidät piti pakottaa liikkumaan paikasta toiseen ilman turvapaikkaa tai levon mahdollisuutta. Samalla hän ilmoitti, että Yhdysvallat aikoi jatkaa ”terrorismia tukevien valtioiden” ja terroristeja suojelijoiden metsästystä.

Bushin puheen mukaan Yhdysvallat ei tulisi käymään tavallisia sotia, vaan pitkäkestoista kampanjaa, jonka aikana oli tärkeää heikentää terroristien tukikohtia ympäri maailmaa. Yksi keskeisistä toimenpiteistä oli hyökkäys Afganistaniin, jossa Talibanin hallitus oli suojellut al-Qaidaa. Tässä vaiheessa taistelun syyt olivat selkeät ja perusteltuja: tarpeen oli estää al-Qaidan toimintaa ja lähettää viesti muille valtioille, jotka suojelivat amerikkalaisten vihollisia.

Vain muutaman tunnin kuluttua 9/11-hyökkäyksistä toiset tahot Yhdysvalloissa alkoivat suunnitella vielä toista suurta kohdetta: Irakia. Erityisesti Project for the New American Century (PNAC) oli ajamassa sodan perustelua Irakissa jo ennen 9/11-hyökkäyksiä. PNAC oli vuonna 1997 perustettu ajatushautomo, joka oli saanut tukea monilta Yhdysvaltain poliittisilta ja akateemisilta vaikuttajilta. Tämän ryhmän mukaan Saddam Husseinin hallituksen kaataminen oli tärkeä osa Yhdysvaltojen strategiaa, erityisesti Lähi-idän vakauden takaamiseksi ja alueellisten uhkien estämiseksi.

PNAC:n johtohahmot, kuten William Kristol ja Robert Kagan, olivat jo vuonna 1998 kirjoittaneet avoimen kirjeen presidentti Bill Clintonille, jossa he vaativat Husseinin hallinnon kaatamista. Tämä vaatimus ei ollut täysin uusi, mutta se sai tukea Yhdysvalloissa myös merkittäviltä poliittisilta henkilöiltä, kuten entisiltä presidenttien neuvonantajilta ja puolustusministereiltä. Samalla myös taloudelliset ja geopoliittiset tekijät alkoivat vahvistaa ajatusta, että Irakin hallituksen kaataminen voisi tuoda suuria etuja Yhdysvalloille.

Kun 9/11-hyökkäykset tapahtuivat, monet Yhdysvalloissa näkivät tilaisuuden käydä Irakia vastaan, vaikka Irak ei ollut osallisena itse terrori-iskuihin. Tässä vaiheessa Saddam Husseinin ja al-Qaidan välisten yhteyksien käsitteleminen alkoi olla keskeinen osa sodan puolustamista. Esimerkiksi Yhdysvaltain varapresidentti Dick Cheney käytti hyväkseen huhuja ja virheellisiä tietoja yhdistääkseen Irakin ja al-Qaidan toiminnan. Vaikka CIA oli jo todennut, ettei Mohamed Atta ollut tavannut irakilaisia tiedusteluviranomaisia Prahassa, Cheney jatkoi tämän väitteen levittämistä.

Chalabi ja Irakin kansalliskongressi (INC) olivat tärkeitä toimijoita Irakia koskevassa tiedonvälityksessä. He toimittivat tietoja ja väitteitä, jotka myöhemmin osoittautuivat virheellisiksi ja harhaanjohtaviksi. Yksi merkittävä esimerkki oli se, että INC:n tiedot olivat osittain käytettyinä Colin Powelliin puheessa YK:ssa helmikuussa 2003. Powell väitti, että Irakilla oli kemiallisia aseita ja että se oli salannut ne kansainvälisiltä tarkastajilta. Myöhemmin kävi ilmi, että tämä tieto oli virheellistä, mutta se oli ollut keskeinen osa sodan perusteluita.

Yksi tärkeä huomio on, että vaikka 9/11 ja Irakin sota ovat kaksi eri asiaa, niiden välillä oli läheinen yhteys Yhdysvaltojen ulkopoliittisessa retoriikassa. Irakin sodan taustalla oli paitsi PNAC:n ajama sotaagenda myös laajempi turvallisuuspoliittinen tilanne, jossa terrorismi ja kansainväliset suhteet olivat avainasemassa. Yhdysvaltain reaktio 9/11-hyökkäyksiin oli niin voimakas ja monivaiheinen, että se johti konflikteihin, jotka vaikuttivat maailmanpolitiikkaan vuosikymmenien ajan.

Mikä on Amerikan ulkopolitiikan tulevaisuus Trumpin aikakauden jälkeen?

Donald Trumpin aikakausi Yhdysvaltain presidenttinä on jättänyt pysyvän jäljen maan ulkopolitiikkaan ja sen suuntaan. Trumpin hallinnon aikana Yhdysvallat otti uudenlaisen lähestymistavan kansainvälisiin suhteisiin ja erityisesti monenkeskisiin järjestöihin ja liittoutumiin. Trumpin kampanjan pääteemaksi nousi "America First", joka ilmensi ideologiaa, jossa Yhdysvallat laittoi omat etunsa etusijalle, usein unohtaen perinteiset liittolaisuudet ja yhteistyöjärjestöt.

Tällainen lähestymistapa ei ollut täysin uusi, mutta Trumpin hallinnon toiminnassa se sai konkreettisia ja näkyviä muotoja. Esimerkiksi Yhdysvallat vetäytyi Pariisin ilmastosopimuksesta ja YK:n ihmisoikeusneuvostosta, ja se uhkasi irtautua Pohjois-Atlantin liittoutumasta (NATO). Tällaiset toimet herättivät kansainvälisesti huolta siitä, että Yhdysvallat ei enää ole valmis toimimaan globaalina johtajana. Monet maailman johtajat alkoivat kyseenalaistaa Yhdysvaltojen roolia ja sen sitoutumista globaaliin järjestykseen.

Samalla Trumpin politiikka, joka monessa suhteessa erosi perinteisestä puolueiden välistä konsensusta, sai myös osakseen kritiikkiä Yhdysvalloista itsestään. Erityisesti monissa tutkimuksissa on noussut esiin, että amerikkalaiset ovat jakautuneet entistä enemmän sen suhteen, miten heidän maansa tulisi toimia kansainvälisessä yhteisössä. "America First" -politiikkaa kannattavat uskovat, että Yhdysvallat ei saisi olla liikaa riippuvainen muista valtioista, kun taas vastustajat näkevät sen eristäytymisen riskeinä globaaliin vakauteen ja turvallisuuteen.

Trumpin kauden aikana monet Yhdysvaltain ulkoministeriön ja puolustusministeriön virkamiehet, jopa presidentin läheiset neuvonantajat, ovat kritisoineet presidentin epäjohdonmukaisia päätöksiä. Esimerkiksi presidentin halu irtautua Syyriasta ja vähentää Yhdysvaltain läsnäoloa Lähi-idässä herätti huolta liittolaisten keskuudessa, mutta myös kotimaassa, jossa pelättiin, että se voisi johtaa epävakauteen alueella.

Toisaalta Trumpin hallinnon ulkopolitiikka ei ollut täysin eristäytymistä, vaan osa siitä oli nimenomaan "sopimustavoitteinen", eli Yhdysvallat halusi neuvotella parempia kauppasopimuksia ja tehdä yksittäisiä sopimuksia, jotka hyödyttäisivät sen omia etuja. Esimerkiksi Kiinan kanssa käytävissä kauppaneuvotteluissa Trumpin hallinto halusi uudelleenmääritellä kauppasuhteet ja asettaa kauppasodan pelotteeksi. Tämä lähestymistapa sai tukea niiltä, jotka uskoivat, että Yhdysvallat oli jäänyt liian alttiiksi muiden valtioiden taloudelliselle hyödyntämiselle.

Lopuksi on tärkeää ymmärtää, että Trumpin ulkopolitiikan perintö ei ole yksiselitteinen. Vaikka monia hänen toimiensa seurauksia ei vielä täysin voida arvioida, on selvää, että Yhdysvallat on käynyt läpi suuria muutoksia, jotka saattavat vaikuttaa sen rooliin kansainvälisessä yhteisössä pitkälle tulevaisuuteen. Trumpin aikakausi on herättänyt kysymyksiä siitä, miten tulevaisuudessa yhdysvaltalaiset näkevät maailman roolinsa ja kuinka he voivat mukautua globaaliin kehitykseen, joka on entistä monimutkaisempi ja epävarmempi.