Onko uutisista pidättäytyminen oikeutettua?

Tieto ja sen hankkiminen ovat elintärkeitä osia päivittäistä elämäämme, mutta joskus on tilanteita, joissa uutisista pidättäytyminen voi olla oikeutettua. Tämän käsitteen tarkastelu liittyy siihen, kuinka uutiset voivat vaikuttaa kykyymme muodostaa oikeita ja objektiivisia käsityksiä maailmasta. Joskus on jopa niin, että uutisten seuraaminen voi johtaa vääriin uskomuksiin, mikä tekee uutisista pidättäytymisen kognitiivisesti ja epistemisesti perustelluksi.

Erityisesti kliinisissä kokeissa, joissa on mukana useita tutkimusryhmiä, on yleistä, että tutkimuksen osallistujilta ja/tai tutkijoilta pidätetään tietoa hoitovaihtoehdoista, jotta mahdolliset ennakkoluulot eivät vaikuttaisi tuloksiin. Tätä käytäntöä kutsutaan sokeutukseksi (blinding), ja se on osa monia tutkimuksia eri aloilla, mukaan lukien lääketiede ja oikeustiede. Sokeus ei rajoitu vain tieteellisiin kokeisiin vaan sitä voidaan käyttää myös yhteiskunnallisessa ja poliittisessa keskustelussa. Esimerkiksi John Rawlsin (1971) tunnettu "tuntemattomuuden verho" -käsite auttaa tarkastelemaan jakautumisen oikeudenmukaisuutta siten, että ihmiset eivät voi tehdä päätöksiä oman asemansa perusteella yhteiskunnassa (kuten sukupuolen, rodun, kansallisuuden tai varallisuuden perusteella). Tällöin on kuviteltava, että olemme täysin tietämättömiä omasta asemastamme, ja näin voimme objektiivisesti arvioida, miten yhteiskunnan tulisi toimia.

Kun siirrytään keskustelemaan uutisista pidättäytymisen oikeutuksesta, on tärkeää pohtia, milloin tämä on epistemisesti perusteltua. Uutisten seuraaminen voi tuottaa enemmän vääriä uskomuksia kuin totuuksia, tai uutiset voivat antaa oikeita mutta epäolennaisia tietoja. Tällöin on järkevää pitää taukoa uutisista, ainakin tietyistä aiheista tai tietystä lähteestä. Tämä ajatus nojaa siihen, että uutisympäristön luotettavuus on heikko, jolloin uutisten seuraaminen voi johtaa enemmän harhaan kuin oikeaan tietoon.

Uutisista pidättäytymisen oikeutuksen perusedellytykset voidaan jakaa kahteen osaan: Ensinnäkin, on oltava hyvät perusteet uskoa, että ympäristössä on "valehdeltuja uutisia", eli uutislähteet tuottavat pääsääntöisesti vääriä tai vääristyneitä tietoja. Toiseksi, uutisten vääristämistä on vaikea havaita ilman suurta vaivannäköä ja erityisiä taitoja. Tämä koskee erityisesti syväävääriä (deepfake) -teknologian luomia kuvia ja videoita, joita on erittäin vaikea erottaa todellisista.

Esimerkiksi tekstimuotoisten uutisten osalta oikeiden ja väärien uutisten erottaminen vaatii useiden eri lähteiden vertailua ja faktojen tarkistamista. Kuvien ja videoiden osalta tilanne on vielä haastavampi, sillä nykyisin kuka tahansa voi luoda manipuloituja kuvia ja videoita helposti saatavilla olevilla ohjelmilla. Tämä on johtanut siihen, että niin sanotut syväväärennökset ovat levinneet laajasti internetissä, eikä niiden havaitseminen ole enää yhtä helppoa kuin aiemmin. Tämä lisää epäluottamusta uutislähteiden luotettavuuteen.

Tärkeä kysymys on, kuinka henkilö voi tulla oikeutetuksi uskomaan, että ympäristössä on "valehdeltuja uutisia", jos hän ei seuraa uutisia lainkaan? Yksi tapa on se, että uutisista pidättäytyvä henkilö voi tarkistaa jollain muulla luotettavalla lähteellä, kuten kansallisella uutispalvelulla, onko jollain toisella, vähemmän luotettavalla lähteellä ollut taipumusta vääristää tietoja. Tällöin voidaan perustellusti uskoa, että kyseinen lähde tuottaa "valehdeltuja uutisia".

Uutisista pidättäytymisen oikeutus liittyy myös kognitiivisiin resursseihin. Jos uutisten seuraaminen vie liikaa aikaa ja energiaa uutisten aitouden arvioimiseen, voi olla järkevää keskeyttää uutisten seuraaminen, ainakin tietyn ajan. Tämä on erityisesti relevanttia, kun uutiset eivät ole vain vääristeltyjä, vaan niissä voi olla huomattavia virheitä, jotka ovat vaikeasti havaittavissa ilman erityistä asiantuntemusta.

Perustellun uutisista pidättäytymisen taustalla on luotettavuuden ajatus. Uutisten seuraaminen ei ole oikeutettua, jos se tuottaa enemmän virheellisiä kuin oikeita uskomuksia. Jos uskomus ei ole luotettavasti hankittu, se ei ole oikeutettu. Tämän vuoksi uutisista pidättäytyminen voi olla järkevää silloin, kun ympäristö ei takaa uskomusten luotettavuutta. Luotettavuus on keskeinen tekijä, jonka vuoksi vääristellyt uutislähteet voivat olla vähemmän hyödyllisiä kuin niiden jättäminen huomiotta.

Jos uutiset kuitenkin tulevat luotettavista lähteistä ja niiden tiedot ovat tarkistettavissa, uutisten seuraaminen ei ole niin ongelmallista. Kuitenkin, kuten edellä mainittiin, aina ei ole helppoa erottaa todenperäisiä uutisia vääristä, ja joskus on parempi olla seuraamatta niitä, kun on syytä epäillä niiden paikkansapitävyyttä.

Mikä on valeuutisten luonne ja miksi uskomme niihin?

Valeuutiset eivät ole pelkästään valheellista tietoa, vaan ne ovat monisyinen ilmiö, joka nivoutuu epistemologian, psykologiaan ja yhteiskuntatieteisiin. Ne haastavat perinteiset käsitykset tiedosta, uskomuksesta ja totuudesta, sillä ne eivät ainoastaan vääristä faktoja, vaan vaikuttavat syvällisesti siihen, miten ihmiset muodostavat käsityksensä maailmasta ja luottavat tietoon.

Valeuutisten leviämiseen vaikuttavat niin teknologiset, sosiaaliset kuin kognitiiviset tekijät. Internetin ja sosiaalisen median aikakaudella tiedon määrä on valtava, mutta samalla sen laadun valvonta on haastavaa. Kuten Simon (1971) huomauttaa, organisaatioita ja yksilöitä on suunniteltava informaatioähkyn keskellä, mutta nykyinen tiedonkulku luo helposti suotuisat olosuhteet väärälle tiedolle. Tämä johtaa myös siihen, että ihmiset altistuvat jatkuvalle sisältövirralle, jossa totuuden ja valheen rajat hämärtyvät.

Ihmiset ovat alttiita uskomaan valeuutisiin, koska ne usein vahvistavat olemassa olevia ennakkoluuloja ja sosiaalista identiteettiä. Psykologiset mekanismit, kuten vahvistusharha, tekevät ihmisistä valmiita hyväksymään helposti ne tiedot, jotka tukevat heidän maailmankuvaansa, ja hylkäämään vastakkaiset faktat. Tämä episteminen vinouma aiheuttaa, että valeuutiset löytävät otollisen maaperän erityisesti polarisoituneissa yhteiskunnissa.

Epistemologisesti valeuutiset haastavat tiedon luotettavuuden. Perinteinen tiedon määritelmä korostaa todenmukaisuutta ja perusteltua uskomusta, mutta valeuutiset murskaavat tämän kaavan. Kuten Gelfert (2018) selittää, valeuutinen ei ole vain väärä tieto, vaan sen tarkoituksellinen ja systemaattinen vääristely. Tämä tekee niiden vastustamisesta vaikeaa, koska ne käyttävät usein hyväksikäytettyjä argumentaatiotekniikoita, jotka näyttävät uskottavilta. Cook, Lewandowsky ja Ecker (2017) osoittavat, että “rokottaminen” eli valistus harhaanjohtavista argumenteista voi vähentää valeuutisten vaikutusta, mutta tämä vaatii tietoista ja pitkäjänteistä työtä.

Valeuutisten torjuminen ei kuitenkaan ole pelkästään yksilön vastuulla. Demokratiassa tiedon oikeellisuus on perusta yhteiskunnalliselle keskustelulle ja päätöksenteolle (Brown 2018). Siksi mediakasvatus, kriittinen ajattelu ja tiedonlähteiden arviointi ovat välttämättömiä keinoja ylläpitää yhteiskunnan tiedollista integriteettiä. Lisäksi on ymmärrettävä, että valeuutiset hyötyvät usein sosiaalisista verkostoista ja algoritmeista, jotka suosivat sensaatiomaista ja vahvistavaa sisältöä (Chakraborty et al. 2015). Tämä teknologinen ympäristö vaatii uusia strategioita sekä lainsäädännön että yhteiskunnallisen normiston puolelta.

On tärkeää tunnistaa, että valeuutiset eivät ole yksiselitteisesti paha asia, vaan ne heijastavat myös syvempiä yhteiskunnallisia ja tiedollisia ongelmia. Niiden esiintyminen korostaa luottamuksen kriisiä, asiantuntijuuden rapautumista ja tiedon moninaisuuden hallinnan haasteita (Nichols 2017). Tästä syystä tiedon eettinen käsittely, avoimuus ja dialogin edistäminen ovat keskeisiä vastalääkkeitä.

Ymmärtäminen siitä, miten tiedon vastaanotto ja levitys toimivat, auttaa lukijaa tunnistamaan omat tiedon kulutustottumuksensa ja arvioimaan kriittisesti eri lähteitä. Valeuutisten mekanismien tiedostaminen on ensimmäinen askel kohti vastustuskykyä, mutta sen rinnalla tarvitaan myös kollektiivista vastuuta ja järjestelmällisiä toimenpiteitä. Lukijan tulisi myös tiedostaa, että totuuden etsintä on jatkuva prosessi, jossa epävarmuus on osa tiedollista tilaa. Epäilyksen ja kriittisen arvioinnin taito ei ole heikkous, vaan välttämätön väline nykyaikaisessa tiedon monimuotoisuudessa.

Voiko tieteen kiistämistä pitää poikkeavana tiedonhaun muotona?

Tieteen kiistäminen ei ole vain väärinkäsitys tai kriittisyyden muoto, vaan se edustaa syvällistä poikkeamaa niistä normeista, jotka ohjaavat tieteellistä tiedonhakua. Siinä missä tiede nojaa jatkuvaan, itseään korjaavaan prosessiin, jossa menetelmiä, teorioita ja todisteita arvioidaan avoimesti ja kriittisesti, tieteenvastaisuus rakentaa rinnakkaisen tiedonhankinnan järjestelmän, jossa nämä normit vääristyvät. Tätä voidaan pitää normatiivisena poikkeamana – epistemologisena poikkeustilana, jossa totuuden tavoittelu väistyy ideologisesti tai emotionaalisesti motivoituneen uskomusjärjestelmän tieltä.

Tieteenvastaisuudessa keskeistä on niin sanotun jälki-tiedonhaun (post-enquiry) muotoutuminen. Tämä ei viittaa pelkästään siihen, että tietty teoria kiistetään, vaan siihen, että itse tieteellisen tutkimuksen rakenteelliset lähtökohdat – kuten metodologinen läpinäkyvyys, evidenssin kumuloituvuus ja systemaattinen itsekorjaavuus – hylätään tai korvataan vaihtoehtoisilla, usein epäjohdonmukaisilla perusteilla. Esimerkiksi ilmastonmuutoksen kiistäjät eivät pelkästään hylkää ilmastotutkimuksen johtopäätöksiä, vaan asettavat kyseenalaiseksi koko järjestelmän, joka tuottaa näitä johtopäätöksiä. Samalla tavalla rokotevastaiset liikkeet eivät tyydy kyseenalaistamaan yksittäisiä tutkimuksia, vaan rakentavat kokonaisen epistemologisen narratiivin, jossa lääketieteellinen konsensus nähdään osana järjestelmällistä harhaanjohtamista.

Keskeinen mekanismi, joka tekee tieteenvastaisuudesta normatiivisesti poikkeavan, on sen taipumus rakentaa tiedollisesti itsestään sulkeutuvia järjestelmiä. Näissä järjestelmissä todisteet, jotka näyttäisivät osoittavan uskomuksen virheellisyyden, tulkitaan usein osaksi salaliittoa, harhautusta tai propagandaa. Tällaista ilmiötä on kuvattu käsitteellä "epistemic self-insulation", jossa uskomusjärjestelmä suojautuu ulkoiselta kritiikiltä rakentamalla mekanismeja, joiden mukaan kriittinen evidenssi on jo lähtökohtaisesti epäluotettavaa. Tämä muodostaa kehäpäätelmän: uskomus ei voi osoittautua vääräksi, koska kaikki yritykset sen kumoamiseksi nähdään osana vihamielistä tai valheellista järjestelmää.

Tällaisen poikkeavan tiedonhaun taustalla on usein epistemologinen epäluottamus – ei ainoastaan tieteellisiin instituutioihin, vaan myös niihin kognitiivisiin käytäntöihin, joilla yksilöt normaalisti arvioivat todisteita ja muodostavat uskomuksia. Seurauksena syntyy tilanne, jossa yksilöt voivat kokea harjoittavansa kriittistä ajattelua, vaikka käytännössä he vain vahvistavat ennakkokäsityksiään. Tämä voidaan nähdä eräänlaisena epistemologisena inversioilmiönä: totuuden tavoittelu muuttuu totuudelta suojautumiseksi.

Normatiivinen poikkeama näkyy myös siinä, kuinka tiedollinen auktoriteetti määritellään uudelleen. Tieteenvastaisessa diskurssissa ei harvoin nähdä, että yksilön oma intuitio, "terve järki", tai vaihtoehtoiset lähteet – kuten bloggaajat, YouTube-kommentaattorit tai poliittiset vaikuttajat – asetetaan samalle tai jopa korkeammalle tiedolliselle jalustalle kuin akateeminen tutkimus. Tällainen relativismi ei ole ainoastaan virheellistä, vaan se johtaa tiedon käsitteelliseen erodoitumiseen: kun kaikki näkemykset esitetään samanarvoisina, katoaa kyky erottaa perusteltu tieto uskomuksesta.

Tämän kehityksen ymmärtäminen edellyttää myös huomion kiinnittämistä siihen, miten yhteiskunnalliset kriisit ja institutionaalinen epäluottamus ruokkii tieteenvastaisia asenteita. Historiallisesti salaliittoteoriat ja tieteenvastaisuus ovat voimistuneet erityisesti epävarmuuden ja poliittisen polarisaation aikana. Tällöin tieteeseen ei suhtauduta enää neutraalina tiedon lähteenä, vaan osapuolena ideologisessa kamppailussa.

Lisäksi on syytä huomata, että tieteenvastaisuus ei ole vain kognitiivinen virhe, vaan myös retorinen strategia. Esimerkiksi poliittiset toimijat ja taloudelliset intressiryhmät hyödyntävät tieteenvastaisuutta tarkoituksellisesti edistääkseen omia tavoitteitaan. Tällöin normatiivinen poikkeama ei ole pelkästään yksilötason ilmiö, vaan myös kollektiivisen vaikuttamisen väline.

Tieteenvastaisuuden tarkastelu normatiivisen poikkeaman näkökulmasta auttaa ymmärtämään, miksi pelkkä faktuaalinen oikaisu ei useinkaan riitä. Kyse ei ole tiedon puutteesta, vaan siitä, että koko tiedonhankinnan viitekehys on korvattu vaihtoehtoisella mallilla, jossa todisteilla ei ole samaa statusta kuin tieteellisessä kontekstissa. Tämän vuoksi on keskeistä analysoida paitsi uskomusten sisältöä myös niitä epistemisiä normeja ja mekanismeja, joiden varaan nämä uskomukset rakentuvat.

Miten episteminen este ja väärinkäsitykset voivat vaikuttaa keskusteluun rasismista ja arvoista

Monet konservatiivisesti suuntautuneet henkilöt voivat joskus joutua vaikeuksiin keskustellessaan epäselvistä ja monimutkaisista eettisistä ja yhteiskunnallisista kysymyksistä, kuten rasismista. Kun keskustelun painopiste siirtyy asiantuntijoiden moraalisiin ja arvoihin liittyviin väittämiin, se saattaa viedä keskustelua pois alkuperäisestä epistemisestä keskuksesta. Tällöin keskustelun osapuolet eivät enää ole samalla aaltopituudella, ja väittelyn sijaan syntyy puolustuskannalle siirtymistä arvojen ja uskomusten puolesta. Tämä ilmiö ei ole pelkästään reaktio kommenttiin, vaan itse kommentti voi olla jo merkki siirtymisestä keskustelun episteemisen fokuksen ulkopuolelle, tuoden esiin arvomäärityksiä ja -tuomioita, jotka eivät liity suoraan alkuperäiseen tiedolliseen keskusteluun.

Episteeminen este on tilanne, jossa keskustelun osapuolet eivät enää puhu samaa kieltä, vaikka uskovatkin tekevänsä niin. Tämä voi johtaa siihen, että toisiaan vastaan väittelevät osapuolet eivät oikeastaan ole edes eri mieltä, vaan he vain ymmärtävät toistensa väitteet eri tavalla. Esimerkiksi asiantuntijat voivat käyttää termejä, jotka eivät ole yleisesti ymmärrettäviä ja saattavat tulkita niitä epätarkasti. Tämä synnyttää illuusion erimielisyydestä, vaikka todellisuudessa on kyse väärinymmärryksestä, joka johtuu episteemisestä esteestä. Tämä väärinkäsitys voi olla erityisen vahingollinen, kun kyse on aiheista, kuten rasismista, joiden käsittelyssä terminologia on usein tarkasti määritelty ja asiantuntevaa.

Monet akateemikot puhuvat rakenteellisesta rasismista, joka ei vaadi tietoisia vihamielisiä aikomuksia, vaan ilmenee yhteiskunnan ja organisaatioiden rakenteissa. Tällöin rasismi ei ole vain yksilön pahantahtoista suhtautumista vähemmistön jäseniin, vaan se on sisäänrakennettu osa sosiaalisia käytäntöjä, instituutioiden toimintoja ja kulttuurisia normeja. Tämä käsitys on kuitenkin monelle ei-asiantuntijalle vieras, sillä he voivat ymmärtää rasismi-termin viittaavan vain henkilökohtaisiin ennakkoluuloihin ja syrjintään. Erityisesti vähemmistön ulkopuolelta tule