Rooman keisarit olivat usein suuria ja mahtavia hahmoja historiassa. Heidän valtansa ulottui koko valtakuntaan, ja heidän päätöksensä muovasivat koko maailman tulevaisuutta. Kuitenkin kaikki keisarit eivät olleet muistoissa suurina johtajina. Rooman historia tuntee myös keisareita, joiden hallitsemisessa ei ollut mitään loistokasta – keisareita, joiden valta oli täynnä epäonnistumisia, korruptiota ja pelkoa.

Vastaavasti Rooman keisari ei ollut pelkästään maailman mahtavimpia hahmoja, vaan myös yksi haavoittuvimmista. Voimakas, mutta samalla arvaamaton ja usein vainomansa. Tällaiset keisarit olivat niitä, jotka eivät kyenneet säilyttämään valtansa oikeudenmukaisuutta ja vakautta, vaan jotka elivät jatkuvassa pelossa ja epätoivossa. Esimerkiksi keisarit, kuten Caligula ja Domitianus, hallitsivat valtaansa pelolla ja vainoilla. Heidän hallintokautensa olivat täynnä mielivaltaisuutta ja raakuutta, ja monet historian lähteet kuvaavat heitä julmiksi ja äärimmäisiksi vallankäyttäjiksi.

Rooman valtakunnan rakenteet olivat monimutkaisia ja keisareiden kyvyt vaihteleva. Sen aikaiset keisarit joutuvat päivittäin käsittelemään valtavia haasteita. Rajat olivat jatkuvasti uhattuina, talous oli alttiina luhistumiselle ja kansalaisten tyytymättömyys oli suurenmoinen uhka. Tässä ympäristössä hallitsijat, jotka eivät kyenneet tasapainottamaan poliittisia ja taloudellisia ongelmia, olivat tuomittuja epäonnistumaan.

Keisarit, kuten Galba ja Vitellius, eivät olleet valmiita käsittelemään niitä valtavia paineita, jotka seurasivat keisarikunnan hallintaa. Heidän heikko johtamisensa ja kyvyttömyytensä voittaa armeijaa ja kansaa johti heidän nopeaan kukistumiseensa. Näiden keisarien heikkoudet toivat esiin sen, kuinka tärkeitä olivat valtakunnan vallitsevat olosuhteet ja hallitsijan kyvyt kohdata ne oikealla tavalla.

Roomassa vallassa pysyminen ei ollut pelkästään armoton taistelu omasta vallasta. Se oli jatkuvaa tasapainottelua monen muun asian kanssa. Keisareiden, kuten Commoduksen, valtakausi muistuttaa meille siitä, kuinka henkilökohtaiset ongelmat ja ylenpalttinen itsetunto voivat tuhota jopa valtavan imperiumin. Commodus oli tunnettu ylimielisyydestään ja itsekeskeisyydestään. Hänelle oli tärkeämpää säilyttää omat valtafantasiat kuin hallita valtakuntaa tehokkaasti.

Väärinkäytökset, kuten niitä nähtiin keisari Didius Julianusilla, joka osti itselleen keisarivallan, oli monen aikakauden korruptoituneisuuden huipentuma. Hänen kehno johtajuutensa ja kyvyttömyytensä ohjata valtakuntaa tehokkaasti johtivat vain sekasortoon ja sen hallitsemiseen vain lyhyen ajan.

Muita keisareita, kuten Elagabalus, oli helppo unohtaa, koska he olivat täysin kyvyttömiä hallitsemaan keisarikuntaa, ja heidän hallituksensa oli täynnä hämmennystä ja arveluttavaa politiikkaa. Elagabalus oli tunnettu häilyvästä ja epäjohdonmukaisesta hallinnostaan, mikä vain pahensi Rooman jo valmiiksi heikkoa tilaa.

Tällaiset keisarit muistuttavat meille kuitenkin yhtä tärkeää asiaa: keisarikunnan menestys ei ollut koskaan pelkästään henkilön johtajuuden tai kyvykkyyden varassa. Jos keisari oli heikko, hänen valtakuntansa oli altis sortumaan. Mutta jos keisari oli vahva, hän saattoi hallita jopa kaaoksen keskellä ja viedä valtakunnan uusiin korkeuksiin.

Rooman keisarikunnan historiassa nämä epäonnistuneet keisarit eivät olleet vain yksittäisiä henkilöitä, vaan myös esimerkkejä siitä, kuinka haavoittuvainen tällainen suuri imperiumi oli. Heidän epäonnistumisensa opettavat meille tärkeitä läksyjä vallan ja sen väärinkäytön riskistä, sekä siitä, kuinka henkilökohtainen kyky ja itsekeskeisyys voivat pahimmillaan tuhota maailman suurimman imperiumin.

Endtext

Miten Vitellius nousi keisariksi: Toinen vuoden 69 kohokohta Roomassa

Saksin ja Alppien rajalla, siellä missä siviilielämä ja sotilaallinen kuri kietoutuivat toisiinsa monimutkaisella tavalla, syntyi yksi Rooman historian epäonnisimmista keisareista. Vitellius, joka ei ollut tunnettu rohkeudestaan tai poliittisista kyvyistään, nousi keisariksi ja pysyi vallassa vain lyhyen aikaa, mutta hänen aikakautensa on tullut tunnetuksi ennen kaikkea hedonismista, ylpeydestä ja ylimielisestä välinpitämättömyydestä. Mutta miten näin kävi? Mikä oli se taustatekijä, joka mahdollisti hänen nousunsa?

Aluksi on syytä huomata, että Vitellius ei ollut yksin valtapeliensä keskellä. Hänen nimensä liitettiin kahteen tärkeään sotilasjohtajaan, Fabius Valensiin ja Alienus Caecinaan, jotka molemmat olivat erittäin kokeneita ja kyvykkäitä komentajia. Nämä miehet olivat olleet alueella pitkään ja olleet mukana monissa taisteluissa, jotka liittyivät saksalaisten heimokansojen kapinoihin ja muiden alueellisten levottomuuksien tukahduttamiseen. Heidän johdossaan olivat seitsemän legioonaa, jotka olivat taistelleet jatkuvasti ja nääntyneet sääolojen sekä alueen ankaruuden vuoksi. Näille legioonille Vitellius tarjosi mahdollisuuden; ei niinkään omista henkilökohtaisista kyvyistään, vaan sen vuoksi, että hänen taustansa oli niin kunnioitettava. Erityisesti, jos hän ei nousisi keisariksi, se olisi voinut johtaa siihen, että joku muu tekisi sen, ja hänen asemansa uhkaisi olla haitallinen.

Yksi tärkeistä tekijöistä, joka johti Vitelliuksen nimitykseen, oli legioonien tyytymättömyys Galban hallintoon. Galba oli tullut keisariksi vain yhdellä legioonalla, mutta Vitelliuksen esikunnassa oli useita legioonia, jotka kokivat olonsa epäoikeudenmukaiseksi, ja oli vaarana, että tämä tyytymättömyys nousisi väkivallaksi. Jos mitään ei olisi tehty, voisi seurata vain yhä tiukempaa kuria, mutta Valens ja Caecina herättivät upseerit ja miehistön toivon muutoksesta. Vitellius ei ollut erityisen aktiivinen tai innokas osallistumaan, mutta vähemmän innokas osallistuminen saattaa olla joskus tehokkain taktiikka.

Vitelliuksen nouseminen keisariksi oli tapahtuma, joka ei ollut täysin suunniteltu, mutta joka oli seurausta siitä, kuinka sotilasjoukot ympäri valtakuntaa alkoivat hyväksyä hänen nimensä. Vuonna 69 jKr. Roomassa oltiin kiivastahtisessa poliittisessa kaaoksessa, sillä Galba oli syrjäytetty ja keisari Otho oli noussut valtaan. Vitellius oli kuitenkin jäänyt kauas taistelukentältä, ja hänen elämänsä oli täynnä mukavuutta ja ylellisiä aterioita, mutta ei juuri muuta. Suuret sotajoukot marchasivat kohti Roomaa, ja vaikka Vitelliusin mukaan tuli entistä suurempi määrä eunukkeja ja viihdyttäjiä, hänen omat sotilaskykynsä eivät nousseet koskaan esiin. Hänen osuutensa oli lähinnä sen varmistamista, että hänen täyttyisivät henkilökohtaiset nautintonsa.

Sodassa Vitellius ei ollut itse aktiivinen pelaaja, vaan hän luotti Valensiin ja Caecinaan hoitamaan käytännön sotatoimet. Tämä eroaa merkittävästi Othon toiminnasta, joka itse johti armeijaa ja oli valmis kamppailemaan. Vitelliuksen suuri heikkous oli hänen kyvyttömyytensä ottaa vastuuta ja johtaa sodan aikaisissa tilanteissa. Otho puolestaan oli valmis asettamaan itsensä vaaralle ja asettamaan sotajoukkojen tarpeet etusijalle. Sen sijaan Vitelliusin johtajuus oli passiivista ja hän nautti vain omasta hyvästä olostaan.

Kun Vitellius saapui Roomaan, hänet ympäröi huomiota herättävä ylellisyys. Suuret juhla-ateriat ja nautinnot olivat keskiössä, ja jo matkan varrella tämä ilmeinen hedonismi oli monille armeijassa palvelleille sotilaille hämmentävä kokemus. Vitellius itse nautti täysin siemauksin keisarin asemastaan ja otti omakseen loisteliaat juhlat, jotka alkoivat olla ennemminkin narsismia ja paheellista ylpeyttä kuin keisarin vastuutaan kantavaa arvokkuutta. Tämä näkyi muun muassa siitä, kuinka hänen retkensä Roomaan olivat täynnä lukemattomia juhlia ja ruokatarjoiluja, joista tunnetuimpia oli “Minervan kilpi”, ruokaruokalaji, jossa oli mukana sellaisia erikoisuuksia kuten flamingon kieli ja lohikalojen kivekset.

Tällaiset ylilyönnit ruoan suhteen heijastivat syvempää kulttuurista ja moraalista rappeutumista, joka oli levinnyt keisarilliseen hoviin. Vitelliusin aikakausi oli täynnä kulutuksen ylenpalttisuutta ja kauneuden etsintää, mutta se oli samalla kuva siitä, kuinka Rooman yhteiskunta oli langennut. Tämä ylellisyys oli osa suurta kuvajaiskuvaa siitä, miten keisari oli etääntynyt kansan tarpeista ja keisarikunnan hallinnollisesta vastuusta.

On tärkeää ymmärtää, että Vitelliuksen nousu ei ollut vain satunnainen tapahtuma. Se oli ilmentymä suuresta poliittisesta epävakaudesta ja yhteiskunnan hajoamisesta, joka oli tullut yhä ilmeisemmäksi Roomassa. Hänen esimerkistään voidaan nähdä, kuinka liian suuri riippuvuus henkilökohtaisista mielihyvistä voi johtaa hallinnan menettämiseen ja kuinka tärkeää on, että johtaja säilyttää vastuullisuuden ja johdonmukaisuuden tilanteen kriisitilanteessa. Tällöin keisarin tehtävä ei ollut vain nauttia omista eduistaan, vaan varmistaa valtion ja kansan tulevaisuus.

Kuinka Augustus hallitsi Roomaa ilman virallista valtaa?

Augustus, alun perin nimeltään Octavius, onnistui sen, mihin ei ollut vielä pystynyt kukaan ennen häntä: hän valloitti Rooman vallan käyttämättä suoraa monarkkista asemaa. Hän ei ollut vain keisari; hän oli "ensimmäinen kansalainen" – virallisesti ilman todellista valtaa, mutta käytännössä täysin määräävä hahmo. Tätä vallitsevaa tilannetta kutsutaan Augustuksen asettumisen aikakaudeksi, ja se on yksi antiikin historian suurimmista poliittisista temppuista.

Kun Octavius palasi Roomaan vuonna 27 eaa. voitettuaan kaksi sisällissotaa, hän esitti itsensä kansalle ja senaatille uutta, vapautunutta tasavaltaa hallitsevana henkilönä. Hän julisti palauttaneensa vallan senaatille, mutta totuus oli toisenlainen. Vaikka hän periaatteessa luovutti suurimman osan itselleen annetusta erityisvalvonnasta, senaatti myönsi hänelle uusia ja vieläkin tehokkaampia valtuuksia. Tämä oli taktinen siirto, joka antoi hänelle todellisen vallan hallita Roomaa ilman virallista valtaa.

Yksi tärkeimmistä valtuuksista, joka Augustus sai, oli tribunicia potestas – kansantribuunin valta. Tämä asema, joka oli alun perin tarkoitettu vain plebeijille, oli suunniteltu tasapainottamaan ylimystön ja tavallisten kansalaisten valtasuhteita. Augustus sai tämän arvonimen, mikä antoi hänelle oikeuden kumota senaatin päätöksiä ja puuttua suoraan kansan asioihin. Näin hän sai itselleen mittavat valtuudet ilman, että tarvitsi koskaan julkisesti kyseenalaistaa senaatin valtaa.

Näiden poliittisten temppujen taustalla oli Augustuksen tarkkaan harkittu kyky manipuloida kansaa ja senaattia. Vaikka hän väitti olevansa vain kansan palvelija, hän oli todellisuudessa täysin määräävä voima Roomassa. Hän ei ollut vain keisari – hän oli kaikkivaltias hallitsija, joka osasi piilottaa todellisen valtansa valtavien poliittisten ja symbolisten temppujen taakse. Hänen strategiansa oli luoda vaikutelma, että valtakunta oli palautettu kansan valtaan, vaikka todellisuudessa hän hallitsi täysin.

Rooman poliittinen ilmapiiri oli ollut vuosikymmenten ajan täynnä väkivaltaa ja epäjärjestystä, ja vaikka sisällissodat olivat päättyneet, ei ollut mikään itsestäänselvyys, että tasavalta todella palautettaisiin senaatin ja kansan valtaan. Augustus onnistui luomaan rauhan ja vakautuksen, joka kesti lähes neljä vuosikymmentä. Tällä valtakaudella Rooma ei vain selviytynyt – se kukoisti ja laajeni.

Augustuksen kyky pitää kiinni vallasta ilman virallista asemaa oli paitsi poliittinen mestariteos, myös yhteiskunnallinen innovaatio. Hän käytti hyväkseen senaatin monia rakenteita ja perinteitä, mutta manipuloi niitä tavalla, joka antoi hänelle käytännössä täydellisen vallan. Tässä oli yksi Augustuksen merkittävimmistä saavutuksista: hänellä oli valta määrätä monista asioista, mutta samalla hän onnistui säilyttämään tasavallan symbolisen muodon. Tätä menestyksekästä taktiikkaa ei olisi voinut saavuttaa ilman Rooman poliittisen kulttuurin syvällistä tuntemusta ja valmiutta sopeutua alati muuttuvaan poliittiseen tilanteeseen.

Vaikka Augustuksen hallinto tuo mieleen itsevaltiaan, oli hänen valtansa luonne monimutkaisempi. Hän ei ollut yksinkertainen diktaattori; hän oli mestarillinen poliittinen johtaja, joka osasi hallita valtaa taka-alalla ja pysyä samalla kansan suosiossa. Hänen valtakaudellaan Rooma ei menettänyt tasavallan perinteitä, mutta se ei ollut enää mikään tavallinen tasavalta. Se oli valtiollinen elin, jota Augustus käytti hyväkseen oman valtansa takaamiseksi. Tämä tasapainoilu oli monen tekijän summa, mutta erityisesti Augustuksen kykyä esittää itsensä tasavallan palauttajana, vaikka hän oli todellisuudessa yksinvaltias.

On tärkeää ymmärtää, että Augustuksen politiikan ja hallinnon mestarillisuus ei tullut pelkästään sotilaallisista voitoista tai poliittisista liitoista, vaan hänen kyvystään muokata valtiosysteeminsä niin, että se ei näyttänyt koskaan olevan täysin hänen omassa hallinnassaan. Tämä tasapainoilu perinteiden ja käytännön vallan välillä oli Augustuksen politiikan kulmakivi, ja se osoittaa, kuinka hän sai roomalaiset hyväksymään hänen valtansa ilman suuria vastarintaa.

Petronius Maximus: Hänen elämäntapansa ja kunnianhimoisen nousunsa taustalla piilevä kostopolitiikka

Petronius Maximus oli monipuolinen ja rikas roomalainen aatelismies, joka nautti elämästään täysillä. Hänellä oli hyvät varat, upeita kartanoita ja hän oli taitava hallitsemaan erilaisia tehtäviä. Hän oli henkilö, joka ei jäänyt huomaamatta. Sidonius Apollinaris kuvaa häntä suureksi hahmoksi, jolla oli ulkoinen loisto: iloiset juhlaillalliset, ylelliset menot, runsaasti seuraajia ja kirjalliset pyrkimykset. Hän ei ollut vain varakas ja arvostettu, vaan myös voimakas ja kunnianhimoinen. Hänen elämänsä oli täynnä ylellisiä illallisia, joissa hän luki runoja ja nautti seurasta. Tämä oli aitoa roomalaista elämää, mutta vaikka kaikki näytti täydelliseltä, Petronius Maximus ei ollut tyytyväinen.

Vuosien varrella Petronius Maximus oli onnistunut kaikessa, mihin oli ryhtynyt. Hän oli osannut tehdä rahaa, hallita maata ja hallita politiikan kiemuroita. Mutta sen sijaan, että olisi jäänyt nauttimaan saavutuksistaan, hän halusi lisää. Ehkä hän oli yksinkertaisesti saanut liikaa itseluottamusta menestyksestään, kuten Sidonius Apollinaris arveli, tai sitten oli jotain, joka sai hänet tavoittelemaan Rooman keisarillista kruunua. Tämä ajatus kruunusta ei kuitenkaan ollut yksinkertaisesti kunnianhimoa, vaan se oli myös kostopolitiikkaa – tapa kohdata ne, jotka olivat häntä loukanneet.

Petronius Maximusin henkilökohtainen tragedia sai alkunsa, kun keisari Valentinian III rakastui hänen vaimoonsa. Tämä tapahtuma ei ollut pelkkä romanttinen seikkailu, vaan se johti kiinteään, monimutkaiseen kostonpolitiikkaan. Valentinian III ei pelkästään vietellyt Maximusin vaimoa, vaan myös manipuloitui tilanteeseen, jossa tämä uskoi, että hänen miehensä oli kuollut tai oli määrännyt vaimonsa alistumaan keisarin vieteltäväksi. Tämä tapahtuma ravisteli Petronius Maximusia syvästi, ja hän vannoi kostavansa keisarille.

Tämä ei kuitenkaan ollut tavallinen henkilökohtainen kostotarina. Petronius Maximus ei ollut henkilö, joka ryhtyisi väkivaltaisiin toimiin ilman harkintaa. Hän oli älykäs ja tiesi, että tavanomaiset, veriset keinot eivät olleet paras ratkaisu. Hän ymmärsi, että hän ei voisi päästä lähelle keisaria ilman, että häntä estäisi Rooman keisarin läheisin ja tehokkain neuvonantaja, Flavius Aetius. Aetius oli legenda, mies, joka oli pelastanut valtakunnan Attila Hunin käsistä ja voittanut monia muita barbaareja, jotka uhkasivat Roomaa. Aetius oli niin arvostettu, että hänen poikansa oli kihlautunut keisarin tyttären kanssa, ja hänellä oli kyky tuhoaa kaikkia, jotka uhkasivat keisarin valtaa.

Aetius oli kuitenkin Petronius Maximusin tietoinen este keisarin puolelle pääsemiseksi. Niinpä Petronius Maximus ei ryhtynyt suoraan henkistä kostoa kostamaan, vaan hän suunnitteli loistavasti, kuinka päästä eroon Aetiuksesta. Aetius oli niin tärkeä keisarille, että Petroniusin täytyi löytää keino päästä lähemmäksi keisaria ilman, että hänen nimensä jääkään kiinni. Lopulta tämä mahdollisuus tuli, mutta ei aivan tavallisessa muodossa.

Erikoisella tavalla Petronius Maximus ei tarvinnut läheisiä miehiä tai salaista salamurhaajajoukkoa päästäkseen eroon Aetiuksesta. Itse asiassa Aetiuksen kuolema oli seurausta itse keisari Valentinian III:n toimista. Keisari tappoi Aetiuksen hänen omassa kokouksessaan, ja surmatyö oli niin yllättävä, että Aetius ei osannut odottaa sitä. Keisari ei pelkästään tapattanut lähintä neuvonantajaansa, vaan hän myös julisti omat syytökset Aetiusta kohtaan – syytökset, jotka eivät olleet aivan selviä, mutta jotka antoivat hänelle mahdollisuuden lopettaa Aetiuksen valta ja asema.

Keisari Valentinian III ei ollut kuitenkaan yksin tässä murhassa, sillä myös Heraclius, keisarin kamarineuvos ja eunukki, oli osallisena. He yhdessä järjestivät Aetiuksen murhan, ja tätä kaikkien aikojen roomalaista valtakunnan suurimman kenraalin kuolemaa seurasi Petronius Maximusin osuus seuraavassa vaiheessa. Hän meni keisarille ja tarjoutui täyttämään Aetiuksen jättämän tyhjiön, mutta keisari ei hyväksynyt tätä ehdotusta. Tämä oli suuri yllätys Petronius Maximusille, sillä hän oli ollut mukana keisarin suunnitelmissa ja oli kuvitellut saavansa palkkion toimistaan.

Petronius Maximus ei ollut kuitenkaan menettänyt rohkeuttaan. Hän ei antanut periksi, vaan käytti seuraavaksi täysin toisenlaista strategiaa päästäkseen keisarin suosioon ja tavoittelemaan keisarillista kruunua. Keisari Valentinian III:n jatkuva epäluottamus ja Aetiuksen kuoleman jälkimainingit johtivat siihen, että Petronius Maximus ei jäänyt pysyvästi varjoon. Päinvastoin, hänen kunnianhimonsa ja älykkyytensä saivat hänet jälleen etsimään keisarillista valtaa, vaikka tie oli mutkikas ja täynnä petoksia ja vaaroja.

Petronius Maximusin elämäntarina on muistutus siitä, kuinka henkilökohtaiset tunteet, kunnianhimo ja valtapeli voivat kietoutua toisiinsa. Hänen kostonhimoiset juonittelunsa eivät olleet pelkkää henkilökohtaista kostoa, vaan ne olivat myös syvällinen osa Rooman valtakunnan poliittista peliä. Se, mitä Petronius Maximus oli valmis tekemään saavuttaakseen tavoitteensa, oli enemmän kuin vain haaveista. Hänen kykynsä käyttää älyllistä voimaa ja manipulointia osoittaa, kuinka menestys ei ole pelkästään voimassa ja väkivallassa, vaan myös kyvyssä käyttää hyväksi muiden heikkouksia.

Petronius Maximusin kohtalo muistuttaa myös siitä, kuinka epävakaus ja epäluottamus voivat nopeasti muuttaa poliittiset liittoutumat ja voimasuhteet. Historiassa usein suuret vallanpitäjät ja valtioiden johtajat kamppailevat itse asiassa enemmän pelon ja epäluottamuksen kanssa kuin suurten voittojen kanssa. Vaikka Petronius Maximus oli menestynyt monilla elämänalueilla, hänen elämänsä loppu oli täynnä väkivaltaisia kiistoja ja valta-asetelmia, jotka osoittivat, kuinka suurien vallanpitäjien täytyy aina olla valmiita tekemään äkillisiä käänteitä.

Miten keisarit määrittelivät itsensä ja heidän perintönsä Rooman historiassa?

Vespasianus oli keisari, joka käytti itsestään ja pojistaan konsulin arvoa säännöllisesti. Hän nimitti itsensä konsuliksi lähes joka vuosi, poikkeuksena vain neljä kertaa. Tämän kaltainen itseoikeutettu ja toistuva valta-asema oli tavallista keisarien keskuudessa, mutta se kertoo myös siitä, kuinka tärkeänä konsulitason valta pidettiin Roomassa. Keisarit, kuten Vespasianus, eivät vain hallinneet armeijaa ja valtakuntaa, vaan he määrittelivät myös virallisesti itsensä tärkeiksi poliittisiksi henkilöiksi. Erityisesti Vespasianus onnistui palauttamaan Rooman tasavallan jälkeiset järjestelmät ja vahvisti omaa valtaansa, mikä ilmeni muun muassa hänen usein itselleen antamastaan konsulin arvosta.

Luciuksen Veruksen hallituskausi on eräänlainen varjo, joka peittää kuitenkin yhtälailla keisarin tarinan kuin hänen hallintonsa myrskyisät hetket. Vaikka Historia Augusta kertoo Veruksen hallinneen yhdessä Marcus Aureliuksen kanssa, se esittää Veruksen elämän monella tapaa "taustalla" olevan. Hän ei ole historiassa yhtä huomattava, vaikka hänkin oli osa merkittävää ajanjaksoa Rooman valtakunnassa. Tätä taustahallintoa seurasi monien muidenkin keisarien ajanjaksoja, joissa henkilökohtaiset saavutukset ja perintö ovat saaneet väistyä muiden poliittisten voimien alle.

Komodus oli keisari, joka jää historiaan yhtenä kaikkien aikojen itsensä korottavimmista ja vähemmän rakastetuista Rooman hallitsijoista. Hänen valtakautensa, joka tunnetaan erityisesti hänen itsetietoisuudestaan ja yleisestä poikkeuksellisuudestaan, oli täynnä outoja ja ylimielisiä tekoja. Komodus nimesi itse itsensä Herculesiksi ja käytti keisarillista arvovaltaansa omahyväisyyden ja yleisen hallinnollisen välinpitämättömyyden välineenä. Hänen valtakautensa luonne kuvastaa hyvin sellaista keisarin mentaliteettia, joka ei pelkästään vaatinut itselleen ylistystä vaan myös pyysi sen verolla kansalaisiltaan ja senaatilta.

Didius Julianus on toinen mielenkiintoinen esimerkki keisarista, jonka valta ei syntynyt perinteisellä tavalla. Hänen valtakautensa ei syntynyt valloittamisen tai perinnön kautta, vaan hän osti itselleen keisarillisen aseman praetoriaaneilta. Historia Augustan mukaan Julianus ei ollut suurikaan valtiomies, mutta hänen tarinansa on varoitus siitä, kuinka haavoittuva valta saattaa olla, jos sen taustalla ei ole todellista legitiimiyttä ja laajaa kannatusta. Julianuksen kausi oli kuitenkin lyhyt ja päättyi nopeasti, kun hänen valtaansa ei enää katsottu tarpeeksi vakavasti.

Geta, jota Historia Augustan mukaan kuvaillaan varsin epäonnistuneeksi keisariksi, jäi historyyn varsin hämäräksi henkilöksi. Hänen kuolemansa jälkeen veli Carus huolehti siitä, että hänen nimensä pyrittiin häivyttämään täydellisesti muistoista, osaksi sitä, mitä Roomassa tunnetaan nimellä Damnatio Memoriae. Se, kuinka valtio ja historia voivat vaikuttaa yksilön perintöön, on äärimmäisen kiinnostavaa ja koskettaa myös monia muita keisareita, joiden kohtaloita on myöhemmin jouduttu tarkastelemaan uudella tavalla.

Rooman keisarit toimivat ajan mittaan usein hyvin samankaltaisesti, mutta heidän hallintonsa ja henkilökohtaiset piirteensä paljastavat laajan kirjon, joka ulottuu itsevaltiaista vähemmän merkittäviin hahmoihin. Keisarin asema oli monin tavoin yhtä aikaa sekä ylimielinen että käytännönläheinen. Se oli asema, jossa valta oli sekä henkistä että konkreettista: keisari ei vain hallinnut, vaan hän myös loi ja määritteli itsensä ja sen myötä koko valtakunnan kehityksen.

Valta ei aina ollut samanlaista, ja se, kuinka keisari käytti asemaansa, vaihteli suuresti. Keisarin henkilökohtainen johtajuus saattoi vaihdella autoritaarisesta, lähes jumalallisesta hallinnasta, kuten Komoduksen kohdalla, täysin välinpitämättömään ja hallitsemattomaan tyylin hallintaan, kuten oli Julianuksen tapauksessa. Mutta kaikilla oli yhteinen piirre: heillä oli tahto ja kyky muokata ympäröivää maailmaa omaan visioonsa.

Lopuksi on tärkeää huomata, että keisarien kaudet eivät olleet pelkästään niiden omien toimintojen tulosta, vaan myös senaatin ja muiden poliittisten instituutioiden rooli valtakunnan hallinnassa oli merkittävä. Keisarin valta ei ollut vain yksilöllistä, vaan se oli aina osa suurempaa valtasuhteiden verkostoa, jossa poliittinen peli oli jatkuvassa liikkeessä.

Miten lihasmuisti ja mielen vaikutus vaikuttavat vastusharjoittelussa?
Mitä tapahtuu, kun lapsuuden seikkailu muuttaa muiston ja minäkuvan?
Mikä on yhtenäinen Doob-hajotelma rajoitteiden alla?
Mitä ovat sähköautojen latausteknologioiden keskeiset muuntajaratkaisut ja niiden ohjausperiaatteet?
Miten hyödyntää paine- ja vastusosmosi-järjestelmää kestävän energian tuotannossa ja veden käsittelyssä?