Miten sosiaalinen media, erityisesti Twitter, vaikuttaa vaalikampanjoihin ja politiikan retoriikkaan?

Sosiaalisen median, erityisesti Twitterin, rooli Yhdysvaltain vaalikampanjoissa on kasvanut merkittävästi viime vuosikymmenen aikana. Tämä kehitys on muuttanut politiikan kommunikaatiokulttuuria, mahdollistaen suoremman yhteydenoton äänestäjiin ja vaikuttaen siihen, millä tavoin ehdokkaat esittävät itsensä ja käsittelevät kampanjateemojaan. Erityisesti negatiivisen ja pelkoa herättävän retoriikan käyttö on noussut keskeiseksi keskustelunaiheeksi. Vuoden 2018 välikyselyiden aikana pelko ja negatiivisuus olivat toistuvia teemoja, joita hyödynnettiin paitsi perinteisessä mediassa myös Twitterissä, jossa ehdokkaat esittivät viestejä äänestäjille.

Republikaanit, erityisesti presidentti Donald Trump, käyttivät voimakasta kieltä uhkakuvien luomiseksi, kuten maahanmuuton ja väkivallan lisääntymisen pelottelua. Trump varoitti äänestäjiä suuren määrän ei-kansalaisten kulkevan kohti Yhdysvaltojen etelärajaa ja maalaamalla Demokraatit puolueeksi, joka ajaisi "avoimia rajoja". Tämä retoriikka ei rajoittunut vain perinteiseen mediaan, vaan myös sosiaaliseen mediaan, erityisesti Twitteriin, missä se sai laajaa huomiota. Näiden pelkojen ja negatiivisten viestien jakaminen oli osa laajempaa poliittista strategiaa, jonka tarkoituksena oli mobilisoida tukijoita ja luoda vastakkainasettelua.

Vaikka negatiivinen retoriikka on ollut osa vaalikampanjoita jo pitkään, Twitter on muuttanut sen luonteen. Aluksi tutkimukset osoittivat, että poliitikot, erityisesti oppositiopuolelta tulevat ehdokkaat, käyttivät enemmän negatiivisia viestejä, koska he eivät olleet vallassa ja heidän oli otettava hyökkäävämpää asennetta kilpailevia ehdokkaita kohtaan. Näin ollen Twitterin käyttö ei ollut pelkästään tapa kommunikoida äänestäjien kanssa, vaan myös tapa ottaa kantaa kilpailuasetelmaan ja muuttaa äänestäjien käsityksiä.

Erityisesti vuoden 2018 välikyselyt tarjoavat mielenkiintoista tutkimusmateriaalia, sillä ne paljastavat, että haastajat ja naisehdokkaat olivat taipuvaisempia käyttämään negatiivista kieltä Twitterissä verrattuna voittajiin ja virassa oleviin ehdokkaisiin. Ehdokkaat, jotka olivat tappiolla tai kilpailussa heikommassa asemassa, käyttivät enemmän ahdistuneisuutta ja vihaa ilmentäviä sanoja kuin heidän voittajansa. Tämä ilmiö liittyy siihen, että pelkoretorikka ja negatiivinen viestintä voivat olla tehokkaita mobilisoimaan äänestäjiä, erityisesti silloin, kun kilpailu on tiukkaa ja uhkakuvat herättävät huomiota.

Kampanjan konteksti, sukupuoli ja puolueetoverit vaikuttavat siihen, millaista kieltä ehdokkaat käyttävät, ja tämä on tärkeä huomioida politiikan ja kampanjointiviestinnän tutkimuksessa. Naisehdokkaiden ja demokraattien taipumus käyttää ahdistuneisuutta ja vihaa ilmentäviä sanoja heijastaa laajempaa sukupuoleen ja puoluepolitiikkaan liittyvää ilmiötä, jossa naisten ja miesten sekä eri puolueiden väliset erot ilmenevät kampanjoissa ja niissä käytetyssä kielenkäytössä.

Twitterin käyttö poliittisena välineenä on mullistanut politiikan kentän. Ehdokkaat voivat nyt välittää viestejä suoraan äänestäjille ilman perinteisten tiedotusvälineiden välikäsiä, mikä tekee keskustelusta dynaamisempaa ja nopeampaa. Tämä luo uusia mahdollisuuksia edustajien ja kansalaisten väliseen vuorovaikutukseen, mutta myös uusia haasteita poliittiselle keskustelulle. Sosiaalisen median avoimuus ja nopeus voivat johtaa aiempaa laajempaan keskusteluun, mutta samalla myös väärinkäytöksiin ja manipulointiin.

Sosiaalinen media ei ole vain väline, jolla poliitikot voivat jakaa viestejään, vaan se on myös uudenlainen tapa esittää itseään ja vaikuttaa siihen, miten ehdokkaat käsittelevät politiikan teemoja. Sosiaalisen median käytön yleistyminen tuo mukanaan mahdollisuuden laajentaa poliittista keskustelua ja tuoda esiin monia erilaisia näkökulmia, mutta samalla se tuo myös mukanaan riskejä, kuten vaalien manipulointi ja informaatiotulva.

Miten monimuotoisuus muuttaa Yhdysvaltain kongressia?

2018 vaalit olivat historialliset, sillä ne tuottivat monimuotoisimman kongressin, mitä Yhdysvalloissa on koskaan ollut. Vuosikymmenten taistelut tasa-arvon puolesta näkyivät konkreettisesti, kun yhä useampi nainen ja ei-valkoinen ehdokas nousi esiin, voittaen paikkoja molemmissa kongressihuoneissa. Tämä suuntaus oli askel kohti suurempaa kuvainnollista edustavuutta, mutta samalla paljastui myös syvempi ongelma – vaikka kongressi monimuotoistui, se ei ollut vielä valmis edustamaan Yhdysvaltain väestön koko kirjoa.

2018 vaalit eivät vain lisänneet monimuotoisuutta, vaan ne toivat esiin myös uusia poliittisia suuntauksia ja ristiriitoja. Esimerkiksi kaksi ensimmäistä musliminaista, Rashida Tlaib (D-MI) ja Ilhan Omar (D-MN), valittiin edustajainhuoneeseen, samoin kuin kaksi ensimmäistä intiaaninaista, Sharice Davids (D-KS) ja Deb Haaland (D-NM). Davids on myös ensimmäinen lesboksi tunnustautuva intiaani kongressissa. Yhdysvaltain väestön monimuotoistuminen ei siis enää ollut vain tilastollinen tosiasia, vaan se oli kääntynyt voimaksi, joka sai konkreettista ilmettä vaaleissa.

Toisaalta monimuotoistuminen oli näkyvissä myös humoristisempien valintojen kautta, kuten Kalifornian eteläosista valittujen kahden Katie-nimisen naisen – Katie Hillin ja Katie Porterin – voitot. Hill ja Porter voittivat republikaanien istuvat kongressiedustajat. Vaikka tällaiset valinnat herättivät huomiota, ne olivat osa laajempaa kehitystä, jossa demokraattinen puolue meni eteenpäin monimuotoisuuden ja tasa-arvon saralla samalla kun republikaanit jäi jälkeen.

Kongressin yhä suurempi monimuotoisuus heijastaa osittain suurempia yhteiskunnallisia muutoksia. Vaikka edustajainhuoneen ja senaatin jäsenet ovat monilta osin monimuotoisempia kuin ennen, se ei tarkoita, että kongressi olisi muuttunut täysin edustavaksi. Kuten C. Wright Millsin vuonna 1956 julkaisema teos The Power Elite korosti, Yhdysvaltain kongressi on pitkään ollut dominoinut pääasiassa sosioekonomisesti etuoikeutettujen, valkoisten miesten toimesta. Kongressin jäsenet olivat ja ovat edelleen suurilta osin korkeasti koulutettuja, asiantuntevia ja keskenään samankaltaisia – oli kyseessä sitten juristit, entiset sotilaat tai liikemiehet. Tässä mielessä kongressin monimuotoistuminen saattaa piilottaa sen todelliset sosioekonomiset jakautumat, jotka edelleen tekevät siitä elitistisen instituution.

Tätä taustaa vasten on ymmärrettävä, että monimuotoisuus ei aina tarkoita edustavuutta, ja sen toteutuminen saattaa jäädä pinnalliseksi, ellei siihen liity myös syvempää sosiaalista ja taloudellista oikeudenmukaisuutta. Tämän vuoksi on tärkeää tarkastella, keitä todella valitaan ja millaista taustaa heillä on – vaikka he saattavat edustaa uudenlaista etnistä tai sukupuolten monimuotoisuutta, he voivat silti edustaa samoja eliittejä, jotka ovat olleet hallitsevassa asemassa jo pitkään.

Kun tarkastellaan naisten ja vähemmistöjen etenemistä politiikassa, on huomioitava, että vaaleissa valitut naiset ja vähemmistöt eivät olleet vain kansallisen monimuotoisuuden heijastuksia, vaan he myös rikkoivat perinteisiä puolueiden sisäisiä rajoja. Tämä on osa laajempaa kehitystä, jossa poliittinen kenttä on jäsentymässä uusiksi. Demokraatit näyttävät olevan eturintamassa, kun taas republikaanit jäävät jälkeen monimuotoisuusasioissa. Tämä puoluerajat ylittävä kehitys on yhtä lailla tärkeää kuin ehdokaslistojen monimuotoisuus.

Onko Texasin poliittinen tulevaisuus murroksessa?

Texasissa käydyt vaalit vuonna 2018 tarjosivat sekä vastauksia että herättivät kysymyksiä osavaltion poliittisesta tulevaisuudesta. Beto O’Rourken vahva suorituskyky viittaa siihen, että Texasissa on mahdollista kilpailla liberaalina, ainakin jossain vaiheessa lähitulevaisuudessa. Hänen ennätykselliset varainhankintatuloksensa kulkivat käsi kädessä edistyksellisen ohjelman kanssa, jota aikaisemmat demokraattiset ehdokkaat eivät olisi koskaan omaksuneet. Mutta vakuuttavan kampanjan tekeminen on vain osa taistelua osavaltiossa, jossa äänestysaktiivisuus on jatkuvasti alhainen ja valtaosa puolueista on vahvasti motivoitunut pitämään vallitsevan tilanteen ennallaan. Todellinen kysymys onkin, voivatko tulevat liberaalit ehdokkaat voittaa lisääntyviä institutionaalisia esteitä ja voittaa Texasissa.

O’Rourken kampanjan voima oli sen kyvyssä muuttaa Texasin poliittista kenttää. Hän pystyi yhdistämään edistykselliset arvot ja arvostelut osavaltion nykyistä poliittista rakennetta kohtaan, jotka olivat aiemmin olleet vähemmistössä Texasissa. Hänen menestyksensä ei kuitenkaan tarkoita, että Texas olisi valmis muuttumaan demokraattisten puolueen tukikohdaksi – se on vain osoitus siitä, että liberalismille on tilaa, jos kampanja on riittävän vahva ja strategia oikea.

Silti Texasin poliittinen dynamiikka on monivaiheinen ja se ei salli yksinkertaisia johtopäätöksiä. Osavaltion poliittinen infrastruktuuri on syvästi juurtunut ja on monia tekijöitä, jotka suosivat republikaanien pitkään jatkunutta valtakirjaa. Väestönkasvu, demografinen muutos ja muuttuvat äänestäjäprofiilit, erityisesti suurissa kaupungeissa ja esikaupunkialueilla, saattavat tarjota edellytyksiä muutokselle. Mutta näitä muutoksia on vaikea ennakoida ja ne eivät välttämättä riitä riittävän suurten institutionaalisten esteiden voittamiseen.

Erityisesti, Texasin osavaltiossa on jatkuva, syvä puolueellinen jakautuminen, joka tekee valtakirjan muuttamisesta erittäin haastavaa. Väestön monimuotoisuus on kasvanut, mutta valtaosa äänestäjistä on yhä sidoksissa perinteisiin, konservatiivisiin arvoihin, jotka puolustavat nykyistä valtarakennetta. Vaikka nuoremmat ja monimuotoisemmat äänestäjäryhmät ovat alkaneet esittää uusia poliittisia vaatimuksia, on epäselvää, kuinka nopeasti nämä voimat voivat kääntää suuren osan kansasta demokraattien tueksi.

Yksi keskeisimmistä haasteista, joita Texasin liberaalit ehdokkaat kohtaavat, on äänestysaktiivisuuden lisääminen. Texasissa äänestysprosentit ovat aina olleet matalampia verrattuna moniin muihin osavaltioihin, ja monet liberaalit ehdokkaat joutuvat kilpailemaan yhteiskunnan osien kanssa, jotka eivät ole tottuneet osallistumaan vaaleihin. Lisäksi taloudellinen ja poliittinen järjestelmä on rakennettu siten, että se suosii nykytilan säilyttämistä, jolloin muutosten toteuttaminen on erittäin hidasta ja vaikeaa.

Vaikka O’Rourken kaltaiset ehdokkaat pystyivät mobilisoimaan uudenlaista poliittista energiaa, on tärkeää ymmärtää, että politiikan kenttä Texasissa ei ole yksinkertainen tai ennustettavissa oleva. Texasin vaaleissa ratkaisevaa on paitsi ehdokkaiden henkilökohtainen karisma ja kyky kerätä varoja, myös se, miten tehokkaasti he pystyvät voittamaan äänestäjien luottamuksen pitkäkestoisessa ja syvällä juurtuneessa poliittisessa järjestelmässä. Jos Texasissa tapahtuu muutoksia, ne tulevat olemaan hyvin hidasprosesseja ja niiden toteutuminen on kiinni monista tekijöistä, joita on vaikea ennustaa.