Matka lännen syrjäisille alueille oli monille nuorille miehille mahdollisuus päästä irti arkisesta elämästään ja etsiä parempaa tulevaisuutta. Jesse, joka keskusteli matkan varrella tavattujen maanviljelijöiden ja kuljettajien kanssa, ei kuitenkaan ollut vain matkalla. Hän ei etsinyt pelkästään kultaa, vaikka puhui siitä usein. Pikemminkin hän etsi jotain, mikä kestäisi, jotain, joka tarjoaisi enemmän kuin hetkellistä rikkautta.

Hän ei ollut kuitenkaan etsimässä vain materiaalisia rikkauksia. Jesse puhui myös siitä, miten kultaa ja muita mineraaleja oli löydettävissä, mutta hän arveli, että ne eivät olleet ainoa ratkaisu. "Olen etsimässä jotain, joka kestää kauemmin kuin kulta", hän sanoi. Hän ei ollut vielä löytänyt sitä, mutta etsi ja toivoi sen löytyvän. Maatalous ja karjanhoito olivat mahdollisia vaihtoehtoja, mutta hän ei ollut varma, mihin hän suuntaisi, ennen kuin löytäisi sen "jotain". Tämä kaipuu oli enemmän elämänpyrkimys kuin pelkkä taloudellinen tavoite.

Jessen puheista kuului halu ymmärtää muita ihmisiä, heidän elämäänsä ja sen piirteitä. Hän oli kiinnostunut kuulemaan muiden näkökulmia, eivätkä hänen keskustelunsa olleet pelkästään itsekeskeisiä, vaikka joskus se niin tuntui. Hänen huomionsa kiinnittyi myös Mormoneihin, jotka elivät alueella. He olivat keksineet monia keinoja selviytyä ja lisätä hyvinvointiaan, kaupankäynnistä eläinten kasvatukseen. Mutta Jesse ei ollut yksin etsimässä taloudellista ja henkistä rikkautta lännen erämaissa. Hänen ajatuksensa ja keskustelunsa olisivat lopulta johtaneet hänet poliittiselle uralle, vaikka tämä ei ollutkaan hänelle tietoinen suunta.

Jessen ajattelutavassa oli myös syvää pohdintaa siitä, miten elämästä tulisi elää. Mikä olisi se ratkaiseva tekijä, joka tekisi elämästä merkityksellistä ja kestävämpää? Hän ei ollut vain matkalla lännen kultakeskuksiin, vaan etsimässä paikkaa, jossa hän voisi todella elää ja tehdä jotain pysyvää. Etsintä oli enemmän elämäntapa kuin yksittäinen päämäärä.

Erityisesti Jessen sanoma ei ollut se, että kultahiput ja mineraalit olisivat olleet kaiken ydin. Hän ajatteli elämän jatkuvasta etsimisestä ja sen arvostamisesta. Voimme kuvitella, että tämän tyyppinen ajattelutapa ei rajoittunut vain Jessen omiin elämänkokemuksiin, vaan oli osa lännen aikaista maailmankuvaa. Monet, jotka matkasivat länteen, olivat samalla tavoin epävarmoja omasta tulevaisuudestaan ja etsivät jotain, joka antaisi elämälle merkitystä ja kestävyyttä. Ja vaikka he eivät aina olleet tietoisia siitä, mitä he etsivät, heidän matkansa ja valintansa kertoivat halusta löytää jotain pysyvää ja kestävää.

Lopulta, elämä lännen erämaissa oli enemmän kuin vain fyysinen matka. Se oli myös henkinen etsintä, jossa kysymykset itsestä, elämästä ja yhteisöistä toistuivat. Jesse ei ollut vain mies, joka etsi kultaa. Hän oli mies, joka etsi tarkoitusta.

Kuka oli Bill Fairweather, ja miksi hänen nimensä jäi historiaan?

Hänen elämänsä jäi monien silmissä epäselväksi, mutta tärkeää oli, että hänellä oli jotain, mitä monet etsivät: tarina, joka jäi elämään vielä hänen kuolemansa jälkeenkin. Bill Fairweather ei ollut vain tavallinen vaeltaja tai etsinyt vain kultaa – hänen unelmansa olivat suuremmat, ja hän halusi löytää paikan, jossa kukaan ei ollut käynyt ennen. Hän oli oppinut metsästämään ja jäljittämään jo varhaisessa iässä, ja hänen isänsä oli opettanut hänet niin tiukasti, että Fairweatherin oli lähes mahdotonta elää ilman kykyään lukea metsää ja jälkiä.

Matka Beaverheadiin Clem Talbotin kanssa vuonna 1862 oli yksi monista kuljetuista poluista, mutta se oli myös yksi merkittävimmistä. Tuolloin Fairweather oli jo saavuttanut lempinimen "vanha Bill" ja oli tunnettu muille vuoristojen miehille, jotka olivat kokeneet samoja vaikeuksia ja vaelluksia. Heidän suunsa puhuivat miehistä, jotka olivat käyneet taistelussa ja nähneet maailman monesta eri kulmasta. Vanha Bill ei ollut vain vanha mies, vaan hän oli legenda, jonka nimet olivat jääneet elämään vain vuoristojen ja preerioiden pyhissä tarinoissa.

"Vanha Bill" oli ollut Kanadassa ja oppinut siellä metsästämään, mutta hänen unelmansa olivat aina olleet suurempia. Hän oli varma, että hän löytäisi kultaa jostain, minne kukaan ei ollut vielä astunut. Kulta ei ollut vain aineellinen tavoite, vaan se oli symboli jollekin suuremmalle, johon Fairweather uskoi koko sydämestään.

Kun Bill ja Clem Talbot kulkivat Snake-joen yli, matka tuntui heistä enemmän odottelulta ja tavalliselta kulkemiselta kuin seikkailulta. Matka ei ollut täynnä dramaattisia hetkiä, mutta se oli täynnä pohdintoja ja keskusteluja. Yksi mielenkiintoinen hetki oli, kun he keskustelivat kuolleen puhkotun biisonin luista ja pohtivat miksi nämä valtavat eläimet olivat kadonneet niin nopeasti. Tämä kysymys herätti suurempia ajatuksia ja vei keskustelut syvemmälle kulttuuriin ja historiaan.

Bill Fairweather oli mies, joka oli oppinut elämään luonnon kanssa. Hän ei tarvinnut suuria aseita tai välineitä, koska hän oli saanut kykynsä kuunnella ja ymmärtää ympäröivää maailmaa, kuten harvat pystyvät. Hän oli myös mies, joka oli kokenut elämänsä aikana enemmän kuin monilla oli mahdollisuus kuvitella. Hänen elämänsä, vaikkakin täynnä epäilyksiä ja arvoituksia, antoi hänelle sellaisen aseman vuoristojen miesten keskuudessa, ettei sitä voinut kiistää.

Matka Snake-joen yli ja keskustelut Billin kanssa antavat lukijalle enemmän kuin vain tarinan vaeltajista ja seikkailuista. Ne antavat meille myös kuvan ajasta ja paikasta, jolloin elämän rytmi oli vielä kiinteästi sidoksissa luontoon ja maahan, joka ei antanut armoa. Tarina Bill Fairweatheristä ja hänen seikkailuistaan on muistutus siitä, kuinka menneisyys ei koskaan katoa täysin – se jää elämään ei vain tarinoissa vaan myös siinä, miten elämä oli sidoksissa luontoon ja sen arvoituksiin.

Mikä on lain ja järjestyksen rooli rajaseuduilla ja pienissä yhteisöissä?

Esimerkki tällaisesta ristiriidasta oli John Horanin tapaus, jossa miehen oli määrä tulla hirtetyksi tappamastaan kumppanistaan Lawrence Kellystä. Horanin ja Kellyn välinen riita oli liittynyt kultalöydön jakamiseen, ja Horan oli lopulta murhannut kumppaninsa, löyhästi soveltaen yhteisön sääntöjä ja ottaen lain omiin käsiinsä. Tämä tragedia päättyi hirttoon, ja sheriffi Plummer oli se, joka valvoi tuomiota. Koko tapahtuma herätti hänessä syvää ahdistusta ja pohdintaa siitä, oliko hän ollut valmis täyttämään lain vaatimukset, ja mitä se todella tarkoitti hänen henkilökohtaiselle moraalilleen ja ammatilliseen kunnianhimoonsa.

Vaikka Plummer oli kokenut ja tunnollinen virkamies, joka oli tottunut vaikeisiin tehtäviin, ei hän voinut olla murehtimatta syyllisyyden ja oikeuden toteutumisen välistä rajaa. Hän tiesi, että hänen roolinsa sheriffinä saattoi saada hänet tekemään päätöksiä, jotka eivät aina olleet yksinkertaisia, mutta hän ei ollut valmis luopumaan velvollisuuksistaan. "En ole juoppo", Plummer sanoi vaimolleen Annille, mutta sen raskaan päivän jälkeen hän ei voinut olla ottamatta useita juomia, sillä niistä oli tullut ainut keino käsitellä tapahtunutta ja pysyä hengissä henkisesti.

Kylän elämän tasapaino oli jatkuvassa jännitteessä lain ja henkilökohtaisten intressien välillä. Vaikka osa väestöstä piti itseään lainmukaisina ja valmiina kunnioittamaan järjestystä, oli olemassa myös suuri joukko henkilöitä, joiden rikokset jäivät rankaisematta, koska heitä ei voitu tunnistaa tai todistaa syyllisiksi. Tämän lisäksi monilla kylän asukkailla oli omia näkemyksiä siitä, miten lain tulisi toimia – monet epäilivät, että koko yhteisö oli pitkälti lain yläpuolella ja valvoi itseään.

Juuri tämä eriarvoisuus ja arvaamattomuus rikostutkinnoissa sai sheriffin Plummerin pohtimaan, oliko hän todella onnistunut täyttämään viran velvoitteet. Lain toimeenpanijana hänen tehtävänsä oli valvoa oikeudenmukaisuutta, mutta miten tämä oli mahdollista, kun rikokset tapahtuivat alueilla, joilla ei ollut tarkkoja todisteita tai voimia estää väkivallan leviämistä?

Tällaisissa yhteisöissä lain valvonta ei ollut yksinkertaista. On tärkeää ymmärtää, että vaikka rikokset saatettiin ratkaista nopeasti, se ei aina tarkoittanut oikeuden toteutumista. Oikeudenmukaisuus ei aina perustunut siihen, mitä lain mukaan olisi pitänyt tehdä, vaan siihen, mitä oli käytännössä mahdollista tehdä ottaen huomioon resurssit, aikarajat ja jopa ihmisten halukkuus puuttua asioihin. Tämä oli todellisuus monilla rajaseudun alueilla, joissa oikeus ja moraali olivat usein aivan eri asioita.

Kuka oli Henry Plummer — syyllinen vai uhri?

Hän antoi sen minulle viime keväänä, sanoi Jesse, ja hän oli aina katunut sitä. Aina kun hän näki minut Virginiassa, hän tiputteli vihjeitä saadakseen sen takaisin ja keksi eri tekosyitä milloin mihinkin. Olisin antanut sen takaisin, jos hän olisi tullut suoraan ja rintapaljastuksin sanonut, ettei hän halunnut kenenkään tietävän mistä oli lähtöisin. Nyt hän on poissa — teen hänelle palveluksen ja poltan sen. Hän repäisi muotokuvan neljään osaan ja työnsi palaset takanluukkuun. Ne rätisivät ja liekitettyinä hupenivat. Jesse sulki luukun ja pyyhkäisi toisen käden sormenpäillä toisen yli; ele oli kuin rituaali, jäähyväinen. Ja se oli siinä, hän sanoi hiljaisesti. Kenties jossain on miehiä, jotka oppivat karvaan läksynsä ja alkoivat pelata rehellisesti; Henry ei oppinut. Hänellä oli tilaisuus lähteä suoralle tielle, hänellä oli varoituksia—mutta hän ei lähtenyt maasta eikä pelastanut niskaansa.

Eikö sinä voinut tehdä mitään? Hän kysyi. Ei, vastasin. Se kuulostaa oudolta, mutta se oli totta. Silloin Alder Gulchissa oli koiran laki — kukin ajatteli omaa claimia ja omaa vaurauttaan. Ei olisi ollut miestä, joka ei olisi nauranut minulle, jos olisin vedonnut juoppoon kuten Sam Bunton; ja myönnän etten ollut aivan varma, ettenkö minäkin pitänyt hänen tarinoitaan sepitettyinä. En järjestänyt joukkoja tai noussut saarnaamaan, vaan lähetin kutsun Henry Plummerille ja kerroin hänelle koko jutun. Sanoin, etten ollut kiirehtivä uskomaan Samia, mutta jos se oli totta, olin minä valmis pitämään huolta omasta nahastani. Jos minut ryöstettäisiin, en tyytyisi tappamaan vain tierosvoja. Ottaisin sen todisteeksi Samin sanoista ja ampuisin ärähtäen Henry Plummerin, jos tarpeen — samoin Clem Talbotin kohdalla. Laitoin jämerästi, Ann, mutta Henry ymmärsi etten bluffannut. Muistutin häntä siitä, että osaan laukoa nopeammin ja suoremmin kuin kukaan vuorilla; sanoin, että jos joku hänen miehistään laittaisi levolle yhdenkin ystäväni, minä kostaisin.

Olin tyytyväinen, että kerroin Annille, vaikka ensin ei ollut järkeä pelästyttää häntä Samin hurjilla jutuilla ja myöhemmin oli liian myöhäistä. Komitea ei ollut järjestäytynyt ennen kuin George Ives roikottiin; vartijat olivat vannoneet salassapitoa. Todisteita Plummeria vastaan ei ollut kunnes Red Yeager alkoi puhua — vasta viikko sitten tänä iltana. Päivä sen jälkeen Virginian miehet kokoontuivat ja päättivät toimia. Minun tehtäväni oli paikantaa heidät ja estää pakoa; Lottin ja Sandersin hankkeena oli järjestää miehet Bannackissa ja selvittää heidän kantansa. He organisoivat, vaikkei sillä loppujen lopuksi ollut suurta merkitystä; ne kolme — Plummer, Stinson ja Ray — olisi joka tapauksessa hirtetty. Alder Gulchin miehet tarkoittivat liikettään vakavasti. Tähän loppuun ei heitä jätetä ennen kuin mies voi jättää pussillisen kultaa Wallace Streetin jalkakäytävälle ja löytää sen siellä viikon kuluttua.

“Tulee lisää hirsipuukoristelua, siis — kuten Dutch John?” Ann kysyi. “Jos John on elossa huomenaamuna, hänellä on tulessa