Livyn sanoin, Rooman historian kultakauden aikakausi oli täynnä ristiriitoja ja epäilyksiä. Aika, jolloin "kultaiset päivät" olivat jossain tuolla menneisyydessä, mutta joka ei koskaan tuntunut olevan aivan käsillä. Tämä aika, jonka monet historian kirjoittajat kutsuvat Rooman kultakaudeksi, oli monelle ajan hengen mukaisten moraalisääntöjen ja laillisten rajoitusten alainen. Keisari Augustus ja myöhemmin Domitianus loivat lakeja, jotka pyrkivät edistämään avioliittoa ja rankaisemaan aviorikoksia, mutta myös säätelemään ylellistä elämää, joka katsottiin merkiksi Rooman moraalin ja voiman heikkenemisestä. Liiallinen ylellisyys, jonka katsottiin johtavan pehmeyteen, välinpitämättömyyteen ja jopa hedelmättömyyteen, oli vaakalaudalla, kuten myös fyysisen ja moraalisen vahvuuden vaaliminen. Tämä ajattelu oli keskeistä keisari Vitelliuksen aikakauden tapahtumissa.

Vitelliuksen hallituskauden aikana Rooman legioonien kurittomuus ja yleinen elintason heikkeneminen tuli esille monella tasolla. Vitelliuksen sotilaat, jotka olivat tottuneet valloittamaan ja hallitsemaan suuria alueita, alkoivat heikentyä ja laiskistua, ja sen seurauksena ilmestyi vakavia levottomuuksia. Erityisesti huono kurinalaisuus ja yleinen välinpitämättömyys ilmenevät, kun Tacitus kuvaa legioonien vapaa-ajan käytöstä ja laiminlyönnistä, joka johti "shokkeihin" ja "saattoihin, joita ei voinut kuvata" – tämä ei ollut vain nuorten sotilaiden hauskanpitoa, vaan henkistä ja fyysistä rappeutumista. Idässä tapahtunut vallankumous, jossa Vespasianus julistettiin keisariksi, toi sodan Vitelliuksen heikentyneille legiooneille.

Tässä vaiheessa Rooman armeija oli siirtynyt tärkeimpään asemaansa: se ei enää ollut vain keisarin käskyjen täyttäjä, vaan myös sen voimassa, jolla oli ratkaiseva vaikutus siihen, kuka nousisi keisariksi ja kuka joutui syrjäytetyksi. Legiooneja ei hallinnut enää vain senaatti, vaan armeija itse, ja sen jäsenet tunsivat olonsa voimakkaiksi. Valtakunnan lainsäädäntö ei riittänyt enää pitämään järjestystä, vaan armeija oli pääroolissa. Tämä oli merkittävä havainto ja tuli vaikuttamaan valtakunnan tulevaisuuteen. 69 jKr. aikana armeija oli päättäjä, ei senaatti, ja tämän vallan tasapainon murtuminen olisi ollut seurausta monista vääristä valinnoista keisarien puolelta.

Vitelliuksen kyvyttömyys hallita tilannetta oli ilmeinen, ja hän ei ollut valmis ottamaan vastuuta. Toisin kuin Otho, joka oli valmis tunnustamaan tilanteen ja vetäytymään ennen kuin tilanne eskaloituisi, Vitellius ei kyennyt toimiin. Hänen toimintansa oli enimmäkseen välinpitämätöntä ja passiivista, mikä vain pahensi hänen asemaansa. Hän ei valmistanut sotilaitaan taisteluun Vespasianusta vastaan, ei kohottanut heidän moraaliaan eikä edes pyrkinyt järjestämään armeijaa taistelemaan parempiin asemiin. Tämä tilanne heijastaa Rooman valtakunnan arvojen ja käytäntöjen kriisiä – kun keisarin moraali ja kyky johtaa heikkenivät, ei vain valtakunnan sisäinen järjestys horjunut, vaan myös legioonien fyysinen ja henkinen terveys oli vaarassa.

Päivän Roomassa ei ollut enää kunnianhimoa eikä yksimielisyyttä siitä, mitä valtakunnan hyväksi oli tehtävä. Tämä tilanne oli monin tavoin kuvastanut Rooman kulttuurin ja sen armeijan rappeutumista. Käytännön tasolla tämä ilmenee sotilaiden kurittomuutena, heidän laiskistumisena ja sitoutumisensa puutteena. Samalla legiooneja johdettiin vääränlaisella esimerkillä, ja keisarit, kuten Vitellius, joutuivat vastaamaan omien valintojensa seurauksista.

Rooman armeijan olemus ja sen jäsenet olivat keskeisiä tämän aikakauden ymmärtämiselle. Kun keisari ei pystynyt enää pitämään omaa armeijaansa kurissa ja hänen oma moraalinsa oli kyseenalainen, se oli merkki siitä, että valtakunta oli vaarassa. Kyky johtaa ja pitää valta hallussa ei enää riittänyt pelkästään lainsäädännön tai senaatin voiman varassa – armeija oli se, joka ratkaisisi lopullisesti keisarin kohtalon.

Mikä on absolutistisen vallan raja? – Caligulan hallinto ja sen äärimmäisyys

Caligula, Rooman keisari vuosina 37–41 jKr., on yksi historian kiistanalaisimmista ja kuuluisimmista hahmoista. Hänen hallintonsa, erityisesti sen alkuvuosina, herätti hämmästystä ja kauhua sekä aikalaisissaan että myöhemmissä historioitsijoissa. Caligula ei ollut vain keisari, vaan hän oli lähes jumaluuden tasolle kohoava hahmo, joka käytti valtaansa niin, että se ylitti kaikki sen aikaiset käsitykset valtion hallitsemisesta ja yksilön oikeuksista. Suetonius ja muut antiikin kirjailijat kertovat hänen elämästään ja hallinnostaan tarkasti, mutta monet näistä kertomuksista voivat vaikuttaa liioitelluilta. On kuitenkin tärkeää ymmärtää, että vaikka nämä kertomukset saattavat olla osittain perättömiä, ne heijastavat hyvin hänen vallan ja autoriteetin ylittävää luonteenpiirrettään.

Caligulan hallintoa edelsi Tiberiuksen ja Sejanuksen aikaa, jonka aikana Praetoriani, eli keisarin henkivartiokaarti, oli tullut yhä tärkeämmäksi poliittisessa kentässä. Sejanus oli taitava ja petollinen vallankäyttäjä, joka manipuloi Tiberiusta ja syytti Agrippinan perhettä monista rikoksista. Tiberius itse oli jo vanhuudessaan saapunut Capriin, jossa hänet ympäröivät huhuillut ja epäilyttävät skandaalit. Tämän kaiken jälkeen Caligula astui valtaan ja nopeasti osoitti, kuinka absolutistinen hallinto voi käytännössä toimia.

Caligulan valta oli aluksi, ainakin osittain, tervetullut; hänet nähtiin keisarina, joka oli nuori, dynaaminen ja lupaava. Hänen hallintonsa alku oli jopa suosittu, mutta pian ilmestyivät hänen äärimmäiset toimet. Suetonius kirjoittaa, että Caligula käytti valtaansa pelottelevasti ja väkivaltaisesti, mutta myös nautinnonhaluisesti. Hänellä oli tapana julistaa itsensä jumalaksi ja odottaa, että kansa tunnustaisi hänen ylimaallisen asemansa. Caligula käytti tämän aseman väärin esimerkiksi ottamalla itselleen jumalallisen kultin seuraajia, pakottamalla senaattorit ja kansalaiset palvomaan häntä ja jopa määräämällä oman jumalallisen kuvan pystytettäväksi pyhille paikoille.

Caligulan valta oli niin absolutistista, että hänellä ei ollut pelkoa omista toiminnoistaan. Hän teki satunnaisesti omia päätöksiä ilman senaatin kuulemista ja loi omia lakejaan, jotka olivat täysin hänen henkilökohtaisen tahdon alaisia. Tämä saattaa kuulostaa äärimmäiseltä, mutta se oli osa sitä poliittista kulttuuria, joka oli vallalla Rooman valtakunnan huipulla. Aikalaiset, kuten Suetonius ja Cassius Dio, kertovat, kuinka keisari sai tehdä käytännössä mitä tahansa ilman, että kukaan uskalsi kyseenalaistaa hänen päätöksiään.

Vaikka Caligula ei ole ainoa keisari, joka käytti valtaansa äärimmäisen autoritaarisesti, hän nousi ikoniseksi esimerkiksi siitä, kuinka absoluuttinen valta voi pilata ja muuttaa yksilön. Hänen tapauksessaan ei ollut vain kyse siitä, että hän käytti valtaansa väärin, vaan myös siitä, kuinka hän antoi itselleen täydellisen oikeuden ylittää kaikki normaalit yhteiskunnalliset rajat. Tällainen vallankäyttö ei kuitenkaan ollut pelkästään hänen omassa valvonnassaan, vaan se loi ympärilleen pelon kulttuurin, jossa kuka tahansa, joka uskalsi vastustaa häntä, joutui nopeasti maan tai jopa kuoleman uhreiksi.

Caligulan lisäksi myös hänen edeltäjänsä Tiberius ja Sejanus toimivat samalla tavalla. Tiberiuksen hallintoa kuvaavat kertomukset ovat täynnä epärehellisyyksiä, ja hänen kytköksensä Sejanuksen kaltaisiin juonittelijoihin paljastavat, kuinka vaarallista keisarillinen politiikka voi olla, kun henkilökohtainen ja poliittinen valta menevät käsi kädessä. Tiberius itse oli kuitenkin vanha ja vetäytynyt, kun taas Caligula oli nuori ja energiaa täynnä oleva, mutta täysin oman itsensä vanki.

Tällaisessa ympäristössä, jossa keisarin sana oli laki ja hänen henkilökohtainen elämänsä ja toimet olivat aina oikeutettuja, kansalaisilla ei ollut mitään mahdollisuuksia vastustaa häntä. Keisarillisen hallinnon tyrannimaisuus ei ollut vain henkilökohtaisen vallan ilmentymä, vaan myös osa Rooman valtakunnan laajempaa hallintokulttuuria, jossa yksilön elämä saattoi olla täysin toisen tahdon alainen.

Erityisesti on tärkeää huomata, kuinka keisarien käytäntö, jossa he itsensä julistavat jumaliksi, tuli osaksi Rooman valtiota. Tämä ei ollut vain symbolinen teko, vaan se oli myös käytännöllinen tapa vahvistaa valta ja alistaa kansa. Keisari ei enää ollut vain hallitsija, vaan hänestä tuli valtion ydin, ja hänen valta-asemansa oli lähes pyhä ja kiistaton. Caligulan hallinnossa tämä käsitys oli erityisen voimakas, ja se ilmensi keisarillisen vallan äärimmäisyyttä.

Keisarin valta ei ollut vain poliittinen tai sotilaallinen, vaan myös kulttuurinen ja hengellinen. Tässä mielessä Rooman keisareiden valta poikkesi monista muista historiallisen aikakauden valtioista, joissa hallitsija saattoi olla maallisesti vaikutusvaltainen, mutta ei koskaan täysin jumalallinen. Caligulan valta oli kuitenkin niin absurdeja rajoja rikkovaa, että hän sai kansan ja senaatin vakuuttuneiksi siitä, että hän oli jumala maan päällä.

Caligulan viimeisten hallitusvuosien aikana hän muuttui yhä vainoharhaisemmiksi ja väkivaltaisemmiksi, ja hänen hallintonsa päättyi murhaan. Kuitenkin hänen perintönsä elää edelleen siinä, kuinka äärimmäinen yksilön valta voi johtaa yhteiskunnalliseen sekasortoon ja jopa keisarin omaan tuhoon. Caligulan esimerkki muistuttaa siitä, että kun yksilön valta ei enää ole sidottu lakeihin ja perinteisiin instituutioihin, seuraukset voivat olla kohtalokkaita niin hallitsijalle kuin koko valtakunnalle.

Miten kasvaa Floridan ilmasto-olosuhteissa?
LDV-infektion vaikutukset ja sen rooli laboratoriomaisissa hiiripopulaatioissa
Voiko rodullista tasa-arvoa saavuttaa ilman tietoista rotuun perustuvaa politiikkaa?