Miten Neuromatrix-teoria ja biopsykososiaalinen malli selittävät kipukokemuksia ja niiden hoitoa?

Neuromatrix-teoria tarjoaa syvällisen ja monivivahteisen käsityksen kivun kokemisesta. Sen mukaan kipu ei ole pelkästään biologinen reaktio kudosvaurioon tai hermovaurioon, vaan se on monen tekijän yhteisvaikutus, johon kuuluvat myös psykologiset ja sosiaaliset tekijät. Melzackin ja Wallin (2001) esittämä Neuromatrix-teoria korostaa aivojen keskeistä roolia kivun syntymisessä. Kivun kokemukseen vaikuttavat paitsi biologiset tekijät, myös kognitiiviset ja affektiiviset prosessit, kuten stressi, ahdistus ja mieliala. Kivun kokemus ei ole siis pelkästään fyysinen ilmiö, vaan se rakentuu yksilöllisen neurosignaaturin ympärille, joka muodostuu synaptisesta rakenteesta ja joka on osittain geneettisesti määräytynyt, mutta osittain myös kokemusten muokkaama.

Tämä neurosignaatura voi syntyä myös ilman ulkoista kipuärsykettä. Vaikka kipua voi laukaista ei-vahingollinen, mutta tuntoaistimuksia aktivoiva ärsyke, kivun tuntemus ei vaadi aina selkeää fysikaalista syytä, kuten kudosvauriota. Tämä selittää ilmiöitä, kuten kummitusjäkikivut ja krooniset kivut, joiden taustalla ei ole havaittavaa syytä. Neuromatrix-teoria avaa uusia näkökulmia kroonisten kipusyndromien ymmärtämiseen ja hoitoon, joissa kivun syytä ei usein pystytä selvittämään pelkästään perinteisin biologisin menetelmin.

Neuromatrix-teorian mukaan kipu on monidimensioinen kokemus, joka syntyy aivoissa monen eri tekijän, kuten aistimusten, tunteiden ja kognitiivisten prosessien yhteisvaikutuksesta. Kivun kokemus voidaan ymmärtää myös erilaisten neuroplastisten muutosten kautta, jotka voivat tapahtua pitkän ajan kuluessa ja vaikuttaa yksilön kipukokemuksiin. Tämän teorian myötä kipua ei enää nähdä pelkästään fyysisenä reaktiona vaurioon, vaan sen taustalla oleva aivojen synaptinen rakenne, joka on hyvin yksilöllinen ja muokattavissa ympäristön ja kokemusten kautta.

Neuromatrix-teoria on vaikuttanut merkittävästi kliiniseen käytäntöön, ja sen myötä on syntynyt multimodaalisia hoitomenetelmiä, jotka ottavat huomioon niin perifeeriset kipuärsykkeet kuin psykologiset ja emotionaaliset tekijät. Tämä lähestymistapa edistää yksilöllisten hoitomuotojen kehittämistä ja potilaan kokonaistilanteen huomioimista kivun hoidossa. Neuromatrix-teoria on myös inspiroinut kipututkimuksen alueella tehtävää kuvantamistutkimusta. Modernit kuvantamistekniikat, kuten funktionaalinen magneettikuvaus (fMRI), ovat vahvistaneet teorian keskeisiä oletuksia kivun aktivoimista monimutkaisista aivoverkostoista.

Samalla, kun Neuromatrix-teoria kehittyi, tuli esiin myös biopsykososiaalinen malli (BPSM), jonka kehitti amerikkalainen psykologi George Engel vuonna 1977. Engel halusi luoda integroidun lähestymistavan terveysongelmien ymmärtämiseen, ottaen huomioon biologisten, psykologisten ja sosiaalisten tekijöiden yhteisvaikutuksen. BPSM-malli ei käsittele kipua vain biologisena ilmiönä, vaan se korostaa, että kipu on monimutkainen ilmiö, johon vaikuttavat myös psykologiset ja sosiaaliset tekijät. Tämä malli haastaa perinteiset lääketieteelliset näkemykset, joissa kipu nähdään yksinomaan biologisena reaktiona.

Engel ei väittänyt, että kipu syntyy vain psykologisista tai sosiaalisista syistä, vaan hän painotti näiden tekijöiden vaikutusta kivun kokemukseen ja siihen, kuinka kipu voi vaikuttaa psyykkiseen ja sosiaaliseen hyvinvointiin. Hänen mukaansa kipu tulisi ymmärtää kokonaisvaltaisesti: fyysisten tekijöiden lisäksi on huomioitava, miten yksilön psykologinen tila, kuten stressi, ahdistus tai masennus, ja sosiaaliset olosuhteet, kuten perhesuhteet ja elinolosuhteet, voivat muokata kivun kokemusta.

BPSM-malli on laajentanut lääketieteellistä käytäntöä ja tutkimusta, sillä se tuo esiin kipua kokonaisvaltaisena ilmiönä, joka vaatii sekä lääketieteellistä että psykologista ja sosiaalista lähestymistapaa. Engel halusi, että kivun hoitoon lähestyttäisiin niin, että hoitotavoitteet eivät rajoitu vain biologisiin oireisiin, vaan otetaan huomioon myös potilaan henkinen ja sosiaalinen tilanne. Tämä ajattelutapa on kehittynyt vakiintuneeksi ja tärkeäksi osaksi nykyaikaista kipuhoitoa, ja BPSM:ää pidetäänkin yhtenä tärkeimmistä malleista kivun ja muiden terveysongelmien ymmärtämisessä.

Myöhemmin, 1900-luvun lopulla, kipututkimuksessa kehittyi muita merkittäviä näkökulmia, jotka laajensivat kroonisen kivun ja sen hoidon ymmärtämistä. Käyttäytymisteoriat, kuten Skinnerin ja Watsonin mallit, ehdottivat, että kipu on opittu käyttäytyminen, jonka voi unlearnata tai oppia uudelleen erityisillä interventioilla. Tämä ajattelutapa korosti psykologisten ja sosiaalisten lähestymistapojen merkitystä kivun hoidossa ja johti muun muassa operanttioppimisen käyttöön kivun hoidossa. Skinnerin työ on vaikuttanut merkittävästi siihen, miten käyttäytymismuutoksia voidaan edistää kivun hoidossa.

Operanttioppiminen, jossa käyttäytymistä vahvistetaan tai heikennetään sen seurauksista riippuen, on ollut erityisen tärkeä menetelmä kroonisen kivun hoidossa. Fordyce ja kumppanit (1973) olivat pioneereja operanttioppimisen soveltamisessa kroonisen kivun hoitoon. He kehittivät myös käsitteen "Graded Activity" (GA), joka nykyään on tärkeä osa monia multimodaalisia kivunhoito-ohjelmia. GA perustuu toiminnan asteittaiseen lisäämiseen potilaan henkilökohtaisten lähtötasojen mukaan. Tämä lähestymistapa auttaa vähentämään liikkeiden pelkoa ja parantamaan fyysistä toimintakykyä.

Graded Activity ja kognitiivinen käyttäytymisterapia (CBT) ovat osoittautuneet tehokkaiksi kroonisen kivun hoidossa, erityisesti niiden yhdistelmässä. Uudempi tutkimus, kuten Macedo ja kumppanit (2010), ovat vahvistaneet GA:n tehokkuuden kroonisten kipupotilaiden hoidossa. Näiden hoitomuotojen myötä on tullut entistä tärkeämmäksi tarjota yksilöllisiä ja aktiivisia hoitovaihtoehtoja, jotka ottavat huomioon potilaan ainutlaatuisen kivun kokemuksen ja tarjoavat välineitä kivun hallintaan.

Lopulta on huomattava, että sekä Neuromatrix-teoria että biopsykososiaalinen malli tukevat käsitystä kivun monidimensioisuudesta ja korostavat sitä, että kivun hoito ei voi olla pelkästään biologinen prosessi. Kivun kokemusta on tarkasteltava kokonaisuutena, jossa yhdistyvät biologiset, psykologiset ja sosiaaliset tekijät. Tämä näkökulma on johtanut nykyisiin painotuksiin multimodaalisessa kivunhoidossa, joka pyrkii tarjoamaan laaja-alaisia ja yksilöllisiä ratkaisuja kroonisten kipupotilaiden tarpeisiin.

Miten kehon asento ja kipu liittyvät toisiinsa?

Keho on monimutkainen järjestelmä, jossa eri tekijät vaikuttavat toisiinsa. Yksi tärkeimmistä kysymyksistä on, kuinka asento ja kipu kytkeytyvät toisiinsa. Asennon ja kivun välinen yhteys voidaan jakaa kolmeen eri tasoon: syy, ylläpitäjä ja seuraus. Ensimmäinen malli on, että tietty asento johtaa kipuun, toinen, että asento ylläpitää tai edistää kipua, ja kolmas, että kipu saa aikaan tietyn asennon. Näitä kaikkia tulee tarkastella huolellisesti, sillä kivun kehittyminen on monimutkainen prosessi, jossa eri tekijät vaikuttavat toisiinsa.

Kun pohdimme hyvää asentoa, on tärkeää huomioida, että ei ole olemassa yhtä oikeaa tapaa asettua, joka sopisi kaikille. Vaikka pystyasentoa pidetään usein hyvänä asentona, se ei välttämättä vastaa kehon luonnollista kaarevuutta. Ihmisen selkäranka muodostaa luonnollisesti kaksoiskäyrän: kaularangan ja lannekaarevuuden, sekä rintarangan kyfosisin. Täysin pystyasento ilman tätä luonnollista kaarevuutta voi olla itse asiassa epänormaali. Hyvän asennon määritelmä on yksilöllinen, ja se riippuu monista tekijöistä, kuten kehon anatomiasta ja henkilökohtaisista tarpeista.

Muinaiset kreikkalaiset pitivät pystyasentoa älyllisenä, ja se symboloi voimaa ja kunnioitusta. Kuitenkin jo 1960-luvulla Yhdysvalloissa kansanterveystieteilijä John Keeve kyseenalaisti tämän asenteen ja huomautti, että ei ollut tieteellistä näyttöä siitä, että pystyasento olisi terveellisempi kuin muu asento. Vaikka tätä ajatusta on kritisoitu, käsitys ihanteellisesta asennosta on edelleen vankasti juurtunut fysioterapeuttien ajatteluun. Suurin osa fysioterapeuteista pitää pystyasentoa ihanteellisena, mutta tieteellinen näyttö ei tue tätä käsitystä.

Tutkimukset osoittavat, ettei asennon ja kivun välillä ole suoraa yhteyttä. Esimerkiksi tutkimuksessa, jossa tarkasteltiin yli tuhatta nuorta, ei havaittu, että pään eteenpäin suuntautunut asento olisi yhteydessä niska- tai päänsärkyyn. Vastaavasti selkäkipujen osalta ei löytynyt yhteyttä hyperlordoosin ja kivun välillä. Jos hyperlordoosi todella olisi riskitekijä selkäkipuun, sen tulisi esiintyä useammin kipupotilailla kuin terveillä ihmisillä. Kun tätä verrattiin, ei ollut eroa kipupotilaiden ja terveiden välillä.

Asennon ja kivun välinen yhteys ei ole yksinkertainen ja lineaarinen. On tärkeää ymmärtää, että asento voi olla enemmänkin tunne- ja biologisen tilan heijastuma kuin kipu itsessään. Asento voi siis kertoa tunteista, kuten masennuksesta, mutta ei suoraan kivusta. Posturaalisten poikkeavuuksien ei voida olettaa olevan kivun pääasiallinen syy, ja usein yksittäisiin tekijöihin keskittyminen voi hämärtää kokonaiskuvaa kivun syistä.

Kivun hoidossa on keskeistä ottaa huomioon koko kehon toiminta, ei pelkästään yksittäisiä asentoja tai rakenteellisia poikkeamia. Lähestymistapa, jossa tarkastellaan koko kehon dynamiikkaa ja sen vuorovaikutusta ympäristön ja psykologisten tekijöiden kanssa, on tärkeämpi kuin yksittäisten tekijöiden, kuten pään asennon, liiallinen korostaminen. Kivun hoidossa on olennaista ottaa huomioon kaikki tekijät, jotka voivat vaikuttaa kivun syntyyn ja ylläpitoon.