Roger Ailes mullisti yhdysvaltalaisen politiikan ja median kenttää tavalla, joka oli ennen näkemätön. Ailes ei ollut pelkästään media-alan vaikuttaja; hän oli mestari, joka onnistui tekemään politiikasta massaviihdettä ja samanaikaisesti käänsi viihteen poliittiseksi voimaksi. Ailesin vaikutus ulottui syvälle, sillä hän ymmärsi erinomaisesti, miten televisio, ja erityisesti poliittinen televisio, on rakennettava draaman ja voimakkaiden tunteiden ympärille. Koko hänen työskentelynsä perustui siihen, miten viihde ja politiikka voivat yhdessä luoda todellisia, helposti kulutettavia kertomuksia, jotka resonoivat katsojien tunteissa ja mielipiteissä.

Ailesin suuri saavutus oli se, että hän ymmärsi, kuinka tärkeää on jakaa maailma selkeästi hyviksi ja pahiksiksi. Fox Newsin kautta hän onnistui polarisoimaan amerikkalaisen yleisön. Tällainen jakaminen "me vastaan he" -mentaliteettiin toi hänen katsomonsa ja uutisensa hyvin lähelle katsojien omaa elämää. Kun politiikka esitettiin jatkuvana taisteluna, jossa henkilökohtaiset hyökkäykset, skandaalit ja tunteet olivat keskiössä, Ailes loi ympäristön, jossa oli vain kaksi vaihtoehtoa: olla kanssasi tai vastaan sinua. Tällainen lähestymistapa sai erityisesti poliittiset viholliset näyttämään aina vain enemmän demonisoiduilta ja ideologisesti umpikujaan ajautuneilta.

Ailesin kyky tehdä uutisista seksikkäitä ja käänteentekeviä oli ratkaiseva tekijä hänen menestykselleen. Hänen alaisuudessaan Fox News teki nimensä presidentti Bill Clintonin seksiskandaalin ja 1990-luvun presidentin viraltapanoa käsittelevän uutisoinnin avulla. Tämä ei ollut vain uutisointia, vaan eräänlaista kulttuurista vallankumousta, jossa politiikasta tuli lähes yhtä viihdyttävää kuin elokuvat tai reality-show’t. Tällainen lähestymistapa toi Fox Newsin nopeasti Yhdysvaltain suosituimmaksi kaapelitelevisiokanavaksi.

Vuoteen 2002 mennessä Fox oli noussut kaapelikanavien uutisverkoista ykköseksi, ja sen katsojamäärä ylitti kaksinkertaisesti CNN:n ja MSNBC:n katseluluvut. Tämä asema on kestänyt lähes koko kuluneen kahden vuosikymmenen ajan. Muiden mediatalojen oli mahdotonta jäädä tästä kehityksestä jälkeen, ja he alkoivat jäljitellä Ailesin agressiivista tyyliä. New York Timesin toimituspäällikkö Jill Abramson myönsi, että Fox oli ottanut "ajattelijajohtajan" roolin kansallisessa lehdistössä. Tämä oli merkittävä muutos, sillä perinteisesti uutisorganisaatiot olivat olleet ne, jotka määrittivät narratiivin ja suunnan.

Ailesin valtava vaikutus ei rajoittunut vain poliittisiin keskusteluihin; hän oli myös kulttuurillinen johtaja, vaikka ei koskaan ollutkaan virassa poliittisessa toimistossa. Hänen tapansa käsitellä politiikkaa ei vain muutti sitä, vaan loi täysin uudenlaisen keskustelukulttuurin, jossa politiikka ei ollut enää rationaalista keskustelua ja neuvottelua vaan jatkumoa tunteellisia ja vastakkainasettelua korostavia kertomuksia. Ailes oli luonut poliittisen konfliktin, joka oli jännittävämpi ja intensiivisempi kuin koskaan ennen.

Tämä käänne kohti tunteiden voimaan perustuvaa viestintää näkyy edelleen niin Fox Newsissa kuin monissa muissakin uutismedioissa. Ruutu täyttyy loputtomista konflikteista, joissa kansalaiset nähdään joko uhreina tai sankareina, joiden taistelu on jokaisen katsojan henkilökohtainen velvollisuus. Tässä maailmassa ei ole tilaa monimutkaisille totuuksille tai vaihtoehtoisille näkökulmille. Päinvastoin, yksipuolinen ja jatkuva tunteiden toistaminen tekee katsojasta osan tarinaa, jossa hän on joko sankari tai uhri.

Tässä mediaympäristössä on tärkeää huomioida, että informaation saaminen yhdestä lähteestä, kuten Fox Newsista, on todella vaarallista. Tämä on erityisesti ongelmallista, kun yhteiskunnassa valta on keskittynyt sellaisille medioille, jotka antavat yksipuolisen, tunteisiin vetoavan näkökulman. Aivan kuten mainonta perustuu toistoon ja tunteisiin, myös politiikka on alkanut luottaa siihen, että ihmiset reagoivat ensisijaisesti tunteillaan, eivät järjellä. Tämä luo todellista riskiä demokraattisten keskustelujen laadulle ja kansalaisten kyvylle tehdä tietoon perustuvia päätöksiä.

On tärkeää muistaa, että vaikka mediassa esiintyy jatkuvasti kertomuksia kriiseistä ja sankarillisista taisteluista, maailmassa on oikeasti tapahtunut merkittävää edistystä monilla elämänalueilla. On kuitenkin havaittavissa, että negatiivinen uutisointi on moninkertaistunut viimeisten vuosikymmenten aikana, vaikka objektiiviset tutkimukset osoittavat maailmantalouden ja elinolosuhteiden parantuneen. Tämän negatiivisuuden korostaminen voi johtaa siihen, että kansalaiset alkavat nähdä politiikan vain nollasummapelinä, jossa toisen puolen on aina hävittävä.

Koko tämä ilmiö vie meidät kohti aikakautta, jossa johtaminen ei perustu enää yhteistyöhön ja yhteisiin päätöksiin, vaan se on uudelleen palannut vastakkainasettelun aikakauteen. Tällainen kehitys voi olla vaarallinen, sillä modernissa maailmassa kriisit ja haasteet ovat yhä monimutkaisempia ja vaativat joustavia ja monivaiheisia ratkaisuja. Tässä tilanteessa perinteinen "hyvä vastaan paha" -kerronta ei enää palvele yhteiskunnan tarpeita, vaan vain syventää jakautuneisuutta ja epäluottamusta.

Miten Venäjän media ja Putin luovat kuvan sankarista ja vihollisesta?

Venäjän presidentti Vladimir Putin on onnistunut muovaamaan kuvaansa vahvana ja kansanläheisenä johtajana, joka suojelee Venäjää ulkoisilta ja sisäisiltä uhkilta. Tämä imago on ollut keskeinen osa hänen valtakauttaan ja sen luomaa poliittista kulttuuria. Putin on esiintynyt johtajana, joka ei pelkää käyttää kovia keinoja, jos se on tarpeen kansan suojelemiseksi, kuten hänen tunnetut kommenttinsa, joissa hän lupasi metsästää tšetšeenimilitantteja jopa heidän kylpyhuoneessaan asti. Tällaiset julkiset puheenvuorot ovat vain osa suurempaa poliittista strategiaa, jossa Venäjän johtaja rakentaa itseään fantasiahahmona, joka taistelee kansan puolesta vihollisia vastaan.

Tämä vastakkainasettelu — sankari vs. vihollinen — on ollut keskeinen elementti Putinin hallituskauden ajan. Koko valtakautensa ajan hän on kuvannut Venäjän ulkoisia vihollisia, erityisesti Yhdysvaltoja ja sen edustajia, kuten Moskovan suurlähettiläs Michael McFaulia, syylliseksi maassa tapahtuvaan epävakauteen. McFaulia vastaan esitetyt valheet ja syytökset, kuten väitteet pedofilian levittämisestä, ovat olleet osa Putinin taktiikkaa heikentää hänen poliittisia vastustajiaan. Tämä ei ole ollut pelkästään yksittäisten henkilöiden mielenosoituksia vastaan, vaan laajempi pyrkimys esittää Putin kansan suojelijana, joka taistelee lännen ja sen arvomaailman vaikutusvaltaa vastaan.

Vuonna 2011, kun Putinin suosiotaso laski ja kansa alkoi osoittaa mieltään vaalivilppiä vastaan, Putin reagoi vihaisesti. Hän koki, että ne ihmiset, joille hän oli antanut mahdollisuuden vaurastua, kääntyivät häntä vastaan. Tämä herätti pelkoa hänen hallintoonsa, sillä mielenosoitusten koko ja intensiteetti olivat täysin odottamattomia. Mutta kuten usein Putinin politiikassa, hän ei jäänyt passiiviseksi. Hän käytti hyväkseen syytöksiä ulkovaltojen, kuten Hillary Clintonin ja George Sorosin, osallisuudesta Venäjän sisäisiin asioihin. Tällä tavoin hän loi kuvan siitä, että kansa ja sen arvot olivat jatkuvasti uhattuina, ja hänen valtansa oli ainoa keino suojella maata.

Putin on myös hyödyntänyt Venäjän mediaa valtaansa tukevana välineenä. Vuoteen 2000 mennessä hän oli saanut käytännössä täydellisen hallinnan maan kolmesta suurimmasta televisiokanavasta, jotka ovat edelleen hänen hallinnassaan. Media on ollut väline, jolla hän on luonut kuvia fantasian kriiseistä — kuten pedofiilien uhkasta, homoseksuaalisuuden propagandasta ja lännen hyökkäyksistä Venäjän kristillisiä arvoja vastaan. Tällainen median hallinta on mahdollistanut sen, että suurin osa kansasta on hyväksynyt Putinin roolin kansallisen sankarin ja puolustajan roolissa.

Erityisesti naiset ovat olleet Putinin kannattajia. Vuoden 2000 presidentinvaaleissa 61 prosenttia hänen kannattajistaan oli naisia, ja vuonna 2012 jopa 75 prosenttia naisista piti Putinia hyvänä johtajana. Tämä naisten tuki on ollut tärkeä osa Putinin poliittista dynamiikkaa, sillä monet vanhemmat naiset, jotka viettävät aikansa television äärellä, ovat saaneet kuvan Putinista miehenä, joka on vahva, terve ja aktiivinen. Tällaisella imagolla on ollut suuri vaikutus siihen, miksi monet venäläiset ovat edelleen uskollisia presidentille, vaikka lännen ja Venäjän suhteet ovat kiristyneet.

Putinin hallinto on siis rakentunut fantasian varaan, jossa hän itse on sekä sankari että puolustaja. Hän on onnistunut luomaan vahvan kuvan itsestään, joka on vahvistanut hänen valtaansa ja estänyt tehokkaan opposition nousemisen. Tämä strategia on ollut tehokas, mutta sen seuraukset ovat syvällisiä: demokratian rapautuminen ja kansalaisten eristäytyminen ulkomaisesta vaikutusvallasta ovat tapahtuneet vähitellen, mutta huomaamatta.

Mitä on kuitenkin tärkeää ymmärtää tämän fantasian ja politiikan takana? Putinin vahva tuki venäläisiltä ei ole vain hänen henkilökohtaisen karismansa tulosta, vaan myös siitä, miten hän on onnistunut yhdistämään kansallisen ja poliittisen narratiivin, joka palvelee hänen hallintonsa etuja. Hänen politiikkansa perustuu yhä enemmän sisäisten uhkien korostamiseen ja ulkoisten vihollisten luomiseen, jotta hän voi esittää itsensä ainoana henkilönä, joka kykenee suojelemaan Venäjää. Tällainen strategia saattaa tuntua tehokkaalta hetkellisesti, mutta pitkällä aikavälillä se heikentää yhteiskunnan kykyä kehittää oikeita ratkaisuja ja vastauksia omiin ongelmiinsa.

Miten voittaa "Wannabe King" ja yhdistää erimieliset ryhmät?

Politikka on monimutkainen peli, jossa ei riitä pelkät voimasuhteet tai ideologiat, vaan myös se, miten ryhmät onnistuvat luomaan yhteisymmärrystä ja yhdistämään voimansa. Tämä on erityisen tärkeää, kun poliittisessa kentässä nousee esiin henkilö, jota voi kutsua "Wannabe Kingiksi" – henkilöksi, joka ei pelkästään tavoittele valtaa, vaan käyttää siihen tarvittavaa aggressiota ja jakaa yhteiskuntaa.

Yhteistyö erimielisten osapuolten kesken on ratkaisevaa ennen yleisiä vaaleja. Ihmiset eivät kykene käsittelemään syviä konflikteja omassa ryhmässään lyhyessä ajassa, eikä se aina ole mahdollista. Tämä oli virhe, jonka Bernie Sanders ja Hillary Clinton tekivät vuoden 2016 demokraattisissa esivaaleissa. He eivät pystyneet yhdistämään puolueen eri siipiä ennen vaaleja, mikä heikensi heidän mahdollisuuksiaan vastustaa republikaanipuolueen ehdokasta. Tämä virhe, jolle ei annettu tarpeeksi huomiota ajoissa, oli omiaan tarjoamaan polttoainetta "Wannabe King" -ehdokkaan nousulle. Ronald Reagan oli tietoinen tästä ja kannatti niin kutsuttua "Yksitoista käskyä", joka piti sisällään säännön, ettei henkilökohtaisia hyökkäyksiä saa tehdä oman puolueen jäseniä vastaan.

Tämä sääntö ei ole vain käytännöllinen neuvo, vaan psykologinen pakko, jos halutaan välttää täydellistä sisäistä hajautumista. Michelle Obaman sanat "When they go low, we go high" kuvastavat tätä periaatetta täydellisesti. Kun vastaan asettuvat hyökkäykset, on tärkeää pysyä korkealla tasolla ja kohdistaa kritiikki epäsopivaan käytökseen, ei henkilöön itseensä. Poliittinen kulttuuri tarvitsee muutosta, jotta voimme estää yhä useamman "Wannabe King" -ehdokkaan nousun.

Tämä periaate on tärkeä erityisesti silloin, kun vaalitaistelussa kohtaavat erilaiset ryhmät, jotka voivat olla ideologisesti tai taktisestikin ristiriidassa keskenään. Tärkein yhteinen tavoite, joka kaikkien näiden ryhmien tulisi ymmärtää, on estää "Wannabe King" -ehdokkaan valinta. Näiden konfliktien on parannuttava ennen vaaleja, sillä jos ne jäävät hoitamatta, tulevaisuus tulee olemaan huomattavasti synkempi kaikille.

Erityisesti maltilliset, jotka usein nähdään "pahaksi establishmentiksi" "Wannabe Kingin" ja hänen kannattajiensa silmissä, joutuvat usein kovaan hyökkäykseen. Heidän asemaansa hyödynnetään aggressiivisesti, kuten nähtiin Donald Trumpin kampanjassa vuoden 2016 republikaanisissa esivaaleissa. Trump käytti henkilökohtaisia hyökkäyksiä ja nimitteli kilpailijoitaan, luoden yksinkertaisia mutta tehokkaita lempinimiä, kuten "Lyin' Ted Cruz" ja "Low Energy Jeb Bush". Tämä taktiikka ei ainoastaan pilkannut vastustajia, vaan myös irrotti heiltä kyvyn vastata tehokkaasti ja yhtenäisesti. Tällaiset hyökkäykset eivät jää vain sanoiksi, vaan ne vaikuttavat syvällisesti siihen, miten vastustajat reagoi- vat ja miten he pystyvät koordinoimaan oman viestintänsä.

Maltillisten on tärkeää puolustaa itseään ja toisinaan käyttää niin sanottuja BIFF-vastauksia, jotka eivät perustu avuttomuuteen, vaan tarjoavat itsevarmaa ja faktoihin perustuvaa vastausta. Tämä auttaa murtamaan "Wannabe Kingin" luoman vastakkainasettelun ja palauttaa keskustelun todellisiin ongelmiin ja ratkaisuihin.

Vaalien aikana suuri osa äänestäjistä saattaa jäädä kotiin. Vuoden 2016 presidentinvaaleissa vain 61,4 prosenttia äänioikeutetuista aikuisista äänesti, ja erityisesti afroamerikkalaisten, nuorten ja vähemmistöjen äänestysprosentit laskivat edellisiin vaaleihin verrattuna. Tämä ilmiö on nähtävissä myös muiden vaalien yhteydessä. Kun äänestäjät eivät ole motivoituneita tai eivät usko, että heidän äänensä vaikuttaa, heidän saaminen äänestämään vaatii paljon enemmän kuin vain lupauksia paremmasta tulevaisuudesta. On tärkeää empaattisesti käsitellä heidän turhautumistaan ja näyttää, miksi heidän osallistumisensa on erityisen tärkeää juuri näissä vaaleissa. Tämä on erityisen tärkeää silloin, kun ehdokkaana on korkean konfliktin poliitikko, joka uhkaa demokratiamme perustaa.

Poliittisessa viestinnässä on tärkeää ymmärtää, että vain faktoihin perustuvat ratkaisut voivat puhutella äänestäjiä, jotka ovat turhautuneita ja epäileviä poliittisen järjestelmän toimivuuden suhteen. Pelkästään vaalien voittaminen ei riitä. Sen lisäksi on tarjottava ratkaisuja, jotka aidosti kohdistuvat kansalaisten huoliin. Koko poliittisen prosessin ei tule perustua fantasioihin, kuten "pelastajahahmoihin" tai virheellisiin uhkakuviin, vaan reaalisiin ongelmiin ja ratkaisuihin.

Esimerkiksi maahanmuuttajat tekevät usein sellaisia töitä, jotka paikallisille ovat epämiellyttäviä, ja he työskentelevät pitkiä tunteja. Tämä on asia, johon Trumpin tyyppiset poliitikot eivät halua keskittyä, sillä se ei tue heidän luomaansa narratiivia. Siksi on tärkeää viestiä näistä asioista ja yhdistää se yksinkertaisiin, helposti ymmärrettäviin faktoihin.

Mikä on työn merkitys ja arvostus työelämässä?
Kuinka koneoppiminen auttaa ympäristötietoisuuden ja koulutuksen välisen suhteen mallintamisessa?
Miten tuotteet ja palvelut voivat saavuttaa kilpailuetua markkinoilla?