Kazakki Semeyka ja Venäjän tie Anadyrille

Петр Fjodorovitš Severov
Kazakki Semeyka, soturihenkilö

Kaukkaisilla siperian erämaanteillä, soturien joukkojen mukana, pienissä, piikkiaidoin ympäröidyissä kylistä, joissa tämän äärettömän maan rohkeat kulkijat kohtasivat toisensa, harvat tunsivat Semeykan kazakin sukunimen mukaan.
Hänen oikea nimensä — Semyon — oli jonkun toimesta muutettu lempinimeksi — Semeyka, mutta se ei kuulostanut alentavalta — hellältä kylläkin.
Kokeneet ihmiset, jotka vaeltelivat eläinten polkuja pitkin tundran ja taigan valtavia alueita, puhuivat Semeykasta ylistäen; he sanoivat, että hän oli taistellut neljässäkymmenessä taistelussa eikä hänen kehossaan ollut mitään elossa säilynyttä kohtaa: kaikki oli peitetty arvilla ja haavoilla.
Mutta Semeyka ei halunnut kertoa näistä lukemattomista kahakoista, uskomattomista seikkailuistaan eikä urhoollisista retkistään. Kahteen sanaan hän tiivisti kaiken kokeneensa:
— Näin on sotapalvelus…

Tarvittiin erityistä sitkeyttä, tahtoa ja todellakin rautainen luonne, jotta voitiin selviytyä kaikista näistä koettelemuksista ja hankkia isänmaalle uusia maa-alueita, ja keisarilliseen kassaan yasak.

Jopa kellään kirjelmässä kovettuneelta kazakilta Semeykalta, joita hän lähetti tsaarille, kuin hillitty valitus, silloin tällöin purkautui valitus. Hän kuvaili miten hän “kuoli nälkäiseen kuolemaan”, “puun ja lehtipuun kuorta söi”, “monet vuodet kesti kaikenlaiset puutteet ja kärsimykset”, “päätäni kumarsin, suuria haavoja sain”…

Kokeneelle Semeykalle ei ollut vaikea löytää itselleen rauhallisempaa palvelusta muualta. Mutta rauhallinen elämä lämpimässä tuvassa ei näyttänyt sopivan hänelle. Semeyka rakasti liikaa Siperian villiä laajuutta, jokien hurisevia koskia, tuntemattomia pilvien takaisia vuorijonoja, joissa ihminen ei vielä ollut astunut… Ja ankara napameren valtameri! Mitä saaria siellä vielä löytämättä, mitä eläimiä ja lintuja asustaa niillä? Ja siniset järvet, levittyneenä aina horisonttiin asti! Mitä niiden takana? Kenties taas vuoria ja jokia ja tuntemattomia kansoja?

Mammutin torahampaat ja hylkeenhammas löydettynä saarilta Lenan suistossa; arvokas turkki kuten ahman, hopeahosan, sinisen kärppä; kultasuonet, joiden kimallus pilkistää purojen ja uomien pohjassa, ja muut satumaiset rikkaudet tästä koskemattomasta maasta — kaikki kutsuivat urheita tutkimusmatkailijoita eteenpäin, kulkemattomiin kaukaisuuksiin. Koti-rauha ja talon mukavuus, alamaiskunnia sotatarkoituksessa eivät olleet heidän osakseen.

XI vuosisadalla, ylittäen tuhansia esteitä, venäläiset ihmiset tutkivat Kivivyöhykkeen — Uralin, ja etenivät itään, kohti Siperiä. Vuonna 1582 Itä-Siperian valtakunta liitettiin ikuisesti Venäjään. Mutta missä kulkivat tämän suunnattoman maan rajat, sitä tarkalleen ei kukaan osannut sanoa. Suuri tutkimaton maa ulottui tuhansiksi verstaksi.

Venäjä oli vanhastaan kuuluisu sinä itsensä uhranneen rohkeuden poikiensa ansiosta: ei ollut esteitä, jotka olisivat voineet pysäyttää uteliasta venäläistä ihmistä.

Uralin maa vasta kotiutui, nuoret venäläiset kaupungit torjuivat villien laumojen hyökkäykset, ja kazakkien ja miehittäjien partiot, jokainen kahdenkymmenen–kolmenkymmenen miehen joukossa, purjehtivat kocheilla — pienillä litteäpohjaisilla aluksilla ja lauttoilla — runsaasti vetten Obin yli, tunkeutuivat sivujokien valuma-alueille, etenivät Jenisejille, Alakerta Tunguuskaan, Viljujiin, sinnikkäästi ja pelottomasti raivaten tietä kaukaiselle Lenessä.

Vuonna 1632 kasakki sotapäällikkö Petr Beketov perusti Lenantälle Jakutskin linnoituksen. Tämä pysyvä asutus alkoi kaupankäynnin keskuksena ja kaikkiin siperialaisiin reitteihin solmukohtana. Länteen tiet johtivat Uraliin, kaukaiseen Moskovaan. Itään ne veivät minne — ehkä Amerikkaan, ehkä salaperäiseen Japaniin. Kukaan eurooppalainen Pohjois-Itä-Aasian äärissä ei ollut siihen aikaan vielä käynyt, ja tiedemiehet kinastelivat kuumasti: onko salmi Aasian ja Amerikan välillä?

Joissakin kartografioissa Amerikka kuvattiin yhdistyneeksi Aasiaan, toisissa oli merkitty salmi, nimeltään Anianin salmi. Pitkien vuosien ajan tämä salmi pysyi arvoituksena, ja kiistat siitä syttyivät aika ajoin uudelleen.

Palvelusmies Semeyka tunsi siperialaiset joet, vuoristoketjut, villin tundran ja taigan karttojen ja kuvailujen ulkopuolella — keihäiden, nuolten ja miekkojen arvet olivat hänelle kuin muistomerkit kuljetuista päivistä ja poluista.

Mutta kaukaiset itäiset laajuudet kutsuivat häntä jälleen matkalle. Hän kulki nyt tovereineen kohti tuntematonta Kolyma-jokea, jonka rikkaudesta jo itse Jakutskissa puhuttiin.

Kun kazakki Semeyka saapui Kolyma-joen suistoon, toinen tutkimusmatkailija — Mihail Stadukhin — oli jo ehtinyt perustaa sinne linnakkeen ja pakottaa Yukagirien heimot maksamaan tsaarille yasakia.

Kolyma-joen suussa Stadukhin tuli meren kautta, pelkäämättä myrskyjä tai jäitä. Pienet puiset kochet paiskautuivat myrskyisissä aalloissa, väylää estivät vedenalaiset kallioiset riutat ja matalikot, tuuli repi poron nahoista tehdyt purjeet, mutta Stadukhin eteni itään itsepintaisesti, kunnes Kolyma-joen suu lopulta aukeni. Ja nyt ensimmäisenä hän tunsi itsensä koko joen herraksi.

Mihail Stadukhin oli määrätietoinen ja urhoollinen mies, mutta, kuten kazakit sanoivat, luonteeltaan liian jyrkkä ja itsepäinen. Tuntemattomien heimojen kanssa, jotka asuivat järvien meren rannikoilla ja Siperialaisten jokien varrella, hän ei tuntenut muuta kuin uhkauksien ja taistelun tapaa. Semeykan palvelusaikana hän oli joskus Stadukhinin alaisuudessa. Usein Semeykan täytyi neuvotella atamalinsa kanssa, mutta tämä ei koskaan kuunnellut neuvoja eikä sietänyt käskyjä.

Ja niin, eräänä päivänä kaukaisella tiellä erotessaan, Semeyka teki lujan päätöksen olla palaamatta enää Stadukhinin luo, ettei kuulisi tämän riehuvaa huutoa, ei näkisi julmaa tuomioistuinta.

Ja nyt yllättäen tässä pienessä linnakkeessa Kolyma-joen suulla Semeyka oli Stadukhinin vieraana, ja tämä, ilkikurisesti piereskennellen partaansa, kysyi niin kuin jo tietäisi vastauksen etukäteen:
— No mitä sanot, kazakki, alatko alaisekseni? Tiedätkö, minulle ei käy vastaan sanominen…

Siellä oli myös Dmitri Zyryan, Semeykan taisteluissa koeteltu toveri; hän vastasi molempien puolesta:
— Palveluksemme on sama, Mihailo — tsaarin. Ja jos sinä olit ensimmäinen näillä seuduilla, sinun tulee olla johdossamme…

— Silloin kerätkäämme joukko, rohkeat — sanoi Stadukhin. — Yukagirien prinssi Allay täytyy saattaa nöyrtymään. Hän meillä kaikkialla vastustaa, asettelee ansat, tappaa ihmisiä…

…Kolmen vuoden ajan kazakki Semeyka harhaili tundrassa, yritti useita kertoja suostutella ylpeätä prinssi Allayta ratkaisemaan kaiken rauhanomaisesti. Mutta tämä hyökkäsi yllättäen ansasta, ja alkoi käsikähmä, jossa Semeyka taas erottui joukosta ryhtyen tappamaan Yukagirien voimakkainta ja urhoollisinta soturia — Allayn veljeä.

Semeyka itse haavoittui vakavasti: rautainen, kierteinen nuolenkärki lävisti hänen käsivartensa läpi.

Jotenkin Semeyka pääsi kasakka‐joukon kera takaisin Alakertaiselle Kolyma-linnakkeelle ja luovutti esimiehelle kerätyn yasakin.

Tämän saalisen kanssa kosakit lähtivät Kolymasta Jakutskiin. Vain kaksitoista miestä johtajanaan Semeyka jäi linnakkeeseen. He olivat rauhan töissä: kalastivat, ommelivat kuluneita vaatteitaan, keräsivät parantavia yrttejä haavojen paranemista varten.

Yöllä väkijoukko piiritti linnak