Miten markkinat eivät täytä kaikkia kuluttajien tarpeita ja miksi hallituksen on väliin puututtava

Yhdysvaltain kongressi hyväksyi vuonna 1968 lain, joka velvoittaa kaikki lainanantajat ilmoittamaan tarkasti lainan korkotason ennen sopimuksen allekirjoittamista. Tällaiset säädökset ovat esimerkkejä siitä, kuinka lainsäädäntö voi turvata kuluttajien oikeuksia ja estää markkinoiden väärinkäytöksiä. Vastaavasti 1946 hyväksytty Lanham Act yhdessä Clayton Actin kanssa antoi kuluttajille oikeuden vaatia korvauksia väärästä mainonnasta, luoden niin sanotun totuudenmukaisen mainonnan periaatteen. Hallitus on monilla alueilla puuttunut markkinoiden toimintaan varmistamalla, että kuluttajat saavat tarvitsemansa tiedot, joita ilman he voisivat jäädä alttiiksi markkinoiden virheille ja haitoille.

Toinen esimerkki markkinoiden epätäydellisyydestä on pankkitalletusten vakuutus. Vaarana on, että pankit eivät itse tarjoaisi vakuutusta talletuksille, koska se ei ole taloudellisesti kannattavaa. Tämä voi kuitenkin aiheuttaa yhteiskunnallisia riskejä, kuten pankkikriisin, joka voi johtaa talousjärjestelmän romahtamiseen. Pankkikriisi syntyy, kun suuri määrä asiakkaita pelkää pankin olevan maksukyvytön ja vetää talletuksensa pois, mikä johtaa pankin kaatumiseen. Tämän estämiseksi Yhdysvallat loi vuonna 1933 Federal Deposit Insurance Corporationin (FDIC), joka takaa talletuksia ja varmistaa pankkijärjestelmän vakauden. Tämä lainsäädäntö on yksi esimerkki siitä, miten hallitus voi puuttua markkinoiden epäonnistumiseen ja taata yhteiskunnallisen turvan.

Markkinoiden kyky tyydyttää kuluttajien tarpeet ei rajoitu pelkästään hinnoitteluun tai palvelujen saatavuuteen. Markkinatalous voi myös luoda suuria tuloeroja, jotka eivät ole yhteiskunnan etujen mukaisia. Tämä ilmiö johtuu osittain siitä, että yritysten ja kotitalouksien taloudelliset päätökset perustuvat yksinkertaiseen taloudelliseen sääntöön, joka tunnetaan marginaalisen ehdon periaatteena. Sen mukaan yrityksen on tuotettava niin kauan, kunnes marginaalikustannus (MC) on yhtä suuri kuin marginaalitulo (MR). Tällöin yritys toimii tehokkaasti, eikä voi tuottaa enemmän ilman, että se aiheuttaa taloudellisia menetyksiä. Tämä sääntö selittää myös, miksi työvoiman hinta määräytyy markkinoilla työpanoksen marginaalitulojen mukaan.

Tämä tilanne voi kuitenkin johtaa tilanteeseen, jossa osa väestöstä jää työttömäksi tai osittain työllistetyksi ja ansaitsee vähemmän kuin elämiseen tarvittavan määrän. Tällöin tulonepätasa-arvo voi kasvaa ja synnyttää yhteiskunnallista epätyytyväisyyttä, mikä voi johtaa levottomuuksiin. Tämä on ongelma, jonka markkinat eivät yksin pysty ratkaisemaan, vaan hallituksen on puututtava siihen, esimerkiksi progressiivisten verotusten ja tulonsiirtojen kautta.

Tuloerojen kasvu ja markkinoiden kyvyttömyys tuottaa tasapuolisia mahdollisuuksia voivat johtaa yhteiskunnan polarisoitumiseen ja heikentää taloudellista vakautta. Tällöin yhteiskunnan on huolehdittava siitä, että kaikilla kansalaisilla on mahdollisuus osallistua taloudelliseen elämään ja että markkinatalouden toiminnot eivät vahingoita heikommassa asemassa olevia. Yhteiskunnan on toimittava markkinoiden epäonnistumisten korjaamiseksi ja tasapainoisen talousjärjestelmän varmistamiseksi, jossa kaikilla on mahdollisuus hyvinvointiin.

Miten huomioida rahoituskustannukset takaisinmaksulaskelmissa?

$CNF_1 = CNF_0 + (CNF_0 \times RR) - INF_1$

Tässä huomataan, että rahoituskustannusten sisällyttäminen nostaa kumulatiivista nettovirtaa ensimmäiselle vuodelle 135 000 dollarilla, mikä puolestaan pidentää takaisinmaksuaikaa. Ilman rahoituskustannuksia takaisinmaksuaika olisi lyhyempi.

Vastaavalla tavalla voidaan laskea kumulatiivinen nettovirta seuraaville vuosille. Toiselle vuodelle saadaan kumulatiiviseksi nettovirraksi 867 500 dollaria, jolloin laskentatehtävä toistetaan, kunnes kaikki kustannukset on saatu takaisin. Kuten taulukossa 8.1 näkyy, takaisinmaksuaika, kun rahoituskustannukset otetaan huomioon, pitenee neljänteen vuoteen, ei kolmanteen. Tämä osoittaa, kuinka tärkeää on ottaa huomioon rahoituskustannukset, sillä muuten takaisinmaksuaika aliarvioitaisiin melkein vuodella.

On tärkeää huomata, että koska rahavirrat toteutuvat tulevaisuudessa, niiden aika-arvon huomioiminen voi edelleen muuttaa takaisinmaksuaikaa. Tämä vie meidät käsitteeseen nimeltä "rahan aika-arvo".

Rahan aika-arvo tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että rahalla on eri arvo eri ajankohtina. Yleisesti ottaen rahan arvo heikkenee ajan myötä, mikä viittaa siihen, että raha menettää arvoaan ajan kuluessa. Useat tekijät, kuten inflaatio (tulevaisuudessa samojen tavaroiden ja palveluiden hankkiminen maksaa enemmän), halukkuus kuluttaa nykyhetkessä sen sijaan, että lykättäisiin kulutusta tulevaisuuteen, sekä epävarmuus tulevaisuudesta, vaikuttavat tähän ilmiöön. Rahan arvo heikkenee, ja siksi on järkevää tehdä säätöjä investoinnin kustannus- ja tuotonvirtaukselle.

Yksinkertaisin tapa toteuttaa tämä on diskontata rahavirrat soveltuvalla diskonttokorolla (eli korko, joka kuvaa rahan arvon heikkenemistä). Diskonttaaminen tuottaa diskontattuja kustannus- ja tuotonvirtoja, joita kutsutaan nykyarvoksi (present value, PV). Miksi nykyarvo? Koska kun teemme päätöksen investoida projektiin tai hankkia omaisuuden, jonka käyttöaika ulottuu useiden vuosien päähän, resurssit sitoutuvat päätöksentekovaiheessa, vaikka todelliset kustannukset tai tuotot tapahtuvat vasta ajan kuluttua. Tällöin on tärkeää esittää tulevat kustannukset ja tuotot nykyhetken rahassa, eli nykyarvona.

Esimerkiksi, jos hallitus haluaa investoida tänään X summan rahaa, korkokannan ollessa 5 prosenttia, ja tämä summa tuottaa ensi vuonna 100 dollaria, niin tämän 100 dollarin nykyarvo tänään on 95,24 dollaria. Laskukaava on seuraava:

Jos hallitus olisi investoinut 95,24 dollaria tänään 5 prosentin tuottokannalla, se olisi seuraavana vuonna 100 dollaria. Tämä on siis 100 dollarin tuleva arvo (future value, FV). Sama ajatus pätee myös tulevien vuosien arvoon: 100 dollaria kahden vuoden päästä on nykyhetkellä 90,70 dollaria, ja kolmen vuoden päästä se olisi 86,38 dollaria.

Yleisesti ottaen, kun korkokanta on r, niin tulevaisuudessa olevan rahasumman nykyarvo t:ssä ajassa lasketaan kaavalla:

missä $V$ on rahasumma jollain tulevaisuuden hetkellä ja $t$ on ajanjakso (t = 1, 2, …, T). Tällä tavoin, vaikka inflaatiota ei otettaisikaan huomioon, rahasumma tulevaisuudessa on aina vähemmän arvokas kuin tänään, ja siksi se tulee diskontata asianmukaisella korolla.

Tämän ajatuksen mukaan voidaan myös laajentaa aiemmin esitettyä ostopäätöksen ja vuokrauksen vertailua. Oletetaan, että haluamme laskea oston ja vuokrauksen kustannusvertailun nykyarvon. Tämä voidaan tehdä seuraavalla kaavalla:

Missä $NPV$ on oston nettosumma nykyarvona, $OC_t$ on käyttökustannus t:llä, $SV_T$ on jäännösarvo ja $LC_t$ on vuokrakustannus t:llä, ja $i$ on diskonttokorko. Jos $NPV$ on positiivinen, vuokraus kannattaa, mutta jos se on negatiivinen, osto on edullisempaa.

On tärkeää huomata, että nykyarvon ja rahan aika-arvon käsitteet ovat keskeisiä investointipäätöksissä, koska ne auttavat arvioimaan, kuinka paljon rahaa tulisi investoida tänään, jotta saataisiin halutut tuotot tulevaisuudessa.

Miten arvioida pääomahankkeiden kustannuksia ja hyötyjä?

Pääomahankkeet, jotka liittyvät valtion investointeihin ja infrastruktuuriin, ovat monesti vaikeasti arvioitavia, erityisesti silloin, kun projekteilla on sekä konkreettisia että abstrakteja hyötyjä ja kustannuksia. Tällöin tärkein haaste ei ole vain projektien valinta, vaan ennen kaikkea se, kuinka arvioimme näihin projekteihin liittyvät kustannukset ja hyödyt. Julkisella sektorilla, jossa yhteiskunnallisten tavoitteiden mittaaminen voi olla erityisen hankalaa, on tärkeää käyttää oikeita mittareita ja menetelmiä projektien arvioimiseksi.

Yksi yleisimmin käytetyistä työkaluista on kustannus-hyöty-analyysi (CBA), jossa arvioidaan, kuinka paljon projekti tuo hyötyjä suhteessa sen aiheuttamiin kustannuksiin. On kuitenkin tärkeää huomioida, että kun arvioidaan julkisia projekteja, joissa on hankala mitata suoraan rahassa mitattavia hyötyjä, on usein käytettävä korvaavia muuttujia. Esimerkiksi paikallisen palopalvelun estämän omaisuusvahingon määrä tai lasten rokotuksista säästyneet sairaalakulut voivat olla hyödyllisiä mittareita, vaikka ne eivät täysin vastaisikaan projektin todellisia kustannuksia ja hyötyjä.

Projektin arviointi ja valinta

Kun hankkeen tavoitteet ja tavoitteet on määritelty, ja projektit on valittu arvioitaviksi, on aika vertailla niitä toisiinsa. Tämä vaihe on ratkaiseva, koska se mahdollistaa päätöksentekijöille projektien vertailun ja niiden ansioiden arvioinnin. Vertailemalla projekteja päätöksentekijät voivat valita sen, joka parhaiten täyttää organisaation tavoitteet. Jos projekteja on useita, valitaan se, joka tuo suurimman nettohyödyn tai on muuten taloudellisesti järkevin.

Tässä prosessissa hyödynnetään useita mittareita, kuten nettotuotto (NB), hyöty-kustannus-suhde (B:C), nykyarvo (NPV) ja sisäinen korkokanta (IRR). Näiden mittareiden avulla voidaan tehdä objektiivinen arvio hankkeen taloudellisista hyödyistä ja kustannuksista. Esimerkiksi nettohyöty mittaa projektin kokonaishyötyjen ja kustannusten erotusta. Jos nettohyöty on positiivinen, projekti on taloudellisesti kannattava ja voidaan hyväksyä. Tämä voi kuitenkin olla hieman harhaanjohtavaa, sillä julkisella sektorilla ei pyritä voiton tuottamiseen vaan yhteiskunnallisten hyötyjen maksimointiin.

Nettotuotto ja hyöty-kustannus-suhde

Hyöty-kustannus-suhde (B:C) puolestaan mittaa, kuinka paljon hyötyä saadaan jokaista investoitua dollaria kohti. Jos suhde on suurempi kuin 1, projekti on taloudellisesti kannattava. Esimerkiksi, jos projektin B:C on 1,65, se tarkoittaa, että jokaisella investoidulla dollarilla saadaan 1,65 dollaria hyötyä. Näin ollen on tärkeää vertailla projekteja keskenään ja valita se, joka tuottaa suurimman positiivisen suhteen.

Miten valita paras projekti?

Usein käytettävissä on useita projekteja, joita voidaan arvioida joko erikseen tai toistensa kanssa kilpailevina vaihtoehtoina. Jos projektit ovat keskenään poissulkevia, eli vain yksi voidaan hyväksyä, kannattaa keskittyä siihen, joka tuo suurimman taloudellisen hyödyn. Jos projekteja ei ole keskenään poissulkevia, kannattaa valita ne projektit, joiden hyöty-kustannus-suhteet ovat positiivisia ja mahdollisimman suuria. Näin varmistetaan, että käytettävä julkinen raha tuottaa eniten hyötyä yhteiskunnalle.

Tärkeitä näkökohtia arvioinnissa

Kun valitaan ja arvioidaan pääomahankkeita, on tärkeää huomioida, että arviointimenetelmien ei tulisi keskittyä pelkästään lyhyen aikavälin taloudellisiin hyötyihin. Pitkän aikavälin vaikutukset, kuten ympäristövaikutukset, yhteiskunnalliset hyödyt ja mahdolliset strategiset edut, voivat olla yhtä tärkeitä. Lisäksi on tärkeää ottaa huomioon, että kaikki ei aina ole mitattavissa rahassa. Joissakin tapauksissa on mahdollista, että tietyt projektit, vaikka ne eivät tuo välitöntä taloudellista hyötyä, voivat silti olla yhteiskunnallisesti tai kulttuurisesti tärkeitä. Tällöin ei taloudelliset mittarit ole ainoita ratkaisevia tekijöitä.

Miten tulosperusteinen budjetointi voi parantaa julkisten varojen käyttöä?

Tulosperusteinen budjetointi (Outcome-Based Budgeting, OBB) on budjetointimenetelmä, jossa keskiössä on taloudellisten resurssien allokointi niin, että ne tukevat organisaation tai julkisen hallinnon asetettujen tavoitteiden saavuttamista. Sen ydinajatus on se, että budjetin suunnittelu ei perustu pelkästään resurssien jakamiseen vaan siihen, miten nämä resurssit auttavat organisaatiota saavuttamaan konkreettisia tuloksia, jotka parantavat yhteiskunnan hyvinvointia.

Tulosperusteinen budjetointi voi muodostaa keskeisen osan hallinnollisessa päätöksenteossa, koska sen avulla voidaan saada paremmin näkyville se, kuinka varoja käytetään ja miten niiden käytön tuloksia voidaan mitata. Kysymys ei ole vain siitä, kuinka paljon rahaa on käytettävissä, vaan siitä, miten tätä rahaa voidaan käyttää niin, että saavutetaan yhteiskunnan kannalta merkityksellisiä tuloksia. Tässä yhteydessä on tärkeää ymmärtää, että budjetointiprosessi on monivaiheinen ja se vaatii tarkkaa suunnittelua ja seurantaa.

Toinen käytännön esimerkki tulosperusteisesta budjetoinnista on GFOA:n (2007) ehdottama monivaiheinen prosessi, joka on helppo ymmärtää ja toteuttaa. Tämän prosessin ensimmäinen vaihe on varmistaa, kuinka paljon tuloja on käytettävissä budjetin toteuttamiseen. Tuloennusteiden tarkkuus on tässä tärkeää, sillä se määrittää, kuinka paljon rahaa voidaan allokoida eri tarkoituksiin. Toisessa vaiheessa kehitetään ja priorisoidaan tuloksia. Tärkeää on, että tuloksia ei ole liikaa, jotta ne voidaan järkevästi lajitella tärkeysjärjestykseen. Suositeltava määrä on kymmenen tai vähemmän. Kolmannessa vaiheessa varat allokoidaan näiden tulosten mukaan, jolloin korkeimpaan prioriteettiin kuuluvat tulokset saavat ensin rahoitusta.

Neljännessä vaiheessa määritellään, mitä strategioita, ohjelmia ja toimintoja tarvitaan tulosten saavuttamiseksi. Viides vaihe käsittää parhaiten tulokselliset ehdotukset, jotka sisällytetään budjettiin. Kuudes vaihe tarkoittaa mittarien asettamista, joilla edistymistä seurataan. Tämä on tärkeä osa palautteen saamisessa, joka auttaa tarkistamaan, kuinka hyvin tulokset toteutuvat. Seitsemännessä vaiheessa analysoidaan tuloksia vertaamalla toteutuneita ja ennakoituja tuloksia. Viimeinen vaihe on tulosten viestiminen kansalaisille, mikä on tärkeää julkisen luottamuksen säilyttämiseksi.

Tulosperusteinen budjetointi voidaan rakentaa olemassa olevan budjetointiprosessin pohjalta, sillä se voi hyödyntää samoja syöttötietoja kuin suorituskykybudjetointi. Tämä mahdollistaa syy-seuraussuhteen tarkastelun syötteen ja tuloksen välillä, eikä vain syötteen ja tuotoksen välillä. Mikäli tuloksia ei voida mitata suoraan määrällisesti, voidaan käyttää vaihtoehtoisia mittareita, jotka ovat mahdollisimman lähellä haluttuja tuloksia.

Tulosperusteisen budjetoinnin haasteena on kuitenkin se, että viranomaiset voivat asettaa liian helppoja tavoitteita, jotta ne näyttäisivät saavutettavilta vuoden lopussa. Tämä voi johtaa siihen, että budjetoinnin tavoitteet eivät ole kunnianhimoisia ja eivät täysin vastaa yhteiskunnan tarpeita. Siksi on tärkeää varmistaa, että tulosperusteisen budjetin kehittämisessä otetaan huomioon realistisuus ja vältetään ansat, jotka voivat vähentää budjetin tehokkuutta.

On myös tärkeää ymmärtää, että tulosperusteinen budjetointi ei ole ainoa tapa hallita julkisia varoja. Se voi kuitenkin olla tehokas työkalu silloin, kun halutaan varmistaa, että julkiset varat käytetään parhaalla mahdollisella tavalla ja että tulokset ovat mitattavissa ja arvioitavissa. Jatkuva seurantaprosessi ja avoin raportointi ovat avainasemassa siinä, että budjetointiprosessi toimii tehokkaasti ja saavuttaa yhteiskunnalle asetetut tavoitteet.