Demokraattisen järjestelmän ytimessä on ajatus siitä, että kansalaiset tekevät päätöksiä tiedon pohjalta. Poliittisen tieteen, sosiologian ja psykologian piirissä vallitsee laajasti hyväksytty oletus: mitä enemmän yksilöt tietävät ympäröivästä maailmasta ja poliittisista vaihtoehdoista, sitä parempia päätöksiä he tekevät – yksilöllisesti ja kollektiivisesti. Parempi tieto tuottaa paremman demokratian. Kuitenkin empiirinen näyttö ei tue tätä oletusta.

Jo 1950-luvun lopulla Michiganin yliopiston tutkijaryhmä (Campbell, Converse, Miller ja Stokes) osoitti teoksessaan The American Voter, että suurin osa amerikkalaisten poliittisista mielipiteistä ei perustu johdonmukaisiin poliittisiin käsityksiin vaan heijastaa yllättävän matalaa tiedollista tasoa ja loogisen päättelyn puutetta. Seuranneet tutkimukset, kuten Keyn Public Opinion and American Democracy (1961) ja Butlerin ja Stokesin Political Change in Britain (1969), vahvistivat tuloksen myös muiden maiden kohdalla. Ihmiset tekevät poliittisia valintojaan usein tietämättöminä tai vain pintapuolisten vaikutteiden pohjalta.

Poliittinen tiede on reagoinut tähän löydökseen kahtalaisesti. Toisaalta on argumentoitu, että demokratian tulokset näyttävät aggregaattitasolla silti rationaalisilta (Page ja Shapiro 1992). Toisaalta on ehdotettu, että yksilöt tekevät “järkiperäisiä” valintoja siinä määrin kuin heillä on jokin sisäinen mekanismi, jolla he käsittelevät ja omaksuvat saamaansa informaatiota.

Merkittävä käänne tapahtui, kun tutkijat kuten Zaller ja McGuire nostivat esiin, ettei yksilön poliittinen ymmärrys synny pelkästään henkilökohtaisesta reflektiosta, vaan se perustuu pääosin heuristiikkoihin – nopeisiin päätelmiin, joita ohjaavat eliittien ja median viestit. Tätä voidaan verrata kertotaulun osaamiseen: ei tarvitse tietää kaikkia vastauksia ulkoa, jos osaa soveltaa sääntöä. Samalla tavalla poliittinen mielipide voi perustua opittuihin vihjeisiin, ei yksityiskohtaisen analyysin tuloksiin.

Ongelmana on, että vaikka tietoa on yhä enemmän saatavilla, sen omaksuminen on yhä valikoivampaa ja tunnepohjaisempaa. Informaation sirpaleisuus ja kohdentaminen suoraan yleisön emotionaalisiin vasteisiin tekee siitä tehokkaan aseen. Valheellinen tai vääristynyt tieto ei toimi yksinkertaisesti vääränä faktana, vaan emotionaalisena ärsykkeenä – aseena, joka vetoaa tunteisiin ja vahvistaa jo olemassa olevia käsityksiä.

Brexit-kampanja tarjoaa tästä konkreettisen esimerkin. Kampanjan näkyvin väite, että Yhdistynyt kuningaskunta maksaisi EU:lle 350 miljoonaa puntaa viikossa, painettiin näkyvästi linja-auton kylkeen. Tämä luku ei kestänyt tarkempaa tarkastelua, mutta sen tarkoitus ei ollutkaan välittää faktuaalista totuutta. Se oli viesti, joka herätti reaktion – suuttumusta, pettymystä, kansallista uhmaa. Kampanjan menestys ei perustunut tiedolliseen vakuuttavuuteen vaan siihen, kuinka hyvin se osasi käyttää tunteita välineinään.

Poliittiset mainokset, joita ei voida valvoa perinteisten standardien mukaan, kuten Parker (2016) toteaa, avaavat oven tilanteelle, jossa disinformaatio leviää ilman seuraamuksia. Näin väärä informaatio ei ole enää järjestelmän virhe, vaan osa sen toimintalogiikkaa.

Kun huomio on niukka resurssi ja ihmiset altistuvat valtavalle määrälle viestejä, tunteisiin vetoavat sisällöt syrjäyttävät rationaalisen harkinnan. Tieto ei siis enää ole yksiselitteisesti vapauttava voima, vaan se voi olla sidottu valtaan, kuten Fricker (2007) toteaa epistemisen epäoikeudenmukaisuuden käsitteessään: kenen ääniä kuunnellaan, mitä pidetään tietona ja kuka saa määritellä, mitä pidetään "totuutena".

Tällaisessa ympäristössä media, poliitikot ja algoritmit eivät ainoastaan välitä tietoa vaan suodattavat sen siten, että viestit aktivoivat tietyt tunnevasteet. Ihmiset eivät etsi tietoa ymmärtääkseen, vaan vahvistaakseen jo olemassa olevia käsityksiään. Näin syntyy niin kutsuttu "post-truth" -politiikka, jossa totuus ei ole enää keskeinen, vaan tunne on.

On tärkeää ymmärtää, että väärän tiedon vaikutus ei rajoitu yksilön harhakäsityksiin. Kun poliittinen viestintä perustuu valheisiin, tunneärsykkeisiin ja vihjeisiin, koko demokraattinen prosessi muuttuu. Vaalitulokset, kansanäänestykset ja julkinen keskustelu heijastavat tällöin enemmän tunteiden manipulaatiota kuin tiedollista harkintaa. Tieto menettää tehtävänsä päätöksenteon perustana ja muuttuu aseeksi – välineeksi, jolla vaikutetaan ilman velvollisuutta totuuteen.

Vielä olennaisempaa on tunnistaa, että emotionaalisesti ladattu valeuutinen ei ole

Miten valeuutiset vaikuttavat demokratiaan ja miten niihin voidaan vastata?

Valeuutiset eivät ole pelkkä mediakohun aihe, vaan ne paljastavat syvemmän ongelman tiedon ja demokratian suhteessa. Ne perustuvat tunteisiin ja manipuloivat todellisuuden havaitsemista tavalla, joka vahvistaa vallassa olevien asemia. Tämä tapahtuu demobilisoimalla suuria äänestäjäryhmiä tunneperäisen väsytyksen kautta ja mobilisoimalla toisia vääristyneen todellisuuden kautta, mikä vaikeuttaa tasapainoisten poliittisten keskustelujen syntymistä. Kun uutistilaa täyttää valtava määrä valeuutisia, kansalaiset menettävät kyvyn erottaa faktat fiktiosta, ja tämä tilanne suosii taloudellisia ja poliittisia vallankäyttäjiä.

Euroopan unionin jäsenvaltioissa ei toistaiseksi ole olemassa yhtenäisiä ja tehokkaita säädöksiä, jotka vaatisivat avoimuutta ja reilua peliä verkkovaikuttamisessa. Kansallisvaltioiden on vaikea vastata laajamittaiseen disinformaation levittämiseen ja äänestäjien mikrosegmentointiin, joka usein perustuu laittomaan henkilökohtaisten tietojen käsittelyyn. Vaikka teknisiä ja lainsäädännöllisiä keinoja on hahmoteltu, kuten poliittisten mainosten läpinäkyvyyden lisääminen, ne eivät vielä tarjoa kokonaisvaltaista ratkaisua.

Valeuutisten kuluttaminen on kuitenkin pääosin rajautunut pieneen, poliittisesti aktiiviseen ryhmään, jonka maailmankuva on jo ennestään vahvasti kallellaan. Salaliittoteoriat ja valeuutiset kiinnostavat lähinnä niitä, jotka hakevat juuri tätä sisältöä. Näin ollen pelkkä faktatiedon lisääminen ei usein muokkaa ihmisten asenteita tai tietoisuutta merkittävästi. Tutkimukset osoittavat, että vaikka tarjottaisiin todisteita ja kannustimia, vaikutukset ovat tilapäisiä ja heikkoja. Lisäksi kysymys siitä, kuka päättäisi siitä, mikä on totuus ja mikä ei, on äärimmäisen vaikea ratkaistava. Mahdollinen totuudenportinvartija olisi vaarallisen voimakas instituutio, mikä herättää vakavia demokratian pelkoja.

Siksi institutionaalinen vastaus valeuutisiin on väistämättä puutteellinen ja epätäydellinen. Ratkaisuksi ehdotetaan yksilöllisen immuunijärjestelmän vahvistamista eli mediataitojen ja digitaalisen lukutaidon kehittämistä, julkisen tietoisuuden lisäämistä valeuutisten ja disinformaation vaaroista sekä ihmisten resilienssin kasvattamista. Näin yksilöt voivat paremmin vastustaa valeuutisten vaikutuksia ja tehdä tietoisempia poliittisia valintoja.

Euroopan unionin kansalaiset kokevat valeuutiset laajasti ongelmaksi. Yli puolet vastaajista useissa jäsenmaissa pitää valeuutisia ehdottomasti tai osittain merkittävänä ongelmana. Huomionarvoista on, että erityisesti Etelä- ja Itä-Euroopan maissa, joissa demokratian ja kansalaisyhteiskunnan perusta on heikompi, suhtautuminen valeuutisiin on kriittisempää. Näissä maissa on usein myös taloudellisia vaikeuksia ja lyhyempiä demokratian perinteitä, mikä korreloi yleiseen huoleen valeuutisista. Samalla kuitenkin suuri osa eurooppalaisista kokee tunnistavansa valeuutiset, mikä voi olla toivon kipinä vastatoimille.

Valeuutiset ovat paljastaneet, että tiedon ja demokratian välillä on kuilu, jota ei voi korjata pelkästään rationaalisella tiedolla tai faktoilla. Ne hyödyntävät internetin ja sosiaalisen median toimintalogiikkaa lietsomalla pelkoa ja epäluottamusta. Valeuutiset toimivat sosiaalisten, poliittisten ja taloudellisten muutosten pitkän aikavälin jännitteiden päällä ja ruokkivat jakautumista ja epäluottamusta. Tämä ongelma ei ole pelkästään valeuutisten syy, vaan monimutkainen seuraus laajemmista yhteiskunnallisista ilmiöistä.

On tärkeää ymmärtää, että ratkaisu ei löydy yksinomaan teknisistä tai institutionaalisista toimista. Demokratian ja tiedon suhteen kriisin ytimessä on ihmisten tunneperäinen suhde tietoon ja sen luotettavuuteen. Tämä vaatii laajempaa yhteiskunnallista keskustelua, joka huomioi tiedonvälityksen ja poliittisen osallistumisen moninaisuuden sekä vahvistaa kansalaisten kykyä kriittiseen ajatteluun ja vastuulliseen toimintaan muuttuvassa mediaympäristössä.

Mikä on valeuutisten ja disinformaation vaikutus nykypolitiikassa?

Valeuutiset ja disinformaatio ovat nousseet keskeisiksi ilmiöiksi nykyajan poliittisessa viestinnässä ja vaikuttamisessa. Disinformaatio ei ole pelkästään virheellistä tai epätäydellistä tietoa, vaan tarkoituksella muokattua, usein kontekstistaan irrotettua ja valheelliseen narratiiviin sulautettua sisältöä, jonka tavoitteena on tukea tiettyä poliittista agendaa tai vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen. Euroopan unionissa on tunnustettu disinformaation laaja-alainen vaikutus, minkä seurauksena on käynnistetty erilaisia toimia sen havaitsemiseksi ja torjumiseksi. COVID-19-pandemian aikana paljastui koordinoituja disinformaatiokampanjoita, joita tukivat muun muassa Venäjän ja Kiinan hallinnot. Näitä kampanjoita pidetään hybridivaikuttamisen uhkina, jotka uhkaavat globaalin turvallisuuden tasapainoa.

Valeuutiset eroavat tavallisesta disinformaatiosta siten, että ne ovat teknologisesti kehittyneempiä ja usein sosiaalisen median kautta leviäviä tarkoitushakuisia valehtelun muotoja. Niiden käyttö on laajentunut nopeasti politiikan herkillä alueilla, kuten vaalien yhteydessä, mutta nykyisin ne koskettavat lähes kaikkia poliittisen ja sosiaalisen elämän osa-alueita. Sosiaalisen median alustat ja pikaviestimet toimivat valtavina amplifikaattoreina, jotka voivat levittää valeuutisia salamannopeasti, muuttaen viestit potentiaalisesti viraaleiksi. Tämä tekee valeuutisista tehokkaan poliittisen työkalun, joka kykenee vaikuttamaan ihmisten alitajuntaan ja herättämään voimakkaita tunteita.

Valeuutiset voivat esiintyä satunnaisesti tai jatkuvana virtana, joka muodostaa lumipalloefektin. Useiden kanavien yhtäaikainen hyödyntäminen luo informaatiopommituksen, jossa vastaanottajilla on hyvin vähän aikaa arvioida ja tunnistaa virheellinen tieto. Tämä informaatiotulva heikentää yksilöiden kykyä erottaa faktoja valheista ja vaikeuttaa kriittistä ajattelua. Historiallisesti valeuutiset ovat olleet niin merkittäviä, että esimerkiksi Brexitiin liittyvät väärennetyt pankkimuistot ovat päätyneet British Museumiin todistamaan ilmiön poliittista ja kulttuurista vaikutusta.

Politiikassa valeuutisten käyttö on laajalti tunnustettu, vaikka sitä ei aina julkisesti suositella. Ne toimivat välineinä poliittisen tuen hankkimiseksi, vastustajien mustamaalaamiseksi ja vallankäytön oikeuttamiseksi. Valeuutisten levittäminen voi edistää tietyn ryhmän tai johtajan nousua samalla kun se heikentää vastustajia tai koko poliittista järjestelmää. Vastuun määrittäminen valeuutisten levittämisestä on usein mahdotonta, mikä tekee niistä erityisen tehokkaita ja vaikeasti sanktioitavia vaikuttamisen välineitä.

Johtavat poliitikot julkisesti tuomitsevat valeuutiset ja niiden väärinkäytön, mutta todellisuudessa sekä autoritaariset että demokraattiset hallinnot käyttävät niitä toistuvasti poliittisten päämäärien saavuttamiseksi. Valeuutisia käytetään muun muassa median ja vastustajien legitimiteetin kyseenalaistamiseen, poliittisten kilpailijoiden ja jopa ulkovaltojen johtajien mustamaalaamiseen. COVID-19-kriisin aikana nähtiin selkeästi, kuinka valeuutiset voivat vaikuttaa kansallisten ja kansainvälisten päätösten oikeutukseen ja kansalaisten turvallisuuteen.

Posttotuuspolitiikka kuvaa tätä uudenlaista poliittista vaihetta, jossa objektiivisen totuuden merkitys on heikentynyt ja tunteet, uskomukset sekä henkilökohtaiset mielipiteet ohjaavat yhä enemmän poliittista keskustelua. Tässä ympäristössä valeuutiset ja disinformaatio menestyvät ja saavat valtavan jalansijan, koska ne hyödyntävät ihmisluonnon tiedon käsittelyn ja sosiaalisen vuorovaikutuksen haavoittuvuuksia.

On olennaista ymmärtää, että valeuutiset eivät ole pelkkää viihdettä tai harmitonta vääristelyä, vaan ne ovat strategisesti suunniteltuja vaikutuskeinoja, jotka voivat horjuttaa demokratioita, lisätä yhteiskunnallista polarisaatiota ja vahvistaa autoritaarisia hallintoja. Tietoisuuden lisääminen disinformaation toiminnasta, sen leviämisen mekanismeista ja vaikutuksista on välttämätöntä. Lisäksi kriittisen medialukutaidon ja luotettavien lähteiden käytön merkitys korostuu entisestään, jotta yksilöt ja yhteisöt pystyvät puolustautumaan informaatiovaikuttamisen muotoja vastaan.

Miten valeuutiset ja propaganda ovat osa poliittista ja yhteiskunnallista järjestelmää?

Valeuutisten ja propagandan rooli ei ole uusi ilmiö, mutta sen vaikutukset nyky-yhteiskunnassa ovat saaneet erityistä huomiota viime vuosikymmeninä, erityisesti geopoliittisten jännitteiden ja informaatiosodankäynnin myötä. Yksi mielenkiintoinen ja usein tutkittu esimerkki valeuutisten käytöstä on Venäjän hallinnon rooli globaalissa poliittisessa kentässä, jossa valtion luoma "alternatiivinen todellisuus" toimii itse asiassa eräänlaisena elinehtona.

Kun tarkastellaan Venäjää, huomio kiinnittyy siihen, että valeuutiset eivät ole vain sivutuote, vaan ne ovat itsessään osa järjestelmän ylläpitämistä ja vahvistamista. Moskovassa valeuutisia ei vain tuoteta ja levitetä, vaan niitä kulutetaan päivittäin. Niiden kohteena eivät ole pelkästään ulkomaalaiset, vaan myös Venäjän omat kansalaiset, jopa ne, jotka luovat ja levittävät tätä tietoa. Tällöin kyse ei ole vain tietojen vääristämisestä, vaan paljon syvemmistä mekanismeista, jotka ohjaavat koko yhteiskunnan käsitystä totuudesta ja valheesta.

Esimerkiksi Venäjän valtion johdon luomassa mediakentässä, jossa uutisten ja informaation manipulointi on arkipäivää, ihmiset voivat elää täysin erilaisten todellisuuksien keskellä. Sitä voi verrata siihen, että tiettyjen henkilöiden käsitys maailmasta ei ole vain vääristynyt, vaan se on rakennettu tietoisesti ja systemaattisesti. Tässä ympäristössä valeuutiset eivät ole vain yksittäisiä virheitä tai tarkoituksellisia valheita, vaan osa valtiojohtoisesti tuotettua ja levitettyä narratiivia, joka ylläpitää olemassa olevaa valtaa.

Valeuutisten ja disinformaation leviämistä voidaan pitää osana laajempaa strategiaa, jossa ei vain pyritä vaikuttamaan kansainvälisiin suhteisiin, vaan myös vahvistamaan ja legitimoimaan kotimaan poliittista ilmapiiriä. Tällöin valeuutisten levittäminen ei ole vain yksittäisten toimijoiden virhe, vaan se on synnyttänyt itsenäisen ilmiön, joka on erottamaton osa yhteiskunnan ja valtion toimintaa.

Erityisesti Venäjän tapauksessa valeuutiset eivät rajoitu vain ulkopuolisten tiedonvälitykselle suunnattuun propagandaan, vaan ne ovat myös syvästi juurtuneet maan omiin yhteiskunnallisiin ja poliittisiin rakenteisiin. Tämä ilmiö ei kosketa vain kansalaisia, vaan myös niitä poliittisia päättäjiä ja asiantuntijoita, jotka vaikuttavat julkisen keskustelun kulkuun. Esimerkiksi poliitikkojen ja diplomaattien käsitykset tiedosta ja totuudesta voivat olla hämärtyneet siinä määrin, että he eivät edes tunnista omia valheitaan. Tämä ei tarkoita, etteikö he tiedostaisi valehteluaan, mutta heidän omassa todellisuudessaan se voi olla vain toisenlainen totuus.

On tärkeää ymmärtää, että valeuutisten levittäminen ei aina ole tiedostettua manipulointia. Usein se on seurausta siitä, että propagandistinen viesti on omaksuttu niin syvälle, että se muuttuu osaksi yksilön tai yhteiskunnan identiteettiä. Tämä voi ilmetä erityisesti, kun valtion tarjoama "totuus" on niin läpinäkyvä ja vallitseva, että se ei enää herätä kysymyksiä sen oikeellisuudesta. Näin ollen valeuutiset eivät ole vain valheita, vaan niitä pidetään oikeina totuuksina niiden esittäjien omassa maailmankuvassa.

Esimerkiksi Venäjän presidentin Vladimir Putinin toiminta kansainvälisellä tasolla tarjoaa oivallisia esimerkkejä siitä, miten propagandaa voidaan käyttää politiikan välineenä. Hän ei aina pyri välttämättä tarjoamaan konkreettisia faktoja tai järkeviä ehdotuksia, vaan keskittyy siihen, että hänen "totuutensa" tunnustetaan oikeaksi. Tällöin kyse ei ole enää pelkästään faktojen ja väärien väittämien erottamisesta, vaan paljon syvemmästä käsityksestä totuudesta ja valheesta, jossa valheiden ja vääristelyjen omaksuminen on elintärkeää hallinnon legitimiteetin säilyttämiseksi.

Venäjän sisäisen tiedonvälityksen rooli on erityisen mielenkiintoinen, koska se paljastaa syvän ristiriidan lännen ja idän välillä: lännessä valheiden ja väärinkäsitysten paljastaminen on osa demokraattisen keskustelun ja avoimuuden perusperiaatteita, mutta Venäjällä tämä voi olla keino hallita kansalaisia ja estää poliittista kapinaa. Tämä ero ei ole vain tekninen, vaan se juontaa juurensa syvälle kulttuurisiin ja yhteiskunnallisiin rakenteisiin, jotka määrittelevät, miten totuus ja valhe ymmärretään ja miten niitä käsitellään.

Valeuutisten ja propagandan rooli on siis monivaiheinen ja monimutkainen ilmiö. Se ei ole vain yksittäinen väline, vaan se on olennainen osa laajempaa strategiaa, jonka avulla hallitukset, poliittiset järjestelmät ja valtiot muokkaavat kansalaistensa käsityksiä, estävät poliittista kritiikkiä ja varmistavat oman valtansa säilymisen. Siksi valeuutisten ja disinformaation torjuminen on paljon enemmän kuin vain faktojen tarkistamista: se on osa taistelua totuuden ja valheiden rajasta, joka määrittelee modernin politiikan kulkua.

Miksi faktat eivät riitä: valeuutisten ja populismin haaste länsimaisessa yhteiskunnassa

Faktojen voima on heikko länsimaisessa julkisessa keskustelussa, mikä näkyy esimerkiksi rokotevastustajien liikkeessä ja talouskeskusteluissa. Pelkkä faktatiedon esittäminen ei muuta mielipiteitä, kuten Italian populistisen Viiden tähden liikkeen entinen varaministeri osoitti kieltäytyessään hyväksymästä taloustieteilijän varoituksia inflaatiosta ja kasvavasta velkataakasta. Tässä piilee ilmiön ydin: populistit ja suverenistit rakentavat vaihtoehtoisen todellisuuden, jossa rationaaliset perusteet sivuutetaan, jotta heidän äänestäjänsä uskoisivat heidän viestiinsä. Tämä on samanlainen strategia kuin Venäjän nykyisessä hallinnossa, jossa pelin henki ei ole erimielisyyksien käsittely rationaalisella tasolla, vaan perustavanlaatuisten totuuksien kyseenalaistaminen.

Valeuutisten ongelma ei koske vain toimittajia tai poliitikkoja. Kylmän sodan aikana tavoitteena oli saada totuus kommunistisesta järjestelmästä leviämään rajojen yli ja murentamaan “pahaa imperiumia”. Tämä onnistui. Nykyisessä valeuutisten uudessa kylmässä sodassa puolustusta täytyy vahvistaa kahdella rintamalla: vastustaa ulkoisia vaikuttajia, kuten Venäjän virallisia ja epävirallisia median toimijoita, sekä torjua kotimaisia poliittisia voimia, jotka käyttävät samoja keinoja. Euroopan demokratioiden immuunipuolustus on yllättävän heikko, ja rokotus tähän tilanteeseen täytyy lähteä kouluista, kulttuurilaitoksista ja hallituksista – pitkäjänteisistä toimenpiteistä, kun taas median tehtävä on reagoida nopeasti.

Toimittajien tulee palata ammattimaisuuden ytimeen: lähteiden tarkistamiseen, tiedon ristiinvarmennukseen, puolueettomuuteen ja datan korostamiseen adjektiivien sijaan. Vaikka tämä kuulostaa yksinkertaiselta, juuri tässä moni länsimaa on epäonnistunut. Laillisia toimia Venäjän sekaantumisten estämiseksi tarvitaan, mutta ne eivät yksin riitä ilman vahvaa vastatarinaa. Kylmän sodan aikaan Neuvostoliitto investoi paljon propagandaan ja mielipidevaikuttajiin, mutta laaja tieto kommunistisen järjestelmän rikoksista ja kansalaisten arjesta pysäytti sen vaikutuksen laajamittaisesti. Nykyään Venäjä nähdään osassa länsimaista myyttisenä vaihtoehtona nykyjärjestykselle, erityisesti oikeistolaisten liikkeiden tukemana. Tätä kuvaa unelma maasta, jossa mennyt “hyvä vanha aika” säilyy ilman maahanmuuttajia, LGBT-yhteisöä, feministejä tai ympäristöaktivisteja, ja jossa perinteiset kristilliset arvot sekä miehinen valta ovat edelleen vahvassa kontrollissa. Nämä narratiivit ovat kuitenkin pelkkiä propagandamyytejä, joita ainoastaan totuuden kertominen voi murtaa. Kognitiivinen dissonanssi on tehokkain ase ideologiaa vastaan.

Tietoisen kansalaisen on vaikea pakottaa itseään uskomaan ilman kyseenalaistamista. Informaatio, kriittinen analyysi ja propaganda sekoittuvat vaakasuorassa maailmassa, jossa kuka tahansa voi tuottaa ja levittää tietoa ja mielipiteitä. Toimittajien tehtävä on vakuuttaa yleisö asiantuntemuksellaan ja osoittaa, että he erottuvat muista tiedonvälittäjistä koulutuksellaan ja ammattitaidollaan. He eivät tiedä kaikkea, mutta osaavat tunnistaa valeuutiset, tietää keneltä kysyä ja milloin olla varovainen. Samalla heidän tulee kouluttaa yleisöään olemaan uskomatta sokeasti ketään, edes itseään tai poliitikkojen virallisiin lausuntoihin. Tämä edellyttää vanhan koulukunnan journalismia: faktoja, puolueettomuutta, ei viihteellisyyttä, ei puolueellisuutta, ei klikkiotsikoita. Poliitikkojen twiittejä, etenkin populistien tai autoritaaristen johtajien, ei tule käsitellä uutisina, sillä näin he saavat vain laajempaa kuuluvuutta.

Median täytyy oppia, mitä kertoa ja mitä jättää kertomatta – ei sensuurin vuoksi, vaan sääntöjen asettamiseksi. Pulp-uutiset, poliittisten ääri-ilmiöiden viihteellistäminen, pelon ja vihan lietsonta sekä katastrofien pakonomainen seuranta ovat osa valeuutisepidemiaa, jota mediankin on tunnustettava. Miksi ihmiset hakisivat valeuutisia, jos täydellinen journalismi olisi saatavilla? Media ei voi jäädä vain valeuutisten paljastajaksi, sillä tällöin se toimii toisten aloitteiden varassa. Venäjän kohdalla median tehtävänä on tuottaa ja esittää vaihtoehtoisia faktoja ja näkökulmia, informoida ja näyttää erilaisia puolia venäläisestä elämästä. Esimerkiksi Venäjän eläke- ja terveydenhuoltojärjestelmän uudistuksista kertominen enemmän kuin Putinin uudesta autosta tai viimeisimmästä sotilasparaatista. Näin voidaan välttää joutumista propagandan ansaan, jota median ammattilaisten pitäisi torjua.

On välttämätöntä erottaa selkeästi valeuutiset, faktat, mielipiteet ja propaganda toisistaan. Tiedon käsittelyn selkeät pelisäännöt määrittelevät sertifioidut journalistit muista median ja paramedian tuottajista. Journalismin tehtävä ei ole ainoastaan taistella valeuutisia vastaan, vaan olla valmiina jo ennen niiden leviämistä ja tehdä työnsä perusteellisesti.

On tärkeää ymmärtää, että valeuutiset ja propagandat eivät ole pelkästään väärää tietoa, vaan niillä on laajempi vaikutus yhteiskunnan luottamukseen, demokraattisiin prosesseihin ja kansalaisten kykyyn tehdä perusteltuja päätöksiä. Tästä syystä median, koulutuksen ja hallinnon rooli tiedon eheyden turvaamisessa on korvaamaton. Vain näin voidaan rakentaa vastustuskykyä valeuutisille ja tukea avointa, kriittistä ja faktapohjaista keskustelua.

Miten krooninen респираторная болезнь (CRD) kehittyy rottilla?
Miten fototerminen haihtumisprosessi voi edistää kestävää veden suolanpoistoa ja energianmuuntamista?
Miten anabolisten steroidien, kasvuhormonin ja yksilöllisten tekijöiden yhdistelmä vaikuttaa lihaskasvuun ja kehonrakennukseen?
Miten sääntöjen rikkominen tuli poliittisen vallan ilmentymäksi ja kuinka valkoisen ykkösluokan rikollisuus liittyy tähän dynamiikkaan?