Politiikan maailmassa sääntöjen rikkominen ei ole harvinaista, mutta harvoin se on ollut niin keskeinen osa poliittista viehätysvoimaa kuin Donald Trumpin aikakaudella. Trumpin kannattajat eivät vain hyväksyneet sääntöjen rikkomista, vaan pitivät sitä jopa osoituksena vallasta, joka ilmensi heidän kykyään haastaa ja voittaa perinteiset normit. Tämä dynamiikka ei rajoitu vain Trumpin omaan käytökseen, vaan ulottuu hänen läheisiin tukijoihinsa ja koko republikaaniseen puolueeseen. Sääntöjen rikkomisesta oli tullut arvo itsessään, ei pelkästään taktinen liike.

Syy, miksi sääntöjen rikkominen houkutti monia poliittisia johtajia ja äänestäjiä, on monivaiheinen. Ensinnäkin, sääntöjen rikkominen loi vaikutelman siitä, että toimijat olivat "vapaita" järjestelmän kahleista ja pystyivät toimimaan tavalla, joka ilmensi suoraa valtaa. Tämä valta ei rajoittunut vain perinteisten instituutioiden yläpuolelle, vaan ulottui myös sen käsitykseen, mitä oli "lainsäädännön yläpuolelle" nouseminen. Se herätti tunteen, että ne, jotka olivat valmiita rikkomaan sääntöjä, olivat todellisia voittajia, koska he eivät olleet rajoitettuja moraalisiin tai oikeudellisiin esteisiin.

Trumpin hallinto on oiva esimerkki tästä dynamiikasta. Hallinnon jäsenet, kuten ympäristönsuojeluviraston johtaja Scott Pruitt ja asuntoministeri Ben Carson, olivat tunnettuja sääntöjen rikkomisestaan henkilökohtaisessa elämässään. Pruitt käytti valtion varoja ylelliseen matkustamiseen, ja Carson oli syytetty kalliista toimistotarvikkeista. Nämä teot eivät ainoastaan edustaneet väärinkäytöksiä, vaan ne osoittivat, että valta voidaan saada ja ylläpitää säännöistä piittaamatta.

Mutta vielä vakavampia rikkomuksia tapahtuivat kansallisen turvallisuuden alueella. Esimerkiksi Paul Manafortin myymät vaalikyselyn tiedot Venäjälle tai Michael Flynnin keskustelut venäläisten virkamiesten kanssa, jotka myöhemmin johtivat valheellisiin lausuntoihin FBI:lle, olivat rikoksia, jotka herättivät huomiota maailmanlaajuisesti. Silti Trumpin kannattajat eivät näyttäneet järkyttyvän tällaisista paljastuksista. Itse asiassa, monet pitivät tätä rohkeutena ja vastarinnan ilmauksena vakiintuneita poliittisia käytäntöjä vastaan.

Miksi sääntöjen rikkominen oli niin vetovoimainen piirre? Kyse ei ollut pelkästään taktisten hyötyjen hakemisesta. Se oli symboli siitä, että valtakoneisto ei ollut enää suljettu, eikä sitä hallinnut vanha eliitti. Sääntöjen rikkominen loi jopa eräänlaisen kansalaisidentiteetin, joka yhdisti niitä, jotka tunsivat itsensä marginaaliksi tai joiden kokemus oli, että he eivät olleet saaneet oikeudenmukaista kohtelua. Näiden ihmisten silmissä Trump oli vapauttaja, joka rikkoi rajoja ja kaatoi järjestelmiä, jotka olivat jääneet heidän ulottumattomiinsa.

Tämä vallan rakenteellinen sycophantismi, jossa toisten nöyryys ja miellyttämistä edellytetään, on erityinen piirre Trumpin tukijoiden ja republikaanisen puolueen dynamiikassa. Koko politiikan kenttä toimii näin: sääntöjen rikkominen ei ole enää poikkeus, vaan hyväksytty ja jopa ihailtu toimintatapa. Se on keino kyseenalaistaa järjestelmä, saada etuja ja ylittää niitä, jotka ovat jämähtäneet vanhoihin normeihin ja käytäntöihin.

On kuitenkin tärkeää huomata, että vaikka sääntöjen rikkominen ei ollut vain tapa voittaa vallassa, se luo myös syvän jakautumisen yhteiskunnassa. Niille, jotka katsovat sääntöjen rikkomista yksinkertaisena korruptiona tai moraalisena epäonnistumisena, tilanne voi tuntua käsittämättömältä. Mutta populistisessa poliittisessa ympäristössä, kuten Trumpin ympärillä, sääntöjen rikkominen on usein peliväline, jota käytetään systemaattisesti yhteiskunnan syvimpien jännitteiden vahvistamiseen.

Tämä dynaaminen ja usein käsittämättömältä tuntuva valta ei ole vain yksittäisten politiikkojen tai kannattajien vastuulla. Se on laajempi kulttuurinen ilmiö, jossa sääntöjen rikkominen nähdään itsessään voittona. Kun perinteinen eliitti ja institutionaaliset rakenteet epäonnistuvat luomaan luottamusta tai reiluutta, säännöistä piittaamaton käytös saattaa näyttäytyä ainoana keinona purkaa vallitsevaa tilannetta ja saavuttaa jotain uutta.

Siksi on olennaista ymmärtää, että korruptio ei ole pelkästään yksittäisten rikosten summa tai henkilökohtaisen edun tavoittelua. Se on myös sosiaalinen prosessi, jossa ihmiset ja rakenteet toistavat ja vahvistavat tietynlaista vallan dynamiikkaa. Tämän ymmärtäminen on välttämätöntä, jos halutaan todella hahmottaa, miten korruptio toimii nykypäivän globaalissa poliittisessa kentässä.

Mikä oli Trumpin hallinnon biopolitiikan ja oikeudenmukaisuuden kriisi?

Trumpin hallinnon suhtautuminen COVID-19-pandemiaan ja sen seurauksiin oli monella tapaa esimerkki siitä, miten politiikka voi ylittää terveydenhuollon ja talouden rajat. Hallituksen toimia ohjasi ensisijaisesti taloudellinen etu ja ideologiset näkemykset, jotka heijastivat pitkälti biopolitiikan ja oikeudenmukaisuuden kysymyksiä. Biopolitiikka, kuten Michel Foucault on käsitellyt, viittaa siihen, kuinka valtio säätelee ja hallitsee yksilöiden elämää ja terveyttä, mutta Trumpin politiikka toi esiin myös sen, miten tällainen valvonta voi johtaa yhteiskunnallisiin ja eettisiin ongelmiin.

Pandemian alkuvaiheessa Trump toistuvasti väitti, ettei COVID-19-viruksen torjunta voi olla huonompi ongelma kuin itse pandemia. Tämä ajatus oli hyvin linjassa sen kanssa, miten hallinto käsitteli taloudellista tuhoa ja terveyshaittoja rinnakkain. Trumpin mukaan talouden avaaminen ja työpaikkojen pelastaminen oli tärkeämpää kuin kansanterveydellisten rajoitusten noudattaminen, ja hän ilmaisi sen jopa taloudellisen pelastustoimenpiteen henkisesti kuormittavana. Trumpin lausuntojen ja hallinnon toimenpiteiden pohjalta voimme tarkastella, miten oikeudenmukaisuus, etenkin terveyden ja elämän suojeleminen, jäi toissijaiseksi verrattuna taloudellisiin intresseihin.

Tällaisessa politiikassa nähtiin vahva yhteys biopolitiikkaan, sillä hallinto ei pelkästään valvonut kansalaisten liikkumista ja terveyttä, vaan myös määritteli, milloin ja miten heidän elämänsä olivat arvokkaita. Tämä pohdinta johti eräänlaiseen "elämän ja kuoleman valintaan", jossa erityisesti riskiryhmiin kuuluvat kansalaiset, kuten vanhukset, näyttivät joutuvan valitsemaan itsensä taloudellisen uhrin roolissa. Esimerkiksi Texasin varakuvernööri Dan Patrickin kommentit, joissa hän väitti, että vanhukset voisivat ottaa "riskin" omasta elämästään lastenlastensa puolesta, kuvastavat tätä ideologiaa. Tällaiset näkemykset luovat kuvan yhteiskunnasta, jossa taloudellinen kasvu ja poliittinen valta saavat korkeampaa arvoa kuin yksilön henkinen ja fyysinen hyvinvointi.

Tämän lisäksi Trumpin hallinnon talouspolitiikka, joka korosti talouden nopeaa avaamista, oli ristiriidassa pandemian aiheuttaman terveyshaitan kanssa. Tämä näkyi muun muassa ruokatuotannon sektoreilla, joissa liittovaltion hallitus, kuten COVID-19:n vaikutukset teurastamoteollisuuteen osoittavat, painosti avamaan tuotantolaitokset kiireellisesti. Tällaiset toimet aiheuttivat valtavia tartuntaketjuja ja altistivat työntekijät hengenvaarallisille olosuhteille. Hallinnon kyvyttömyys ottaa huomioon terveyteen liittyvät pitkäaikaisvaikutukset oli ilmeinen.

Trumpin toimissa oli myös selvä ideologinen piirre, jossa heikkojen ja marginaalisten ryhmien, kuten maahanmuuttajien ja vähemmistöjen, elämä nähtiin vähemmän arvokkaana kuin valtaväestön tai taloudellisen eliitin. Tämä ilmeni esimerkiksi maahanmuuttoa koskevien politiikkojen tiukentamisessa, joissa näytti olevan enemmän huolta "turvattomuudesta" ja "kansallisten rajojen" suojelemisesta kuin yksilöiden inhimillisistä oikeuksista ja turvallisuudesta.

Yksi keskeinen piirre Trumpin hallinnon politiikassa oli jatkuva ristiriita puheiden ja tekojen välillä. Trumpin julkiset lausunnot, kuten kannanotot liittyen pandemian hallintaan tai kansallisiin rajoituksiin, erosivat merkittävästi hänen hallintonsa toimista. Vaikka hän julisti talouden olevan ensisijainen prioriteetti, hänen hallintonsa monet päätökset olivat epäjohdonmukaisia ja poliittisesti motivoituneita, mikä vaikutti siihen, kuinka tehokkaasti USA pystyi vastaamaan pandemiaan.

COVID-19-kriisi ei ollut vain terveyskriisi, vaan myös tilaisuus tarkastella, kuinka talous ja biopolitiikka kietoutuvat toisiinsa ja miten tämä näkyy valtion politiikassa. Tämän kriisin aikana paljastui, kuinka epäoikeudenmukaiseksi voi tulla yhteiskunnallinen rakenne, jossa taloudelliset intressit nostetaan terveyden ja oikeudenmukaisuuden edelle. Loppujen lopuksi Trumpin hallinnon lähestymistapa osoitti, kuinka helposti kansanterveyskriisin aikana voidaan sivuuttaa yksilöiden oikeudet ja elämänarvot.

Bolsonarismi ja sen vaikutus Brasilian yhteiskuntaan ja politiikkaan

Bolsonarismi on monivaiheinen poliittinen ilmiö, joka kietoutuu syvästi Brasilian nykyisiin valtarakenteisiin ja kulttuurisiin dynamiikkoihin. Brasilian presidentti Jair Bolsonaro, joka nousi valtaan vuonna 2018, on onnistunut rakentamaan laajan kannattajakunnan ja saamaan merkittävää poliittista tukea erityisesti maan asevoimilta ja poliisivoimilta. Asevoimat, joita monet brasilialaiset pitävät moraalisina ja isänmaallisina ikoneina, ovat olleet keskeisessä roolissa Bolsonaron politiikassa, vaikka niiden korruptiotapauksista on ollut näyttöjä sekä diktatuurikaudella että sen jälkeen. Bolsonaro on, osittain sotilasvoimien tukemana, onnistunut luomaan kuvan itsestään vallankäyttäjänä, joka voi taata kansan suvereniteetin ja vapauden.

Vaikka Bolsonaro usein korostaa, että hän on "lopettanut" korruption hallituksessa, käytännössä tämä väite on monin tavoin ristiriidassa hänen politiikkansa kanssa. Hänen hallituksensa on monilla tavoin omaksunut "kysyvämmän" lähestymistavan, jossa perinteiset instituutiot ja suhteet valtion eri valtarakenteiden välillä ovat jatkuvassa jännitteessä. Erityisesti sotilaskunnan asema hallinnossa on herättänyt huolta, sillä yli 6000 upseeria oli saanut keskeisiä virkoja hallituksessa vuoteen 2020 mennessä. Tässä valtarakenteessa sotilasjohto on ylittänyt siviiliviranomaiset ja toimii ikään kuin tasapainottavana voimana, joka kuitenkin samalla kilpailee hallinnon resurssien ja aseman puolesta.

Pandemia on ollut yksi keskeinen käännekohta, jossa Bolsonaron hallinto on näyttänyt todellisen luonteensa. Kuten Yhdysvalloissa Donald Trump, myös Bolsonaro on ollut haluton tunnustamaan COVID-19-pandemian vakavuutta ja on vähätellyt viruksen vaikutuksia. Hän on suositellut kyseenalaisia hoitomuotoja, kuten hydroksiklorokiinia, ja hän on pitänyt huolen, että kuolemantilastot ja epidemian vakavuus saivat vähemmän huomiota. Bolsonaron politiikka on ollut epäjohdonmukaista ja usein ristiriitaista, mikä on osaltaan auttanut ylläpitämään "järjestyksen metafysiikkaa", jossa sekavasta tiedosta tulee osa hallinnan strategiaa.

Kriisitilanteissa Bolsonaro on myös onnistunut siirtämään vastuuta muille ja antamaan kansalle illuusion siitä, että valtio ei ole vastuussa pahentuneista olosuhteista. Tässä prosessissa on myös nostettu esiin ajatus "necropolitics" -terminiä käyttäen, joka viittaa politiikkaan, joka oikeuttaa haavoittuvimpien kansalaisten kuoleman tai jäämisen syrjään. Pandemia on myös paljastanut, miten taloudelliset ja sosiaaliset eriarvoisuudet vaikuttavat kansalaisten terveyteen ja hyvinvointiin. Monet kansalaiset eivät odota valtiolta mitään apua kriiseissä, sillä valtion toiminta on pitkään ollut hyvin rajallista ja epätasa-arvoista.

Bolsonaron suhtautuminen pandemiaan, hänen uhmakkuutensa ja halunsa estää yhteiskunnan sulkeutuminen korostavat hänen ajatustaan, että talous ei saa kärsiä ja että ihmiset voivat yksinkertaisesti "selviytyä" tilanteesta. Tämä ajattelutapa asettaa yhteiskunnan markkinoiden kanssa täysin yhteneväiseksi ja pitää virusta eräänlaisena luonnollisena markkinavoimana, joka seuloo "voittajat" ja "häviäjät" kilpailussa. Tällainen ajattelutapa ei ole pelkästään taloudellinen, vaan myös yhteiskunnallinen ja kulttuurinen. Bolsonaro on osaltaan vahvistanut käsitystä, että yhteiskunnan vähemmistöt ja heikommat osat voivat jäädä yhteiskunnasta syrjään, koska ne eivät kykene taistelemaan "menestyksellisesti" markkinoilla.

Tämän taustalla on syvempi ymmärrys siitä, miten neoliberalismi, autoritaarinen populismi ja sosiaalinen darwinismi voivat sulautua yhteen. Vaikka useat kriitikot ovat ennakoineet, että Bolsonaron politiikka saattaa merkitä neoliberalistisen hegemonian loppua Brasiliassa, tämä ei välttämättä ole totta. Pikemminkin näyttää siltä, että Bolsonarismi ilmentää neoliberalismiin liittyvien uusien reaktiivisten ja nativististen voimien sopeutumista, jotka ovat olleet osana Brasilian poliittista maisemaa viimeisen neljän vuosikymmenen ajan. Neoliberalismi ei ole kadonnut, vaan se on ottanut uuden muodon, joka toimii yhteiskunnan sosiaalisen ja taloudellisen epätasa-arvon ylläpitäjänä.

Tämä kehitys osoittaa, että Bolsonaro ei ole yksinkertaisesti palauttanut Brasilian autoritaarista perintöä, vaan hänen hallintonsa on osaltaan eheyttänyt sitä ja lisännyt syvempää eriarvoisuutta ja epäoikeudenmukaisuutta yhteiskunnassa. Samalla hän on onnistunut luomaan vahvan kannattajakunnan, joka uskoo hänen kykyynsä johtaa kansakuntaa kohti "parempaa" tulevaisuutta, vaikka todellisuudessa tämä "parempi" tulevaisuus on monille vain illuusio.

Miten poliittiset viestit muovaavat kollektiivisia tunteita: Trumpin aikakauden "Lock her up!" -huudon merkitykset

Trumpin aikakausi poliittisena ilmiönä oli täynnä voimakkaita ja monivaiheisia viestinnällisiä elementtejä, jotka muovasivat ja vahvistivat kansan tunteita. Erityisesti "Lock her up!" -huuto, joka nousi esiin vuonna 2016 ja jatkui aina Trumpin toisen presidenttikampanjan loppuun saakka, on esimerkki siitä, kuinka yksittäiset poliittiset viestit voivat kytkeytyä laajempiin yhteiskunnallisiin ja kulttuurisiin jännitteisiin. Tämä huuto, joka alun perin liittyi Hillary Clintonin sähköpostiskandaaliin, sai nopeasti vahvan emootiologisen merkityksen ja oli keskeinen osa Trumpin poliittista ilmaisua.

Tämä huuto ei ollut pelkästään yksittäinen iskulause; se oli osa laajempaa poliittista esitystä, jossa korostettiin vastakkaisten voimien jännitteitä. Trumpin kannattajat kokivat huudon heille tärkeänä välineenä, joka ei ainoastaan kritisoinut Clintonin henkilöä, vaan symboloi laajempaa tyytymättömyyttä vallitsevaan järjestelmään. Se oli keino ilmaista hylkäämistä, häpeää ja raivoa, joka suuntautui erityisesti naisiin, mutta myös muihin vähemmistöihin ja perinteisiin valtahierarkioihin, jotka uhkasivat Trumpin seuraajien maailmankuvaa.

Mitä tulee huudon kehitykseen, se ei rajoittunut vain Clintonin henkilöön. Esimerkiksi vuonna 2020, kun Nancy Pelosi, Yhdysvaltain edustajainhuoneen puhemies, oli Trumpin kritiikin kohteena, "Lock her up!" -huuto alkoi jälleen nostaa päätään. Pelosin kohdalla huuto sai uudenlaisen merkityksen: se ei enää liity vain hallituksen korruptioon, vaan se symboloi naisen kykyä vastustaa vallassa olevaa miestä ja hänen esittämiään valtarakenteita. Trumpin kannattajat kokivat, että Pelosin kaltaiset naiset, jotka kyseenalaistivat Trumpin valtuudet ja miesten perinteiset roolit politiikassa, olivat lainsuojattomia ja ansaitsivat tuomion. Tämä liittyy vahvasti laajempaan yhteiskunnalliseen dynamiikkaan, jossa naisen ja miehen välinen valta-asetelma tulee esiin yhä jyrkemmin, etenkin Trumpin retoriikassa.

Samoin, kun Gretchen Whitmer, Michiganin demokraattinen kuvernööri, sai osakseen huutoja, joissa häntä vaadittiin "lukittavaksi", huuto ei vain kohdistunut hänen politiikkaansa vaan myös hänen sukupuoleensa ja siihen, miten hänen johtajuutensa haasteet käsitettiin. Whitmerin rooli COVID-19-pandemian aikana kuvasti sitä, kuinka naisten poliittinen valta voidaan helposti esittää häiritsevänä ja uhkaavana erityisesti, kun se haastaa perinteisiä rooleja. Whitmerin politiikka, joka rajoitti liikkumisvapautta, nähtiin eräänlaisena vapauden rajoittamisena ja naisena, joka nauttii alistamisen ja hallinnan voimasta. Tällaiset viestit loivat kuvan naisesta, joka ei ollut vain huono johtaja, vaan vaarallinen ja jopa ilkeä, mikä lisäsi huudon ja siihen liittyvän poliittisen kielen tunnetilaa.

Tämä ilmiö ei ollut vain yksittäisten naisten henkilökohtainen kohtalo. Trumpin kampanjassa naisten demonisointi yhdistyi syvällisiin yhteiskunnallisiin ja kulttuurisiin konflikteihin, jotka liittyivät rotuun, luokkaan ja sukupuoleen. Erityisesti valkoinen alaluokka, joka tunsi jäävänsä marginaaliin monissa yhteiskunnallisissa keskusteluissa, löysi yhteisönsä ja voimansa näistä huudoista ja viesteistä. Näin ollen huudon merkitys ulottui pelkästään naisiin, vaan myös niiden kollektiivisten tunteiden ja epäoikeudenmukaisuuden tunteen vahvistamiseen, joita Trumpin seuraajat kokivat yhteiskunnan ylemmissä kerroksissa olevia "etuoikeutettuja" kohtaan.

On tärkeää huomata, kuinka "Lock her up!" -huutoja on käytetty keinoina käsitellä henkilökohtaisia ja kollektiivisia tunteita, erityisesti niitä, jotka liittyvät halveksuntaan, vihaan ja epäoikeudenmukaisuuteen. Tämä huuto oli osa laajempaa kielenkäyttöä, jossa sananvalinta itsessään oli tärkeämpää kuin sen mahdollinen totuudenmukaisuus. Trumpin kannattajat eivät välttämättä uskoneet, että Clinton todella oli rikollinen, mutta he tunsivat voimakasta yhteyttä siihen, mitä hän edusti: poliittista ja sosiaalista eliittiä, joka oli irtautunut kansan tarpeista ja huolista.

Lisäksi on huomattava, että vaikka huuto oli suuri osa Trumpin populistista vetovoimaa, sen voimassa ja hyväksyttävyydessä oli myös seksistinen ja rasistinen ulottuvuus. Naispoliitikkojen demonisointi ei ollut vain poliittista, vaan sukupuoleen ja etnisyyteen liittyvää. Trumpin seuraajat käyttivät näitä huutoja ei vain kritisoidakseen poliittista vastustajaansa, vaan myös korostaakseen omaa asemaansa yhteiskunnassa ja vastustaakseen niitä, jotka heidän mielestään uhkasivat heidän kulttuurista identiteettiään ja elintapojaan.

Miten voimme estää haittaa ohjelmistojen suunnittelussa ja käytössä?
Onko tekoälyn kehitys vaarassa johtaa tuhoon?
Miten yhdistää dplyr-funktioita tehokkaasti datan käsittelyssä?
Miten saavutukset ja projektit vaikuttavat työhaastattelussa?