Irene valitsi pöydän ikkunan vierestä. Ei siksi, että näkymä olisi ollut erityinen — ikkunat olivat verhottuja — vaan koska nämä pöydät olivat eniten yksityisiä. Ennen hänen saapumistaan kaikki muut pöydät täyttyivät. Tavanomaiset asiakkaat olivat liikemiehiä, pankkiireja, ammattilaisia ja paikallisia asukkaita, jotka suosivat syömistä ulkona. Ruoka oli tyypillistä italialaista trattoria-tyyliä, ja sen, että omistaja oli aina paikalla, takasi laadukkaan palvelun. Irene saapui paikalle pukeutuneena hillittyyn eleganssiin, mutta siitä huolimatta koko ravintola huomasi hänet. Espinosa nousi tervehtimään häntä ja auttamaan hänen papereidensa ja käsilaukkunsa kanssa.

“Ihan suoraan töihin tästä menen,” Irene sanoi, hymyillen ikään kuin pyytäen anteeksi. He katsoivat toisiaan, pitivät toistensa käsiä pöydän päällä ja vaikuttivat onnellisilta toistensa seurassa, vaikka puhelu puoli tuntia aiemmin oli vielä mielessä.

“Joten, rakas, ketä suututit? Minua vai ystävääni?” Espinosa kysyi.

“I en ollut suuttunut sinulle. En vain soittanut eilen. Vaniaa en pitänyt siitä, mitä hän teki,” Irene vastasi rauhallisesti.

“Et pitänyt siitä, että hän meni purjehtimaan?” Espinosa tiedusteli.

“Hän ei mennyt purjehtimaan. Hän lähti lauantaina puolen päivän aikaan ja palasi puolenyön aikaan sunnuntaina ilman, että sanoi mitään, ei jättänyt viestiä portinvahdille, eikä soittanut. En usko, että veneellä, joka oli kuulemma riittävän nopea kulkemaan Rio de Janeirosta Angraan ja takaisin näin lyhyessä ajassa, ei olisi ollut ainuttakaan matkapuhelinta tai että veneellä ei olisi ollut mitään viestintävälineitä. Ei kertominen mitään oli tapa huolestuttaa meitä ja kostaa meille, että vietimme viikonlopun yhdessä ilman häntä. Hän päätti kostaa sinulle, ettei jäänyt hänen kanssaan; ja minullekin, koska minä olin vastuussa siitä, ettemme olleet hänen kanssaan; ja molemmille, pilaten meidän viikonlopun. Ei se ollut vain kostoa, vaan myös vastuuntunnotonta käytöstä.”

“Ja todella uskot, että se oli juuri sitä?” Espinosa kysyi.

“Ihan varmasti. Mutta en vihaa häntä sen takia. Ongelma on vain se, että se tuli minulle yllätyksenä.”

Irene ei yrittänyt puolustaa ystäväänsä. Ainakin osittain siksi, että hän ajatteli Espinosan teorian olevan oikea.

Päivä oli alkanut hänen odottamattomalla vierailullaan Caixa Econômica -pankin toimistoon, ja ikkunassa oli mies, joka oli puhunut eläkkeensaajan kanssa sinä päivänä, kun tämä kuoli, keskustelu, joka oli kestänyt kauemmin kuin hän oli kertonut Welberille ja Ramirille. Miehen piirteet muistuttivat Espinosaa jollain tavalla henkilöstä, joka oli hänelle tuttu, läheinen, vaikka hän ei osannut heti tunnistaa häntä. Hugo Brenon nimi soi myös Espinosan päässä. Hän yritti muistaa jonkun entisen kollegan, joka oli saattanut aloittaa poliisivoimissa hänen kanssaan ja sitten päätti siirtyä pankkityöhön, mutta hän tajusi, että hän oli väärällä jäljillä — se epäselvä muisto ei liittynyt poliisiin. Sitten hän yritti muistella yliopistoaikojaan, mutta ei muistanut ketään, joka olisi sopinut kuvaukseen. Hugo Breno asui Siqueira Camposin kadulla, lähellä Peixotoa, joten he saattoivat olla monesti lähekkäin huomaamatta toisiaan. Se oli vain naapuruston yhteinen olotila, ei sen kummempaa.

Espinosa jatkoi kävelyään, oli lähes asemalla, mutta hän huomasi kulkevansa kohti Peixoton aluetta. Hän kiersi aukiota ja meni muistojen virtaan. Hän ei ollut tietoinen siitä, miten ajatukset alkoivat valua hänen mieleensä ilman vaivannäköä. Hänen mieleensä nousi kuvia lapsuuden ystävistä, mutta yksi kasvoista erottui erityisesti. Se oli poika — Hugo Breno, pankin kassanhoitaja.

Se ei ollut nykyinen Hugo, mutta poika, joka oli ollut silloin hänen ympäristössään. Poika, joka ei ollut hänen ystävänsä, mutta jonka kanssa he olivat nähneet toisensa usein. Se oli niihin aikoihin liittyvä tunne, ei niinkään tarkka muisto. Se oli muisto, jossa jokainen oli vain hahmo ilman selkeää kasvojen piirteiden tunnistettavuutta, mutta silti Espinosa oli varma siitä, että tämä poika oli ollut siellä. Hän ei ollut lähellä, mutta hän oli tuttavallinen, tutunomainen, mutta ei intiimi. Se oli se tunne, jota Espinosa ei osannut pukea sanoiksi, mutta jollain tavalla hänen sisimmässään se tuntui oikealta.

Muistot olivat jollain tasolla irrallaan ajasta. Hän oli nyt tässä, nykyhetkessä, mutta palatessaan menneisyyteen hän ei voinut välttää sitä outoa tunnetta, joka liittyi siihen poikaan. Jotain oli tapahtunut, mutta hän ei tiennyt mitä. Se oli kuin menneisyys ja nykyisyys olisivat sekoittuneet ja muodostaneet mystisen yhteyden, jolle ei ollut järjellistä selitystä.

Päivän loppupuolella, mentyään työpäivänsä läpi ja hoitaessaan eläkkeensaajien asiat, Hugo Breno poistui pankista pettyneenä Espinosan hätiköityyn poistumiseen. Hän ei mennyt kotiin suoraan, vaan suuntasi kohti Avenida Copacabanan vilkasta katua, joka oli vielä kohtuullisen rauhallinen kello viiden aikaan. Hän ei tiennyt, miksi hän teki tämän, mutta hänen askelluksensa olivat johdattamassa häntä lähemmäs jotain, joka oli jollain tapaa yhteydessä Espinosan omaan menneisyyteen.

On tärkeää huomata, kuinka menneisyyden muistot voivat palata esiin silloin, kun niitä vähiten odottaa. Ihminen saattaa kohdata tuttuja kasvoja, mutta se ei tarkoita, että muistot olisivat täysin selkeitä. Aika ja tilanne voivat vääristää muistojen todellisuuden ja saada meidät epäilemään itseämme. Joskus oikea ymmärrys syntyy vasta myöhemmin, kun pienet palaset asetetaan paikoilleen ja menneisyys paljastaa itsensä kokonaisuutena.

Miksi Laureta Sales Ribeiroa työnnettiin bussin eteen?

Laureta Sales Ribeiro oli tavallinen vanhempi nainen, joka elätti itsensä vaatimattomasti miehensä eläkkeellä ja ei pitänyt mitään suuria konflikteja kenenkään kanssa. Hänen elämänsä oli rauhallista, mutta tuona iltapäivänä se päättyi brutaalisti ja arvoituksellisesti. Hänen kuolemansa, joka tapahtui vain korttelin päässä poliisiasemalta, herätti monia kysymyksiä, joihin ei ollut heti vastauksia.

Laureta oli käynyt paikallisessa pankissa hakemassa eläkkeensä, josta hän oli selvästi turhautunut, sillä odotus oli ollut pitkä ja hän oli ollut ärtynyt. Pankkivirkailija muisti, että nainen oli tullut yksin ja ei vaikuttanut pelokkaalta tai ahdistuneelta, vaikka hän oli selvästi turhautunut pitkiin odotuksiin. Mikään hänen käytöksessään ei antanut viitteitä siitä, että hänen elämässään olisi ollut jotain, joka olisi voinut liittyä hänen kuolemaansa. Hän oli myös käynyt apteekissa ja supermarketissa ennen kuin oli suunnannut kohti poliisiasemaa, jossa hän oli halunnut keskustella kokeneen virkailijan kanssa. Tässä vaiheessa ei ollut tietoa siitä, mitä hänellä oli mielessään, mutta hän ei sanonut mitään erityistä syytä käynnilleen.

Laureta oli kuollut vain muutamaa hetkeä sen jälkeen, kun hän oli lähtenyt poliisiasemalta. Hänen ruumiinsa löytyi kadulta, ja silminnäkijät kertoivat näkemästään: nainen oli jollain tavalla heittäytynyt tai ollut työnnetty suoraan bussin eteen. Silminnäkijät eivät olleet varmoja siitä, oliko kyseessä onnettomuus vai tahallinen teko, mutta he olivat varmoja siitä, että naisen liikkeet olivat olleet äkillisiä ja voimakkaita. Bussi oli ollut lähestymässä kadunkulmaa, ja sen kuljettaja ei ollut nähnyt mitään poikkeavaa ennen kuin oli kuullut naisen ruumiin iskeytyvän etuikkunaan.

Poliisit tutkivat paikan ja alkoivat jäljittää Lauretan liikkeitä päivän aikana. Mikään ei viitannut siihen, että hän olisi ollut varastettu, sillä hänen lompakkonsa ja henkilökohtaiset tavaransa, kuten pankkikortit ja matkapuhelin, olivat jääneet koskemattomiksi. Ei ollut mitään merkkejä väkivallasta, eikä mikään käyttäytymisessä viitannut siihen, että hän olisi ollut uhan alla ennen kuolemaansa.

Lauretan käyttäytyminen oli ollut niin tavanomaista, ettei sen perusteella ollut helppo arvata mitään epäilyttävää. Jotkut todistajat olivat kertoneet, että nainen oli näyttänyt olevan kiireinen, mutta ei ollut vaikuttanut pelokkaalta. Hänen viestinsä poliisille jäi kuitenkin epäselväksi. Mikä sai hänet tulemaan poliisiasemalle juuri ennen kuolemaansa? Miksi hän oli niin halunnut puhua poliisille?

Vain harvat olivat todistaneet, kuinka nainen oli kaatunut. Kukaan ei nähnyt mitään erityistä syytä, miksi hän olisi heittäytynyt liikkuvan bussin eteen. Tämä johti epäilykseen, että mahdollisesti joku oli työntänyt hänet. Mutta miksi? Mikä oli motiivi? Jos Laureta ei ollut itse vaarassa eikä ollut kieltänyt puhumasta poliisille, mitä hän oli todellisuudessa aikonut kertoa? Olisiko hänellä ollut jotain salattavaa, jotain, joka olisi saattanut selittää hänen kuolemansa? Poliisi alkoi selvittää, oliko hänellä ollut yhteyksiä jollekin, joka saattoi haluta hänet hengiltä. Hän oli kuitenkin vain tavallinen nainen, ja hänen elämänsä ei ollut mitään, mikä olisi herättänyt erityistä huomiota.

Laureta ei ollut mikään rikollinen, ei ollut juonitellut mitään rikoksia, mutta hänen kuolemansa herätti epätavallisia kysymyksiä. Onko mahdollista, että niin tavallinen ja rauhallinen ihminen, jolla ei ollut mitään syytä epäillä mitään rikosta, voi joutua tällaiseen tilanteeseen? Ja miksi hän päätti puhua poliisille juuri ennen kuolemaansa?

Tutkinta jatkui, ja poliisi keskittyi löytämään motiivia, joka voisi selittää tämän arvoituksen. Mutta se oli vasta alku. Kaikki ei ollut sitä, miltä se aluksi vaikutti.

Tärkeää on huomata, että ihmiset eivät aina ole sitä, miltä he näyttävät. Vaikka joku vaikuttaisi tavalliselta, rauhalliselta kansalaiselta, heidän elämäänsä voi liittyä jotain, jota ei heti huomaa. Laureta oli tavallinen nainen, mutta hänen kuolemansa osoitti, että joskus jopa kaikkein tavallisimmilta ihmisiltä voi löytyä yhteyksiä, jotka ovat piilossa. Lisäksi on tärkeää ymmärtää, että monet väkivallan ja kuoleman tapaukset jäävät selvittämättömiksi juuri siksi, että todistajat eivät halua puhua. He pelkäävät itse joutuvansa ongelmiin, tai he eivät osaa selittää, mitä ovat nähneet. Tästä syystä monet ratkaisemattomat tapaukset jäävät vaakalaudalle, kunnes ne saavat lisää tutkintaa ja uusia näkökulmia.

Mikä on käskyjen syvempi merkitys ja rooli yhteiskunnassa?
Miten käyttää ja ymmärtää englannin kielessä ilmauksia kuten "also", "as well as", "even", ja "too"
Tarvitseeko EF-objektiivien käyttäjän siirtyä RF-järjestelmään?